Olen ahminut ja oksennellut nyt epäsäännöllisesti vuoden ajan. Joskus kuluu kaksikin viikkoa, etten oksenna kertaakaan ja joskus taas menee monta päivää putkeen, että saatan oksentaa joka päivä jopa useamman kerran.
Ongelmana onkin se, että en tietyllä tasolla tiedosta ongelmaa, vaikka tiedän, ettei kaikki ole kohdallaan. Haluaisin ahmimis- ja oksentelukierteestä eroon, mutta lääkärille meno tuntuu silti liikaa "hössöttämiseltä". Eihän miun ongelma nyt niiin vakava ole, että siihen jotakin lääkäriä tarvittasiin! Ja toisaalta taas, etten mie tarvitse apua, mie selvitän tämän kyllä ihan itse. Nuista pyhistä päätöksistä kuluu aina muutamia päivä ja sitten olen taas samassa vaiheessa, eli olen ahminut ja vessanpönttö kutsuu. Sillon itkettää ja mieli on maassa, eikä jaksaisi mittään tehä. Vaiva on vain pahentunut nyt kesälomani aikana ja pelkään, että nuo ei huvita -mielialat vaikuttavat pian alkavaan koulunkäyntiini.
Vanhemmilleni en asiasta rupea kertomaan, koska en halua vaivata heitä. Siitä olisi vain liikaa vaivaa ja heille tulisi vain paha mieli.
Miten olette päätyneet lääkärille menoon ja erityisesti, miten saitte itsenne uskomaan, että tästä ei tule selviämään ihan omin avuin. Vai oletteko kenties selvinneet ihan ilman lääkärin apua? Miten?
Kiitos tuhannesti kaikille, jotka kehtaavat vastata!!
Ongelmana onkin se, että en tietyllä tasolla tiedosta ongelmaa, vaikka tiedän, ettei kaikki ole kohdallaan. Haluaisin ahmimis- ja oksentelukierteestä eroon, mutta lääkärille meno tuntuu silti liikaa "hössöttämiseltä". Eihän miun ongelma nyt niiin vakava ole, että siihen jotakin lääkäriä tarvittasiin! Ja toisaalta taas, etten mie tarvitse apua, mie selvitän tämän kyllä ihan itse. Nuista pyhistä päätöksistä kuluu aina muutamia päivä ja sitten olen taas samassa vaiheessa, eli olen ahminut ja vessanpönttö kutsuu. Sillon itkettää ja mieli on maassa, eikä jaksaisi mittään tehä. Vaiva on vain pahentunut nyt kesälomani aikana ja pelkään, että nuo ei huvita -mielialat vaikuttavat pian alkavaan koulunkäyntiini.
Vanhemmilleni en asiasta rupea kertomaan, koska en halua vaivata heitä. Siitä olisi vain liikaa vaivaa ja heille tulisi vain paha mieli.
Miten olette päätyneet lääkärille menoon ja erityisesti, miten saitte itsenne uskomaan, että tästä ei tule selviämään ihan omin avuin. Vai oletteko kenties selvinneet ihan ilman lääkärin apua? Miten?
Kiitos tuhannesti kaikille, jotka kehtaavat vastata!!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hei!
En pysty auttamaan sinua, sillä olen samassa pulassa kanssasi. Olen ollut bulimian syövereissä 14-vuotiaasta asti ja nyt olen 23-vuotta. Taukoja pytystä on voinut parhaimmillaan olla puolesta vuodesta vuoteen, mutta sen reunalle olen aina palannut.
Lääkärille en ole kehdannut mennä. Edes poikaystäväni ei tiedä siitä, vaikka olemme seurustelleet viisi vuotta.
Nyt toivon, että saan mentyä lääkärille ennen kuin koulu alkaa. Mielestäni liikunta on pitänyt pytyllä kyykkimisen poissa, mutta vain väliaikaisesti.
Olen pahoillani, että en voinut auttaa, mutta olen mielelläni tukena kaikille jotka tästä kirouksesta yrittävät/pääsevät eroon.
olen ollut samassa tilanteessa ja voin sanoa että avun hakeminen ja sen myöntäminen että tarvitsee apua oli todella vaikea paikka.
en tiedä mistä sain uskallusta soittaa tk:hon ja varaamaan ajan. helppoa ei ole ollut mutta tuo oli ehdottomasti elämäni paras päätös! minusta tulee joskus terve ja se on ihana ajatus.
suosittelen.