Hei!
Olen sairastanut paniikkia jotain 6 vee. Ja voin todeta, että siitä voi päästä "eroon" ilman lääkitystäkin.... Mulla oli aivan järkkyjä oloja, ku mulle alko tuleen näitä oireita. Etsin syitä kaikista mahdollisista. Olin sydänvikaa, oli atsmaa, oli vaikka ja mitä...
Sitten myönsin itselleni mikä mulla on. Sitten tuli häpeä, turvaton olo ja ajatuksia "miten selviän enää mistään, miten selviän elämästä ?"
Kaikki asiat,ihmiset,teot,paikat,tunteet ja ihan kaikki suunnilleen johti paniikkiin. Turvaudin aina johonkin läheiseen. Ajatukseni olivat ihan järjettömiä ja tilanne senkun paheni pahenemistaan. Ja päässä vain soi kysymys "miksi mulle tuli tämä?"
Jonkun aikaa elin tässä pelossa tai näissä peloissa. Lääkitystä minulle tarjottiin kaikenlaisia erillaisia, mutta mitään en syönyt. Tiesin, että se ei ollut mun juttu. Joten vaihtoehtona ei ollut kun ylös tästä paskasta vaikka henki menis. Ja siitä lähettiin, pikkuhiljaa. Kaksi vuotta meni tähän taistoon. Kaksi helvetillistä vuotta!!!
Paniikkia vielä joskus tulee, mutta kun osaan käsitellä ne niin voin sanoa, ettei kohtauksia enää tule. Mutta kun muistelee niita "entisaikoja" itku tulee. Miten helvettiin se paniikkihäiriö ihmisen vie jos sen antaa viedä. Pillerin pilleriä en ole tähän syöny ja tässä ollaan ja eletään normaalia elämää, mikään ei pelota! Tai oikeastaan totuushan on se, ettei oikeasti mikään pelota, se kohtaus ja olohan se luo sen pelottavan tunteen. Mutta nyt ei pelota nekään. Siinäpähän tulkoon paniikki, saa yrittää, mutta mun kans kakkoseksi jää. Tsemppiä vaan teille kaikille, jotka taistelette tän kans. Ei muuta kun näyttäkää sille, kuka märää teidän elämää, kyllä se jossain vaiheessa luovuttaa ;)
Olen sairastanut paniikkia jotain 6 vee. Ja voin todeta, että siitä voi päästä "eroon" ilman lääkitystäkin.... Mulla oli aivan järkkyjä oloja, ku mulle alko tuleen näitä oireita. Etsin syitä kaikista mahdollisista. Olin sydänvikaa, oli atsmaa, oli vaikka ja mitä...
Sitten myönsin itselleni mikä mulla on. Sitten tuli häpeä, turvaton olo ja ajatuksia "miten selviän enää mistään, miten selviän elämästä ?"
Kaikki asiat,ihmiset,teot,paikat,tunteet ja ihan kaikki suunnilleen johti paniikkiin. Turvaudin aina johonkin läheiseen. Ajatukseni olivat ihan järjettömiä ja tilanne senkun paheni pahenemistaan. Ja päässä vain soi kysymys "miksi mulle tuli tämä?"
Jonkun aikaa elin tässä pelossa tai näissä peloissa. Lääkitystä minulle tarjottiin kaikenlaisia erillaisia, mutta mitään en syönyt. Tiesin, että se ei ollut mun juttu. Joten vaihtoehtona ei ollut kun ylös tästä paskasta vaikka henki menis. Ja siitä lähettiin, pikkuhiljaa. Kaksi vuotta meni tähän taistoon. Kaksi helvetillistä vuotta!!!
Paniikkia vielä joskus tulee, mutta kun osaan käsitellä ne niin voin sanoa, ettei kohtauksia enää tule. Mutta kun muistelee niita "entisaikoja" itku tulee. Miten helvettiin se paniikkihäiriö ihmisen vie jos sen antaa viedä. Pillerin pilleriä en ole tähän syöny ja tässä ollaan ja eletään normaalia elämää, mikään ei pelota! Tai oikeastaan totuushan on se, ettei oikeasti mikään pelota, se kohtaus ja olohan se luo sen pelottavan tunteen. Mutta nyt ei pelota nekään. Siinäpähän tulkoon paniikki, saa yrittää, mutta mun kans kakkoseksi jää. Tsemppiä vaan teille kaikille, jotka taistelette tän kans. Ei muuta kun näyttäkää sille, kuka märää teidän elämää, kyllä se jossain vaiheessa luovuttaa ;)
Vastaukset 1
Vanhimmat
tsemppaamisesta! Ikävä kyllä siinä suossa ollaan ja syvällä, paljon pitää tapahtua että pääsee niskan päälle. Onneksi kohta alkaa paniikkihäiriöyhdistyksen järjestämä ja ray:n rahoittama kurssi, josko sieltä löytyisi uusia "työkaluja"