Oon sairastunu alle vuos sitte selkärankareumaan ja olen vain 20 vuotias. Mitkään lääkkeet ei tunnu sopivan ja oon todella kipeä. Kaikesta huolimatta tä tauti alkaa olla paljon vaikeampaa kestettävää henkisesti. Pyörittelen kaikkia reumaan liittyviä asioita mielessäni ihan koko ajan. En saa ajatuksiltani hetken rauhaa. ahistaa ihan kauheasti ja tuntuu etten jaksa enää... Öitäni en oo saanu murheiltani nukuttua kunnolla pitkään aikaan. Vaan muutama tunti yössä, sitten töihin. Kysyisinkin että puuttuukohan mun lääkäri reumapolilla tälläseen asiaan vai käskeekö se mun mennä jollekki terapeutille yms... Ens kuussa on reumakontrolli keskussairaalassa ja mietin että viitinkö ottaa asiaa puheeksi siellä ollenkaan? Pitääköhän ne mua ihan hulluna siellä?
nukkuminen
Salja
4853
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Itsellä reaktiivinen artriitti ja välillä kipuja monta kk peräkkäin niin että oikeasti välillä sekoaa. Ja masentuu.
Kerro ihan oikeasti lääkärille, mikä olo sulla on. Äläkä yhtään vähättele. Lääkäri sitten kertoo sulle suosituksensa jatkotoimenpiteistä.
Minä sairastuttuani söin aikani masennuslääkkeitäkin ja mulle lääkäri sanoi ettei ole mikään ihme jos ahdistaa sairaus. Kerro tosiaan surkeasta olotilastas, lupaatko?
Kiitos viestistäsi, kyllä mä lupaan kertoa sille siitä. Kiitos paljon rohkaisusta! Eiköhän tämä tästä. Ei vaan yhtään houkuta masennus- tai unilääkkeiden syöminen... kauhistuttaa pelkkä ajatuskin.
Suosittelen kyllä kertomaan mutta älä säikähdä, jos saat osaksesi pelkkää vittuilua. Omalla kohdallani lääkäri ei ole tehnyt elettäkään, kun sanoin, että sekoo kohta pää, jos tämä 1,5 vuotta jatkunut ontuminen ei lopu. Suositteli vain jatkamaan opintoja, että se auttaa ja kieltäytyi kirjoittamasta sairauslomaa. Samalla vähensi lääkkeitä ilman kontrollia olosta. No kolmen päivän päästä olin vielä huonommassa kunnossa ja makasin lähinnä sängyssä kaksi kk eteenpäin. Soitin sille lääkärille, joka vain sanoi, että se kuuluu sairauteni oireisiin ja jätti heitteille. Vanhemmat elättävät. Nyt on kyllä jo paremmat lääkkeet, tästä on aikaa, mutta vastaanotto ei ole aina sitä, mitä kaipaa.
heippa!
Kirjoituksesi kuulosti samantapaiselta, mitä itselläni oli fiilikset pari vuotta sitten kun sain selkärankareuma diagnoosin, olin silloin 22 vuotias. Diagnoosi tuli ihan yllärinä, eikä kellään muulla suvussa ole juuri tätä reumasairautta. Pyöriskelin samanlaisten ajatusten parissa. Varsinkin alku oli rankkaa, kun olin niin kipeä, etten pystynyt kävelemään, ja jouduin pari kuukautta makaamaan sairaalassa, että pahin tulehdus saatiin rauhoittumaan ja yleensäkin oikea diagnoosi asetettua. Silloin oli psyyke kovilla, kun koulukin jäi sitte silloin kesken. Olin juuri alottelemassa lopputyötäni ja olisin saanut vakityöpaikan firmassa, jossa tein työharjoittelua, mutta sinne piti sitten tietenkin palkata joku muu, kun itse en kyennyt mihinkään. Tuntui, että elämä potki päähän oikein kunnolla. Jouduin muuttamaan takaisin vanhempieni luo ja heidän elätettäväkseen. Nyt kuitenkin on löydetty oikeat lääkkeet ja alan päästä oman elämäni alkuun. Koulunkin sain päätökseen ja sain määräaikaisen työpaikan. Eli tuntuu, että monta taistelua voitettiin ja olen hyvin tyytyväinen itseeni.
Pitkäaikaissairaus on henkisesti rankkaa, ja tuntuu, että pitää taistella täällä sellaisten asioiden kanssa, jotka ovat muille ihan itsestäänselvyyksiä. Kannattaa kyllä ottaa lääkärin kanssa puheeksi tämä, jos hänellä olisi jotain neuvoa, tai muita jatkotoimenpiteitä. Myös sopeutumisvalmennus kurssi olisi varmaan hyvä juttu tilanteessasi. Olin itse Kelan kustantamalla sopeutumisvalmennus kurssilla sairauteni alkuvaiheessa ja sieltä sain paljon tietoa sairaudesta, sekä vertaistukea. Tuntui, että se auttoi, kun tiesi enemmän ja kuuli muiden kokemuksia, ja alkoi itsekin vasta sitten hyväksymään oman sairautensa. Sen jälkeen en ole murehtinut asiaa enää samalla tavalla, vaikka mielessä tietty aina pyöriikin jossain muodossa.
Tsemppiä ja voimia sinulle sairautesi kanssa!