kuppi aamuteetä

Rinnastuksia kupeissa!
Voi heitä, jotka rakastavat
vain liivien kautta.

Munakkaita lautasilla!
Tärkeämpi ulkonäkö ja status -
kuin miehen sydän.

:-)

äitiparta kirjoitti:

Rinnastuksia kupeissa!
Voi heitä, jotka rakastavat
vain liivien kautta.

Munakkaita lautasilla!
Tärkeämpi ulkonäkö ja status -
kuin miehen sydän.

:-)

mutta status ja ulkonäkö eivät merkitse mitään! Ihmisen olemus tosin paljastaa helposti, mikä on mieliala. Kuten nämä kirjoituksetkin. Miesmäiset vitsit melkein saivat jo lopettamaan täällä käynnin. Alapääilmaukset ovat niin typeriä ja kertovat vain siitä, mikä puuttuu turhan monelta.

osu kirjoitti:

mutta status ja ulkonäkö eivät merkitse mitään! Ihmisen olemus tosin paljastaa helposti, mikä on mieliala. Kuten nämä kirjoituksetkin. Miesmäiset vitsit melkein saivat jo lopettamaan täällä käynnin. Alapääilmaukset ovat niin typeriä ja kertovat vain siitä, mikä puuttuu turhan monelta.

Ja nyt jos olisin mies, saattaisin vastata:
Niin, se mikä puuttuu monilta - frigidit, huumorintajuttomat naiset - on alapää.
;-)

Lisää vakavaa komiikkaa seuraa:
vitseistä viis

äitiparta kirjoitti:

Ja nyt jos olisin mies, saattaisin vastata:
Niin, se mikä puuttuu monilta - frigidit, huumorintajuttomat naiset - on alapää.
;-)

Lisää vakavaa komiikkaa seuraa:
vitseistä viis

-suunta on alaspäin. Kaikista ei voi pitää, eikä täydy. En tunne ketään frigidiä naista, mutta
vitsin vääntäjiä, joilla ei ota eteen, aika monia;)

voimistuu kirjoitti:

-suunta on alaspäin. Kaikista ei voi pitää, eikä täydy. En tunne ketään frigidiä naista, mutta
vitsin vääntäjiä, joilla ei ota eteen, aika monia;)

Kyseinen heitto frigideistä naisista ja alapään puuttumisesta ei ollut omani. Tapani ajatella ei ole tuollainen, eikä "frigidi" kuulu sanavarastoon jolla naisista puhun. En kuitenkaan voi ajatella että mies joka vääntää naisista alatyylistä herjaa olisi yhtään huonompi ihminen kuin minäkään. Ihmisinä seisomme samassa veneessä - ottaa eteen tai ei. Niinpä, asettuessani miehen tai naisen vinksahtaneeseen maailmaan, kuten runoissa "vitseistä viis" sielujensa traumoja suhteettomasti kärjistäen, samalla ironisesti itselleni hymyilen. Kyse on itseäni kiinnostavasta aiheesta joka paikoitellen on muodostunut minulle teemaksi. Tarkastella ihmisten ja sanojen välisiä suhteita, lauseiden synnyttämiä tunteita ja ihmisen kykyä tiedostaa itsensä vastapäätä lauseita, erottaa asian synnyttämä mielikuva itse asiasta; että millaisena toisen näen on oikeastaan vain sitä, millainen olen minä joka katson jne. Tähän liittyen keskustelumme on hyvä osoitus elämästä jota parhaillaan elämme. Näin me toisillemme puhumme ja todellisuutta hahmotamme. Otan kommenttisi osaksi empiiristä tutkimustani liittäen keskustelumme osaksi runojeni teemaa, hymyilen ystävällisesti - tämä totta! - ja kiitän sanoistasi.

Joitain viikkoja sitten kirjoitin muutamia runoja joissa ensin kuvittelin runoilijan, siis fiktiivisen henkilön, ja sitten hänet runoja kirjoittamaan. Runojen kokemusmaailma oli siis hänen kokemuksiaan, ei minun. Hänen runojansa kirjoittaessani samalla kuvittelin hänet tarkastelemaan itseään henkilönä joka kirjoittaa, ja annoin tämän tulla näkyviin runossa: hän ei ainoastaan kirjoita runoa kokemuksistaan vaan samalla kuvaa itseään ja kirjoittamisprosessiaan sekä pohtii lukijoitaan miettien millaisena he hänet näkevät.

Sanat eivät siis ole minulle ainoastaan välineitä joilla kuvaan asioita vaan samalla ne ovat tutkimukseni kohde tarkastellessani kuinka asioita voidaan sanoilla kuvata. Kun arkielämässä toistemme kanssa kommunikoimme emme toisiimme katsoessamme välttämättä juurikaan kiinnitä huomiota informaatiopeliin joka välillämme on käynnissä. Helposti samaistamme millaisena henkilön näen ja sen millainen hän oikeasti on. Esimerkiksi, kun hän tuntuu minusta inhottavalta, saatan ajatella: hän on perinjuurin inhottava henkilö. Kun sama henkilö toisen mielestä tuntuu erittäin ihastuttavalta, ajattelen että tuo toinen näkee lähimmäiseni väärin, todennäköisesti on melko lailla typerä, koska ei havaitse lähimmäistäni inhottavaksi niin kuin hän oikeasti on.

Mielestäni olisi meille ihmisille hyväksi kun oppisimme tarkastelemaan omia reaktioitamme ja kyselemään itseltämme: miksi koen tämän ja tämän henkilön ärsyttäväksi, inhottavaksi tai ihastuttavaksi - mikä on se alue, muisto tai ehkä haava minussa, joka reagoi hänen käyttäytymiseensä tällä tavalla.
Oppien hyväksymään itsemme kaikkine hulluuksinemme ja ylireagointeinemme - joita yritämme informaatiopelissä usein viimeiseen saakka varjella ja peittää - opimme ehkä hyväksymään myös toisen? Sydämestämme hymyilemään hänelle lempeästi silloinkin kun hän tuntuu minusta ärsyttävältä tai inhottavalta.
Joka tapauksessa todellisuus on. Lähimmäiseni saa tuntua minusta sellaiselta kuin tuntuu, minulla on oikeus tunteisiini ja mielipiteisiini, mutta samalla myönnän että todellisuus on enemmän kuin tunteeni ja mielipiteeni. Näkemykseni henkilöstä eivät siis rajaa sitä mitä hän oikeasti on, ne edustavat vain sitä mitä on henkilö-minulle, millaisena hänet omassa yksityisessä mielikuvamaailmassani näen.
Parhaimmillaan tämä tekee nöyräksi todellisuuden edessä.

Asiaan tietysti liittyy kristillinen vakaumukseni, jossa olen tullut vakuuttuneeksi että jokainen ihminen, olkoon minun tunnemaailmalleni ärsyttävä tai ihastuttava tai mitä tahansa millaisena hänet sieluni tasolla koen, on kuitenkin rakastettava, arvokas ja tärkeä itsessään - hän on sitä todellisuudessa, joka ei ole riippuvainen minun subjektiivisista tuntemuksistani. Ihminen on syntinen, hän on Jumalasta vieraanunut ja tekee monia Hänen todellisuutensa vastaisia asioita jotka eivät ole hyviä ja oikein, lisäksi hän on vielä varsin taitava kätkemään motiiveitaan itseltään ja selittelemään asioita parhain päin, mutta: juuri syntinen on arvokas ja rakastettu. Armo kuuluu vain syyllisille, mutta heille se nimenomaan kuuluu. Oppien tunnistamaan omaa viallisuuttaan voi suhtautua armollisesti lähimmäisiinsä. Näin ajattelen...

Muuten. Juolahti eilen mieleeni sellainenkin, että jospa yrittäisi kirjoittaa tällaisesta roolista käsin:
Sovinistinen mies joka kirjoittaa runon naisten typeryyksistä ja heikkouksista tehdäkseen heidät naurunalaisiksi, eikä ollenkaan huomaa että kyseisillä runoilla tekeekin itsensä naurettavaksi, osoitten niissä oman typeryytensä.

No, en viitsinyt sellaiseen rasittavaan puuhaan ryhtyä vaikka jonkin verran alkua tuli jo mieleeni... Ehkä toisella kertaa. Se on kyllä vaativa laji. Helposti tulee ainakin rivien välissä alleviivanneeksi miehistä tyhmyyttä jolloin runo muuttuu parodiaksi, silloin lukijalle on jo heti kohta selvää että todellisen pilkan kohde tässä onkin mies, ja näin runoilija tekstin takana paljastuu: rooli tulee havaittavaksi. Mutta kirjoittaa runo niin, että se oikeasti näyttäisi typerän sovinistin kirjoittamalta ja että oikeasti välittyisi kuva, ettei runon kirjoittaja lainkaan huomaa omaa typeryyttään. Hmm.

Jaksoit lukea tai et. Moi. :-)

jossa itsekasvatettuja tomaatteja ei voita yksikään muu tomaatti-.