Olen eroamassa miehestäni, jonka kanssa olen viettänyt tiiviisti 7 vuotta. Hän haluaisi jatkaa,minä en. En jaksa olla piika, enkä tunne saavani häneltä mitään.Olemme kuin sisko ja sen veli.
Minulla on vain 1 ystävä (naispuolinen). Muut ystävät hylkäsivät, kun en jaksanut pitää yhteyttä.
Olen ylipainoinen ja heikon itsetunnonomaava koko ikänsä koulukiusattu,alle 40 nainen.
En tiedä miten tutustua ihmisiin. En tiedä miten ihmisten kanssa keskustellaan. Tuntuu vain, että jos satun paikkaa jossa on ikäisiäni ihmisiä, niin kaikki käyttäytyvät kuin olisivat maailmanomistajia ja parempia ihmisiä. He ovat niin ollakseen. Itse olen vähän tälläainen hiiri..nurkassa piilossa, jottei kukaan vaan huomaa miten tyylittömästi pukeudun huomattavan ylipainoni takia, tai kun en meikkaa, en osaa, kukaan ei ole opettanut.
En oikeen tiedä paikkaani tässä maailmassa.
Kukaan ei kaipaa, kukaan ei välitä. Tai siltä se ainakin tuntuu. Rakkaus/parisuhteet ovat kaikki tätä viimeistä enne päättyneet miehen päätöksestä. Tämä 1 ystäväni laittaa tekstaria kerran viikossa kertoen miten hänellä menee ja mitä uusia vaatteita hän löysi taas kaupungilta tai minne hän on taas lähdössä...ja toivottaa vain hyviä viikonloppuja.
En käy missään enkä harrasta mitään, en jaksa koska olen todella ylipainonen. Olen vaan mieluiten kotona, katson telkkaria ja hoidan kotihommat.
Elämä on työpaikan, kaupan ja kodin välistä.
Masennuskin on todettu, lääkkeitä en ottanut.
En tiedä miten jaksaa? Miten saan taas otteen elämämästä? Itsemurhakin on käynyt mielessä,mutta heikon äitini takia en sitä voi tehdä. Hän siis on ainoa syy elämääni.
Tämän tarkoitus ei ollut kerätä sääliä tai valittaa vaan elää toivossa saada vinkkejä teiltä.
Minulla on vain 1 ystävä (naispuolinen). Muut ystävät hylkäsivät, kun en jaksanut pitää yhteyttä.
Olen ylipainoinen ja heikon itsetunnonomaava koko ikänsä koulukiusattu,alle 40 nainen.
En tiedä miten tutustua ihmisiin. En tiedä miten ihmisten kanssa keskustellaan. Tuntuu vain, että jos satun paikkaa jossa on ikäisiäni ihmisiä, niin kaikki käyttäytyvät kuin olisivat maailmanomistajia ja parempia ihmisiä. He ovat niin ollakseen. Itse olen vähän tälläainen hiiri..nurkassa piilossa, jottei kukaan vaan huomaa miten tyylittömästi pukeudun huomattavan ylipainoni takia, tai kun en meikkaa, en osaa, kukaan ei ole opettanut.
En oikeen tiedä paikkaani tässä maailmassa.
Kukaan ei kaipaa, kukaan ei välitä. Tai siltä se ainakin tuntuu. Rakkaus/parisuhteet ovat kaikki tätä viimeistä enne päättyneet miehen päätöksestä. Tämä 1 ystäväni laittaa tekstaria kerran viikossa kertoen miten hänellä menee ja mitä uusia vaatteita hän löysi taas kaupungilta tai minne hän on taas lähdössä...ja toivottaa vain hyviä viikonloppuja.
En käy missään enkä harrasta mitään, en jaksa koska olen todella ylipainonen. Olen vaan mieluiten kotona, katson telkkaria ja hoidan kotihommat.
Elämä on työpaikan, kaupan ja kodin välistä.
Masennuskin on todettu, lääkkeitä en ottanut.
En tiedä miten jaksaa? Miten saan taas otteen elämämästä? Itsemurhakin on käynyt mielessä,mutta heikon äitini takia en sitä voi tehdä. Hän siis on ainoa syy elämääni.
Tämän tarkoitus ei ollut kerätä sääliä tai valittaa vaan elää toivossa saada vinkkejä teiltä.
Vastaukset 13
Vanhimmat
minulla ja miehelläni ei ole yhteisiä ystäviä.
Meillä ei ole ikinä käynyt vieraita. En jaksa siivota tai miettiä tarjottavaa.En halua päästää ihmisiä kotiini, joka ei tunnu kodilta. Eli me emme käy missään eikä meillä käy ketään....
Aika tuntuu pitkältä.
Kotieläimiä ei ole koska olen allerginen.
Tunnen itseni niin poikkeavaksi.
Mitä tuleman pitää kun mieheni muuttaa pois?
Pelkään nukkua yksi vaikka olen näinkin vanha.
...
ole nössö. Hyvä itsetunto lähtee sisältäpäin vaikka ylipainoa olisikin. Jos se silti sinua haittaa niin laihduta. Ei se niin vaikeaa ole, vähennä ruoka-annoksia tai kertoja jolloin syöt.
Sisko ja veli yhdistelmä viittaa siihen, ettei teillä toimi seksi? Ota asia puheeksi ja kerro mitä haluat jos muuten välität miehestäsi?
Kyllä hiirulaisista pidetään kunhan he eivät ole perseennuolijoita.
Tässä nyt joitain vinkkejä.
ei toimi seksi eikä mikään muukaan.
Mieheni on itsekäs sängyssä sekä hän ei halua kokeilla mitään uusia juttuja. Seksiä ei siis ole ollut moneen moneen kuukauteen. Kumma kyllä, olemme molemmat tottuneet jo selibaattiin...
Perseennuolija en ole,en edes osaa olla.
Miehen kanssa puhuttu asioista,sen verran mitä hän haluaa puhua, eli vähän. Hänen mielestä juttelu on paskan jauhamista...
sanoisi, ensinnäkin - jos sinulla on todettu masennus, niin kipinkapin apteekkiin sen resetin kanssa - masennuksen kanssa ei ole leikkimistä - menethän, joohan? *katsoa killittää sinua*:).
Lääkkeillä mielialasi nousee ja huomaat hiljalleen itsessäsi niitä hyviäkin puolia, ja elämässä yleensä.
Aloita kuntosi kohottamisella pikkuhiljaa painon pudotuskin - kävele kellon mukaan - ensin puolituntia ihan väkisin, ja pikkuhiljaa, kun liikunta ja raitis ilma alkaa tuntua kivalta, pidennät lenkillä oloaikaasi - äläkä yritä juosta, jos se ei tunnu kivalta.
Suksyisin alkaa kivoja harrasteryhmiä kansalaisopistoissa, pyri osallistumaan niihin - älä jää yksin kotiin surkeilemaan - ihmiset ympärillä ovat tärkeitä, ja harrastusten parista voi löytyä samanlaisten ongelmien kanssa painivia ihmisiä - sielunsiskoja ja veljiä.
Minäkin tunnen itseni yksinäiseksi mieheni sairauden takia, hän ei tykkää yhtään että harrastaisin mitään, pitäisi olla vain kuin hellakoukku ja leivinuuni aina keittiössä. Hän ei tykkää minun ystävästäni, siitä ainoasta naisystävästäni, joka olisi samanhenkinen - mieheni kokee hänet jotenkinu uhaksi, koska emme ole perheinä tuttuja.
Kirjoitan vain omasta ahdingostani, ettet luulisi että "puhuin" sinulle kevyin perustein - ymmärrän yksinäisyyden taakan.
Minulla on onni omistaa kaksi ymmärtävää tyttärtä, jotka pitävät minuun yhteyttä ja yrittävät auttaa, mutten haluaisi olla heillekään liikaa vaivaksi, heillä kun on jo omatkin perheet.
Toivottavasti et pahastunut tästä kirjeestäni, olenhan jo mummoikäinen, mutta silti "nuori" sieluinen :))
"Itse olen vähän tälläainen hiiri..nurkassa piilossa, jottei kukaan vaan huomaa miten tyylittömästi pukeudun huomattavan ylipainoni takia, tai kun en meikkaa, en osaa, kukaan ei ole opettanut."
Siispä kannattaako olla hiirulainen jos kerran kukaan ei hiiriä huomaa?
Älä halua olla ylipainoinen enää.Muuta itseäsi.Ihmisellä on vain tämä yksi elämä.Voit aivan varmasti, samalla tavalla kuin kuka tahansa meistä, päättää nyt saman tien ALKAA LAIHDUTTAA.Mene vaikka lenkille ensiksi yksin kunnes pääset/haluat kuntosalille ja osta niiden ruokamussutusten tilalle seuraavaksi porkkanoita ja vaikkapa me naiset -lehti, anna tai jokin muu lehti missä opastetaan meikkaamaan, niitä on lehtihyllyt pullollaan,usko.Monet naiset tekee näin tee sinäkin.Usko vielä sekin että aina on joku joka on kateellinen sille joka yrittää saada itsensä paremman näköiseksi ja tulee sairaaksi siitä kun tämä vielä onnistuu siinä.Käy kampaajalla laitattamassa pitkiin(?) hiuksiisi kivat raidat nukyajat tyyliin. Kukaan ei tule kädestä pitäen opastamaan sinua itsesi kuntoon saattamiseksi, se on tehtävä ihan itse. Lopeta vähättely itsestäsi ja usko vielä sekin että sitä itsesääliä ei oikeasti jaksa kukaan kuunnella.Niin, ja yksi tärkeä:Hymyile, ole iloinen ja panosta seksiin miehesi kanssa.No niin, mitä aiot tehdä? vaihtoehdot ovat vähissä mutta tässä tuli esille muutama hyvä, eiks niin?
"tai kun en meikkaa, en osaa, kukaan ei ole opettanut."
Et voi sille mitään, jos kukaan ei ole opettanut sinua meikkaamaan. Itsesi säälittely ei kuitenkaan auta. Tiedät kyllä oikeasti itsekin, että meikkaamista voi _harjoitella_. Maailma on pullollaan neuvoja siihen; lehdet, netti, kaverit... Kosmetiikka on kaiken lisäksi niin iso bisnes että opastajia riittää varmasti.
Voisit kokeilla painonvartijoita, moni saa hyviä vinkkejä laihduttamiseen, ja saattaisit onnistua ryhmässä tutustumaan ihmisiin joilla on samanakaltainen tilanne.
Meikkaamisen puolestaan oppii kun harjoittelee. Ei minuakaan kukaan ole opettanut, vaan olen itse harjoitellut. Ne ensimmäiset kajaalituherrokset näyttivät toki kaameilta, mutta pikkuhiljaa huomaa kehittyvänsä. Sinäkin pystyt siihen. ;-)
Kaikki lähtee itsestäsi. Miksi annat masennukselle voiton? Hae apua, ja muuta elämääsi, ei kukaan tee sitä sinun puolesta, eikä se ole kenellekään eduksi että elämäsi on tuossa jamassa. Voisit harkita psykiatrilla käymistä, jos masennus tuntuu vievän, siihen on lääkkeetkin - ja syystä.
Voimia ja hyvää alkusyksyä toivoo toinen ylipainoinen ja masentunut, mutta toivoa näkevä. :-)
jo psykiatrilla, käynyt jo monta vuotta, lähes tuloksetta.
En vaan tiedä mistä aloittaa
a) erosta
b) laihdutuksesta
c) meikkaamisesta
d) mielialalääkkeistä
e) liikunnasta
f) uusista vaatteista
g) kampaajasta
h) seksistä, jota on paha kokeilla passiivisen äijän kanssa...ei into alkaa selittää puupaalulle mistä pidän, tai seksin aakkkosia, joihin kuuluu mm. hygienia tai toisen huomioon ottaminen...
Itsetunto on pohjassa, en tiedä miten sitä kohottaa?
Pirre:en pahastunut hja kiitos ehdotuksesta, tuo työväenopisto oli hyvä vinkki=) Tsemppiä itsellesi.
(Yrtin eilen aloittaa silmien rajamisesta, mutta ei onnistu millään kaunis "viiva" nestemäisellä eikä tussimaisella eyelinerillä, olen tumpelo)
Olen myös ihminen joka ajattelee ensin aina muita. Muiden hyvinvointi on etusijalla. Ihmisillä tarkoitan äitiäni, isääni ja miestäni. En osaa olla itsekäs,en vaikka yrittäisin. Muistan jo lapsuudestani kun kotona oli köyhää ja äitillä suh t vähän ruokaa isille,joka palasi töistä, niin vakuuttelin, että ei mulla olen nälkä ja annoin näin isälleni suuremman annoksen ruokaa. Olenko marttyyri? En tiedä.
Ulos ihmisten ilmoille tuntuu nyt vaikealta. Kuvittelen, että jos lähden kävelylle, niin en tiedä minne katsoa jos joku tulee vastaan.Hermostun. Kauppareissutkin ovat vaikeita, mutta olen niistä hengissä selvinnyt.
Juhlissa tai tilaisuuksissa on vaikea syödä tai juoda,kädet tärisee ja toivon, että kukaan ei huomaa tai näe.
Pitäisi ryhdistäytyä,en tiedä miten.
Kiitos kaikille vastauksista!
, olin nuorena hirveän ujo, ja hyvin huonolla itsetunnolla varustettu - ihmettelin vain kun minulle sanottiin että olen kaunis (vaikka en minä mikään kaunotar ollut, enkä ole) - en koskaan ottanut näitä sanomisia todesta - jännitin ja hikosin ja pelkäsin jos vähänkin ihmisten huomio kiinnittyi minuun.
Koskaan en ollut saanut positiivista palautetta vanhemmiltani, aina minua moitittiin ja vaadittiin - kiiteltiin kiltteyttä - sairastuin oikeastaan liikaan kiltteyteenkin - en uskalla koskaan, tai uskaltanut, koskaan olla erimieltä kenenkään kanssa - no ehkä äidin sitten murrosiässä.
Vieläkin inhoan riitelyä, en vain pärjää kunnolla - sanani sekoavat ja tulee paha olo.
Käy hakemassa beetasalpaaja resepti lääkäriltä, kun sinulla on tiedossa joku tilaisuus jossa joudut kahvittelemaan, tai muuten huomion pisteeksi; minä punastuin nuorenpana kauheasti ja kamalan herkästi, johon vaivaan kävin kyseiset lääkkeet - nykyään en enää niitä tarvitse - itsetuntoni on jo normaalissa lukemissa - herraisä eihän koskaan, jos ei jo nyt - mummoiässä :))
Tiedän siis omasta kokemuksesta kuinka hirveää on jännittää - on kuin kantaisi kerrostaloa niskassaan, se syö ihmisen voimavaroja turhaan.
Luin myös tuosta meikkaus yrityksestäsi - kannattaisiko aloittaa opettelu silmien rajaus kynällä, se on paljon helpompaa ja tulee ihan hyvän näköinen jälkikin, kun häivyttää sen rajan, vaikka topsilla nätiksi - pääasia kun ei täräytä liikaa väriä aluksi ja meikkaus kannattaa tehdä luonnonvalossa, silloin tuloksen näkee sellaisena kuin muutkin sen näkevät ulkona esim.
Paljon Onnea elämääsi - olet fiksu ja sielukas nuori ihminen - älä suostu väheksymään itseäsi.
Onko se sun ylipaino sitten sairauden ansiota, vai oletko sä vaan laiska liikkumaan, mutta rasvaiset herkut maistuu? Hyvähän se on nyt valittaa ettei kukaan ole kiinnostunut ja kaikki pitää ällönä, kun olet liikkumaton ja päästänyt itsesi tuohon kuntoon. Älä kerjää sääliä, kerran tiedät, että sinusta se laihtuminen lähtee. Kun sä päätät lähteä lenkille, syödä kevyemmin...jne
sääliä kuten aikasemmin kirjoitin, vaan vinkkejä =)
Ei ole sairaudesta johtuvaa vaan syön liikaa, liikun liian vähän. Ihmisten ilmoille on vaikea mennä, siksi pysyn kotona ja kotona (tai ainakin mun kotona) on niin ahdasta, että liikkuminen aika hankalaa. Asun 18m2 yksiössä.
siis me asumme.
Tässä vinkkejä:
On varmasti jotain, missä olet hyvä - olkoon se jonkun tekemistä tai vaikkapa miellyttävä luonteenpiirre (esim. empaattinen). Arvosta sitä hyvää itsessäsi. Jos olet hyvä työssäsi tai kohtelias kanssaihmisillesi - tiedosta se ja arvosta itseäsi. Jos sinusta tuntuu, että mitään arvostettavaa ei ole, voit vapaasti kuvitella olevasi vain hyvä ihminen - se on selviytymiskeino ja suoja pahaa maailmaa vastaan. Kaikki lähtee siitä, että pidät itseäsi hyvänä ja tärkeänä ja erityisenä - aivan kuin lapset tuntevat olevansa onnellisessa perheessä. Sinulla nyt on vain hieman erilaiset olosuhteet. Perheen kokeminen ja hyväksyvän palautteen saaminen onnistuu pienellä vaivannäöllä aikuisiässäkin esim. kerho/harrastetoiminnassa - ei se tietenkään tunnu perheeltä, mutta jonkun asteen yhteenkuuluvuudelta kuitenkin. Itsetunto rakentuu pienistä osista, sinun on ehkä rakennettava se ihan perustuksista lähtien. Jokainen positiivinen asia on tiili siinä perustassa.