Mul on semmonen vaiva joka johtunee mun itsekriittisyydestä. Siis kun mä satun jossain tilanteessa tekemään jotain hyvää toiselle, niin ajattelen mielessäni että "olen tekopyhä, oikeasti tein palveluksen toiselle vain jotta MULLE tulis hyvä mieli" ja heti perään ajattelen "olen tekopyhä kun myönnän olevani tekopyhä, olen muka hyvä ihminen kun myönnän ongelman". Ja perään: "olenpas minä todellinen superfariseus kun luulen olevani nöyrä ja rehellinen kun myönnän että olen tekopyhä koska myönnän olevani tekopyhä" jne. Ehkä putositte kärryiltä...
Tää ei o sitten mikään provo, mulla on ollut tämä ongelma suht kauan. Kiitos vastauksista.
Tää ei o sitten mikään provo, mulla on ollut tämä ongelma suht kauan. Kiitos vastauksista.
Vastaukset 3
Vanhimmat
En mä tiedä mitä sä kysyt, mutta mulla on kyllä samanlaisia ajatuksia. Ehkä sitä vain yrittää tiedostaa omien tekojensa motiiveja, jotka monilla hyväntekijöillä ovat syyllisyys, pakko ja pelko. Eivät saa arvostusta muuten itseltään.
Sen verran jänskältä kuulostaa, että heitän ihan lonkalta keittiöpsykologiaa: kaikissa mainitsemissasi esimerkeissä oli se yhteinen piirre, että kritisoit itseäsi ilman syytä. Ehkä sinun on vaikea nähdä itseäsi hyvänä, tai sitten vedät "varmuuden vuoksi" itsesi maan pinnalle heti kun tulee hyvä fiilis itsestä, ettei vaan kävisi mitään? Ootko oppinu ton joltain, onko perheen tapa? Kenen ääni se on, joka syyttää?
Sori kun innostuin, ei oo tarkoitus ronkkia sun päätä, mut jotain tuttua tossa on...
Tota...hehee...aika sekavasti tosiaan selitetty.
Sä olet liian itsekriittinen - milläköhän tuotakin saisi alennettua...?
Lohduttaudu sillä, että enemmistö maan asukeista on joka tapauksessa aikamoisia itsekkäitä kusipäitä.;)