Näitä juttuja lukiessani tuli mieleen kertoa oma tarinani bulimiasta ja muista syömishäiriöistä, vaikka en ikinä ole laihtumaan sillä päässyt, loppu tuli niin nopeasti siihen.
no, aloitan siitä, kuinka kateellinen olin kaverini hoikkuudelle ja urheilullisuudelle (paljastui että laihuus oli hankittu sormet-kurkkuun-menetelmällä myös...). Urheilin kuin hullu ja lihaksia alkoi tulla, paino ei vain tippunut (ei tietenkään jos lihasta alkaa tulla. voi että olin tyhmä !). noo, urheilu väheni hieman, mutta päivittäin liikuin sopivasti. aikaa kului ja katselin ystäviäni kateellisina, edelleen. varsinkaan ei ole helppoa hyväksyä itseään jos langanlaihat ystävät repivät nahkaa käsivarsistaan ja lähes olemattomasta mahastaan ja sanovat "voikun mä oon läski!" no, mieleen hiipi ajatus "jos vain kerran, ei se musta sairasta tee". eli sormet kurkkuun. siitä alkoi tullakin tapa, ja tunsin ylpeyttä astellessani vessasta ajatellen "taas yksi ateria pyyhitty tältä päivältä pois". mieleeni ei tullut että mikäli olisin ehtinyt laihtumaan, ei se olisi musta tehnyt kauniimpaa tai parempaa ihmistä, musta olisi tullut mustien silmänalusien, huonon ihon, huonojen hiuksien ja huonon kunnon omaava tyttö . eikä sitä uutta huippumallia tai aguilerakloonia, tai mitä ikinä yritinkään olla .
no, valheella on lyhyet jäljet, mä jäin kiinni. silloin angsteissa ajattelin, että miks, miks jäin kiinni. mutta nyt ajattelen päin vastoin. luojan kiitos jäin kiinni. äitini puhui mut ympäri ja ehkä tajusinkin jotain. tai pelko uudesta kiinnijäämisestä pelotti? mutta opin katsomaan ystäviänikin eri tavalla. ehkä ei olekaan kaunista lähes olemattomat ranteet? tai törröttävät kylkiluut. ne mustat silmänaluset ja aina jääkylmät kädet. kaverinikin joutui psykiatrille (luojan kiitos!) ja asiat kääntyivät parempaan päin. ystäväni sai kiloja ja hän ei ole koskaan ollut niin kaunis kuin nyt. hoikka edelleen, mutta ei enää langanlaiha. vielä joskus hän sanoo että pitäisi laihtua, mutta siitä pidän huolen, että sitä hän ei tule tekemään . itsekin olen tyytyväinen itseeni nykyään.
yritän vain sanoa, että laihuus ei tee kenestäkään kauniimpaa, parempaa tai yhtään mitään.
(( ja by the way, monet pojatkin sanovat, että ei laihaa uskalla halata, ettei mee rikki.))
se on kaunista, kun hyväksyy itsensä, liikkuu sopivasti, osaa syödä suht terveellisesti, mutta silti osaa nauttia siitä eikä ota siitä ressiä.
rakkaat ihmiset, älkää pilatko itseänne .
no, aloitan siitä, kuinka kateellinen olin kaverini hoikkuudelle ja urheilullisuudelle (paljastui että laihuus oli hankittu sormet-kurkkuun-menetelmällä myös...). Urheilin kuin hullu ja lihaksia alkoi tulla, paino ei vain tippunut (ei tietenkään jos lihasta alkaa tulla. voi että olin tyhmä !). noo, urheilu väheni hieman, mutta päivittäin liikuin sopivasti. aikaa kului ja katselin ystäviäni kateellisina, edelleen. varsinkaan ei ole helppoa hyväksyä itseään jos langanlaihat ystävät repivät nahkaa käsivarsistaan ja lähes olemattomasta mahastaan ja sanovat "voikun mä oon läski!" no, mieleen hiipi ajatus "jos vain kerran, ei se musta sairasta tee". eli sormet kurkkuun. siitä alkoi tullakin tapa, ja tunsin ylpeyttä astellessani vessasta ajatellen "taas yksi ateria pyyhitty tältä päivältä pois". mieleeni ei tullut että mikäli olisin ehtinyt laihtumaan, ei se olisi musta tehnyt kauniimpaa tai parempaa ihmistä, musta olisi tullut mustien silmänalusien, huonon ihon, huonojen hiuksien ja huonon kunnon omaava tyttö . eikä sitä uutta huippumallia tai aguilerakloonia, tai mitä ikinä yritinkään olla .
no, valheella on lyhyet jäljet, mä jäin kiinni. silloin angsteissa ajattelin, että miks, miks jäin kiinni. mutta nyt ajattelen päin vastoin. luojan kiitos jäin kiinni. äitini puhui mut ympäri ja ehkä tajusinkin jotain. tai pelko uudesta kiinnijäämisestä pelotti? mutta opin katsomaan ystäviänikin eri tavalla. ehkä ei olekaan kaunista lähes olemattomat ranteet? tai törröttävät kylkiluut. ne mustat silmänaluset ja aina jääkylmät kädet. kaverinikin joutui psykiatrille (luojan kiitos!) ja asiat kääntyivät parempaan päin. ystäväni sai kiloja ja hän ei ole koskaan ollut niin kaunis kuin nyt. hoikka edelleen, mutta ei enää langanlaiha. vielä joskus hän sanoo että pitäisi laihtua, mutta siitä pidän huolen, että sitä hän ei tule tekemään . itsekin olen tyytyväinen itseeni nykyään.
yritän vain sanoa, että laihuus ei tee kenestäkään kauniimpaa, parempaa tai yhtään mitään.
(( ja by the way, monet pojatkin sanovat, että ei laihaa uskalla halata, ettei mee rikki.))
se on kaunista, kun hyväksyy itsensä, liikkuu sopivasti, osaa syödä suht terveellisesti, mutta silti osaa nauttia siitä eikä ota siitä ressiä.
rakkaat ihmiset, älkää pilatko itseänne .
Vastaukset 3
Vanhimmat
okei, ehkä ihan viimeistä mitä kiinnostaa kuulla on tollaiset "laihuus ei ole kauneutta" ja "monet pojat tykkää että on jotain mistä ottaa kiinni"-sloganit..
totta on kyllä että tarkeintä on olla tyytyväinen itsensä ja hyväksyä itsensä, mutta totuushan on se että me kaikki pyrimme juuri siihen. pitäisi vaan olla vähän laihempi jotta se toteutuisi...
mistä nämä ongelmat sitten saavat alkunsa, se on eri asia, joka pitää todella selvittää. mutta sen kieltäminen, että hoikkuus olisi osa "kauneutta" nykypäivänä, on naurettavaa ja hyödytöntä.
kakspiippunen juttu.
mutta terve hiukkuus on eri asia kun virua laitoksessa vitivalkosena ja luurankona ?
ja se että laihuus on osa muotia, on totta, mutta se, että onko se loppujen lopuksi kaunista, on eri asia .
ei bulimiassa ole pelkästään kyse laihuudesta, vaan siitä että elämässä ei ole muuta kuin ruoka, ahmiminen ja oksentaminen.
sitä on niin yksin että on onnellinen tuosta ystävästä. tai siis "ystävästä".