Suvaitsevaisuus ei riitä
Leo Lindstedt
Mitä sinulle tulee mieleen suvaitsevaisuudesta? Mitkä sanat tarkoittavat suurin piirtein samaa kuin suvaita, mitkä ovat sen synonyymejä? En katso nyt Nykysuomen sanakirjaa, vaan kysyn ystäviltäni: sietää, sallia, kuulen vastaukseksi. Tai hyväksyä, kelpuuttaa.
Niinpä! Me niin sanotut normaalit, enemmistösuomalaiset korkeintaan siedämme vähemmistöjä: sukupuolisesti, etnisesti, uskonnollisesti, kielellisesti, terveydellisesti ties miten erilaisia kuin me itse. Me itse olemme mittapuu ja me armollisesti joko sallimme tai hyväksymme meistä poikkeavat. Se siitä hienosta käsitteestä suvaitsevaisuus.
Näin ymmärretyssä suvaitsevaisuudessa ei aidosta toiseuden ymmärtämisestä saatikka tukemisesta pilkahda häivääkään. Se kuvastaa pelkkää armollista ylhäältä päin tulevaa paremmuutta. Sellainen suvaitsevaisuus eroaa välittämisestä yhtä kirkkaasti kuin hyväntekeväisyys solidaarisuudesta. Siitä puuttuu tyystin kyky tai halu asettua toisen asemaan, samaistua.
Suvaitsevaisuudessa ja hyväntekeväisyydessä enemmistöön kuuluva on subjekti ja malli, vähemmistöön kuuluva objekti ja kohde, jonka kelpuuttamisesta tai auttamisesta saa puhtaan omantunnon. Verotuloin tehtävää välittämistä vastustavat julkkikset, rotarit ja muut pintahymistelijät liitelevät jopa medioitten kuvissa tempauksillaan. Samalla he voivat karttaa aitoa arjen kohtaamista ja kauhistelevat selkkauksia, missä vähemmistöt ovat yhtenä osapuolena.
En halua vastustaa keräyksiä nälänhädän, sodan tai luonnonkatastrofien uhreille, en myöskään vapaaehtoisjärjestöjen varainkeruuta kaduilla. Nykyisen hektisen elämän käänteissä se on monelle ainoa realistinen tapa osoittaa sydämensivistystä, solidaarisuutta ja välittämistä.
Moraalin yksi lähtökohta on aina motiivi. Suvaitsevaisuus voi parhaimmillaan kääntyä vuorovaikutukseksi, missä kaksi erilaista ihmistä kohtaavat. He ovat molemmat subjekteja ja oppivat toiseuden merkityksen. Toinen on aidosti toinen, ei vain omin mitoin arvioitu poikkeava. Suvaitsevaisuus voi kasvaa välittämiseksi, mutta tie on pitkä ja koettelemuksia täynnä.
Entäpä jos mediat kertoisivat yhtä ihannoivasti ja kissan korkuisin otsikoin toistuvia tarinoita vähemmistöihin kuuluvien arkisista selviytymistarinoista kuin esimerkiksi formulakuskien luonnonvarojen tuhlaamisesta ja irtisanomisilla mainetta niittäneistä osakkeenomistajista ja managereista. Ehkäpä minun suvaitsevaisuuteni raja kulkee siitä, että viimeksi mainittujen aitoon toiseuteen en jaksa paneutua.
Kirjoittaja on yhteiskunnallisten aineitten opettaja.
Julkaistu 11.8.2006 2:30:57
Leo Lindstedt
Mitä sinulle tulee mieleen suvaitsevaisuudesta? Mitkä sanat tarkoittavat suurin piirtein samaa kuin suvaita, mitkä ovat sen synonyymejä? En katso nyt Nykysuomen sanakirjaa, vaan kysyn ystäviltäni: sietää, sallia, kuulen vastaukseksi. Tai hyväksyä, kelpuuttaa.
Niinpä! Me niin sanotut normaalit, enemmistösuomalaiset korkeintaan siedämme vähemmistöjä: sukupuolisesti, etnisesti, uskonnollisesti, kielellisesti, terveydellisesti ties miten erilaisia kuin me itse. Me itse olemme mittapuu ja me armollisesti joko sallimme tai hyväksymme meistä poikkeavat. Se siitä hienosta käsitteestä suvaitsevaisuus.
Näin ymmärretyssä suvaitsevaisuudessa ei aidosta toiseuden ymmärtämisestä saatikka tukemisesta pilkahda häivääkään. Se kuvastaa pelkkää armollista ylhäältä päin tulevaa paremmuutta. Sellainen suvaitsevaisuus eroaa välittämisestä yhtä kirkkaasti kuin hyväntekeväisyys solidaarisuudesta. Siitä puuttuu tyystin kyky tai halu asettua toisen asemaan, samaistua.
Suvaitsevaisuudessa ja hyväntekeväisyydessä enemmistöön kuuluva on subjekti ja malli, vähemmistöön kuuluva objekti ja kohde, jonka kelpuuttamisesta tai auttamisesta saa puhtaan omantunnon. Verotuloin tehtävää välittämistä vastustavat julkkikset, rotarit ja muut pintahymistelijät liitelevät jopa medioitten kuvissa tempauksillaan. Samalla he voivat karttaa aitoa arjen kohtaamista ja kauhistelevat selkkauksia, missä vähemmistöt ovat yhtenä osapuolena.
En halua vastustaa keräyksiä nälänhädän, sodan tai luonnonkatastrofien uhreille, en myöskään vapaaehtoisjärjestöjen varainkeruuta kaduilla. Nykyisen hektisen elämän käänteissä se on monelle ainoa realistinen tapa osoittaa sydämensivistystä, solidaarisuutta ja välittämistä.
Moraalin yksi lähtökohta on aina motiivi. Suvaitsevaisuus voi parhaimmillaan kääntyä vuorovaikutukseksi, missä kaksi erilaista ihmistä kohtaavat. He ovat molemmat subjekteja ja oppivat toiseuden merkityksen. Toinen on aidosti toinen, ei vain omin mitoin arvioitu poikkeava. Suvaitsevaisuus voi kasvaa välittämiseksi, mutta tie on pitkä ja koettelemuksia täynnä.
Entäpä jos mediat kertoisivat yhtä ihannoivasti ja kissan korkuisin otsikoin toistuvia tarinoita vähemmistöihin kuuluvien arkisista selviytymistarinoista kuin esimerkiksi formulakuskien luonnonvarojen tuhlaamisesta ja irtisanomisilla mainetta niittäneistä osakkeenomistajista ja managereista. Ehkäpä minun suvaitsevaisuuteni raja kulkee siitä, että viimeksi mainittujen aitoon toiseuteen en jaksa paneutua.
Kirjoittaja on yhteiskunnallisten aineitten opettaja.
Julkaistu 11.8.2006 2:30:57
Vastaukset 2
Vanhimmat
rakenteesta, kaiken rahalla mittaamisesta. Ahneudella ei ole rajaa, ja kaikessa on ensimmäisenä vain minä minä MINÄ MINÄ.
Jos minun menestykseni, minun rahan saamiseni esteenä on joku toinen, hänet on keinolla millä tahansa yritettävä survoa maan rakoon. Sillä ei ole mitään merkitystä, mitä menetyksiä, kärsimystä ja pahaa oloa sillä toisille aiheutetaan, minä ja raha ovat jumalia, joita palvotaan. Näin elävät ei-suvaitsevat ja se kyllä kuuluu ja näkyy täälläkin.
On ansiokasta, että edes vanhemmat ovat nousseet puolustamaan lapsiaan ja vaatimaan lastensuojeluun sekä terveydenhoitoon oikeudenmukaisuutta ja ihmisoikeuksia. Mutta sitähän eivät kaikki hyväksy! Eivät ne, jotka pelkäävät menettävänsä jotain sillä, että lapsia kohdeltaisiin inhimillisesti, välittävästi ja vastuuntuntoisesti edes lastensuojelussa.
Perheille ei apua sallita, että ongelmien kriisiytyminen estettäisiin. Kuuntelin yhtä itkevää äitiä eilen illalla pari tuntia puhelimessa, joka ei monivuotisesta taistelustaan huolimatta ole lapselleen asianmukaista apua saanut. Oman elämänsä muuttamiseksi hän on tehnyt kaiken mahdollisen: Ensin vaihtoi vuorotyön pelkkiin päivävuoroihin, otti yhtenä vuonna vuorotteluvapaata, vaihtoi asunnon osaomistusasunnoksi sen takia, sai järjestetyksi lapselle koulun alkuun lykkäystä, on juossut palaverista palaveriin ja tarha ilmoitti kesän alussa, että he eivät pärjää lapsen kanssa tätä kesää, koska henkilökuntaa on niin vähän. Sitten alkoivat uhkailut huostaanotolla, konkreettista apua ei ole näköpiirissä vieläkään.
Mutta lasten terveydenhoidon ajan tasalle saattamista vastustavat ne, jotka pyrkivät noukkimaan osansa sairaassa lastensuojelussa virtaavista eurovirroista. Ei nyt niin paljoakaan, jos vaikka edes muutaman satasen saisi, jos ei lasta onnistu saamaan Helsingistä, jossa enemmän maksetaan. Ihmisiä on kuulema jopa tapettu hernekeittopurkista, kyllä kai luonnevammaiselle ahneelle satanen on jo suuri raha, tuhansista puhumattakaan...
tosi hyvin sanottu edellisessä kirjoituksessa.