Tässä muutamia keinoja päästä irti pelkojen ja jännityksen kierteestä:
1. Myönnä itsellesi, että pelkäät tai jännität.
2. Kerro asiasta jollekin. Vanhemmille, siskolle, veljelle, puolisolle, ystävälle tai vaikkapa psykologille. Kerro ainakin yhdelle ihmiselle, mutta jos pystyt kertomaan useammalle, sen parempi.
3. Tähän mennessä olet ehkä yrittänyt kiertää ongelmaa, välttänyt tilanteita, joissa se esiintyy, yrittänyt kaikin tavoin uskotella ympäristölle, että kaikki on kunnossa. Nyt tee toisin. Anna itsellesi lupa jännittää ja pelätä. Mieti jo etukäteen, mikä olisi pahin asia, mikä voisi jännityksen seurauksena tapahtua. Mitä sitten, jos pyörryt/ juokset pois/tms. Mieti, voisiko elämä jatkua vielä sen jälkeenkin. Mene vaikeisiinkin tilanteisiin (kyllä, tässä tarvitaan päättäväisyyttä ja rohkeutta!) ja päätä, että täriset, vapiset, punastelet (tai mitkä oireesi ikinä ovatkaan), jos siltä tuntuu. Sinun ei tarvitse yrittää rentoutua väkisin, ole vain oma tärisevä itsesi. Huomaat ehkä, että kun annat itsellesi luvan jännittää ja oireilla, oireita ei välttämättä tulekaan!
4. Lakkaa kertakaikkiaan rakentamasta elämääsi jännittämisen tai pelkojen ympärille! Älä mieti etukäteen, jännittääkö sinua tietyssä tilanteessa vi ei. Usein (ainakin itselläni) jännityksen ja pelkojen takana on ajatus: mitä muut ihmiset ajattelevat? Pitävätkö ne minua sekopäisenä? Hyväksytäänkö minut omana itsenäsi? Katkaise tämä ajatuskierre. Anna ihmisten ajatella, mitä ikinä haluavat. Hämmästyttävän moni on huomannut, että ne, joiden luuli ihmettelevän, kamppailevat ehkä omien, vastaavien vaikeuksiensa keskellä. Maailma on täynnä jännittäviä ihmisiä. Oikeasti! Tee joskus gallup lähipiirissäsi, niin huomaat!
5. Monet tarvitsevat edelläesitettyihin vaiheisiin ammattiauttajaa tai lääkitystä, siinä ei ole mitään noloa tai kummallista. Pelkojen voittaminen ei käy kaikilta käden käänteessä, esimerkiksi prosessia tukevat terapiat saattavat kestää useammankin vuoden. Kannattaa kuitenkin pitää suhteellisuudentaju tallella. Jos olet kärsinyt peloista vaikkapa kymmenen pitkää vuotta, ei vaikkapa parin vuoden terapian pitäisi olla kohtuuttoman pitkä aika, varsinkin, kun olo toivottavasti menee koko ajan parempaan päin.
Kaikkein tärkeintä on mielestäni kuitenkin oman asenteen muuttaminen; itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on. Se toimii jopa ensiapuna ahdistuskohtaukseen. Kun pääsi seuraavan kerran tärisee tai punastut vaikkapa sosiaalisessa tilanteesta, anna sen tapahtua ja ajattele uhmakkaasti: nytpähän näkevät. Saan täristä ja punastella niin paljon kuin ikinä haluan!:)
Oma ongelmani ilmeni ensi kerran opiskelujen alkuvaiheessa, alle parikymppisenä. Sosiaaliset tilanteet alkoivat tuntua sietämättömiltä, koska pelkäsin koko ajan pääni tärisevän. Yliopiston ruokalassa sain kahvikuppineuroosin kaltaisia oireita, ja aloin vältellä noita tilanteita yhä enemmän. En ollut koskaan ollut mikään kova jännittäjä, minua pidettiin reippaana ja sosiaalisena ja opiskelin opettajaksi, joten ongelman myöntäminen tuntui tuskalliselta. Lopulta kerroin asiasta parille läheiselleni ja sain rohkeutta tilata ajan psykologilta. Kävin psykologilla vain pari-kolme kertaa ja näin jälkikäteen ajatellen hän ei ehkä ollut ammattikuntansa asiantuntevimpia yksilöitä. Psykologilla käynneistä oli kuitenkin itselleni se suuri hyöty, että ne pakottivat itseni kohtaamaan ongelman ja asettamaan asioita omassa mielessäni järjestykseen. Lisäksi uskon, että kynnys avun hakemiseen on kohdallani madaltunut.
Olen yrittänyt toimia esittämieni periatteiden mukaan ja nykyisin minulla on jännitysoireita enää hyvin harvoin. Olen 25-vuotias opettaja ja pidän työstäni koulussa. Olen edelleen kiusaantunut tietyissä tilanteissa, joissa koen ihmisten huomion kiinnittyvän itseeni, vaikka positiivisessakin mielessä (esim. kameran kohteena oleminen). Pelko ei kuitenkaan enää hallitse elämääni, ja olen jopa esiintynyt juhlissa yms.
Erityisesti "taistelun" alkuvaiheessa sain paljon apua kirjasta "Irti peloista ja jännityksestä" (kirjoittaja on suomalainen mies, jonka nimi häipyi juuri mielestäni). Suhtaudun yleensä epäilevästi ns. "kyökkipsykologiaan", mutta tuossa kirjassa on todella painavaa asiaa, jota yritin omin sanoin tiivistää noissa edellä esitetyissä vaiheissa. Suosittelen!
Toivottavasti tämä toi valoa edes jonkun jännittäjän elämään. Rohkeutta! Iloa! Selviät kyllä!!:)
1. Myönnä itsellesi, että pelkäät tai jännität.
2. Kerro asiasta jollekin. Vanhemmille, siskolle, veljelle, puolisolle, ystävälle tai vaikkapa psykologille. Kerro ainakin yhdelle ihmiselle, mutta jos pystyt kertomaan useammalle, sen parempi.
3. Tähän mennessä olet ehkä yrittänyt kiertää ongelmaa, välttänyt tilanteita, joissa se esiintyy, yrittänyt kaikin tavoin uskotella ympäristölle, että kaikki on kunnossa. Nyt tee toisin. Anna itsellesi lupa jännittää ja pelätä. Mieti jo etukäteen, mikä olisi pahin asia, mikä voisi jännityksen seurauksena tapahtua. Mitä sitten, jos pyörryt/ juokset pois/tms. Mieti, voisiko elämä jatkua vielä sen jälkeenkin. Mene vaikeisiinkin tilanteisiin (kyllä, tässä tarvitaan päättäväisyyttä ja rohkeutta!) ja päätä, että täriset, vapiset, punastelet (tai mitkä oireesi ikinä ovatkaan), jos siltä tuntuu. Sinun ei tarvitse yrittää rentoutua väkisin, ole vain oma tärisevä itsesi. Huomaat ehkä, että kun annat itsellesi luvan jännittää ja oireilla, oireita ei välttämättä tulekaan!
4. Lakkaa kertakaikkiaan rakentamasta elämääsi jännittämisen tai pelkojen ympärille! Älä mieti etukäteen, jännittääkö sinua tietyssä tilanteessa vi ei. Usein (ainakin itselläni) jännityksen ja pelkojen takana on ajatus: mitä muut ihmiset ajattelevat? Pitävätkö ne minua sekopäisenä? Hyväksytäänkö minut omana itsenäsi? Katkaise tämä ajatuskierre. Anna ihmisten ajatella, mitä ikinä haluavat. Hämmästyttävän moni on huomannut, että ne, joiden luuli ihmettelevän, kamppailevat ehkä omien, vastaavien vaikeuksiensa keskellä. Maailma on täynnä jännittäviä ihmisiä. Oikeasti! Tee joskus gallup lähipiirissäsi, niin huomaat!
5. Monet tarvitsevat edelläesitettyihin vaiheisiin ammattiauttajaa tai lääkitystä, siinä ei ole mitään noloa tai kummallista. Pelkojen voittaminen ei käy kaikilta käden käänteessä, esimerkiksi prosessia tukevat terapiat saattavat kestää useammankin vuoden. Kannattaa kuitenkin pitää suhteellisuudentaju tallella. Jos olet kärsinyt peloista vaikkapa kymmenen pitkää vuotta, ei vaikkapa parin vuoden terapian pitäisi olla kohtuuttoman pitkä aika, varsinkin, kun olo toivottavasti menee koko ajan parempaan päin.
Kaikkein tärkeintä on mielestäni kuitenkin oman asenteen muuttaminen; itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on. Se toimii jopa ensiapuna ahdistuskohtaukseen. Kun pääsi seuraavan kerran tärisee tai punastut vaikkapa sosiaalisessa tilanteesta, anna sen tapahtua ja ajattele uhmakkaasti: nytpähän näkevät. Saan täristä ja punastella niin paljon kuin ikinä haluan!:)
Oma ongelmani ilmeni ensi kerran opiskelujen alkuvaiheessa, alle parikymppisenä. Sosiaaliset tilanteet alkoivat tuntua sietämättömiltä, koska pelkäsin koko ajan pääni tärisevän. Yliopiston ruokalassa sain kahvikuppineuroosin kaltaisia oireita, ja aloin vältellä noita tilanteita yhä enemmän. En ollut koskaan ollut mikään kova jännittäjä, minua pidettiin reippaana ja sosiaalisena ja opiskelin opettajaksi, joten ongelman myöntäminen tuntui tuskalliselta. Lopulta kerroin asiasta parille läheiselleni ja sain rohkeutta tilata ajan psykologilta. Kävin psykologilla vain pari-kolme kertaa ja näin jälkikäteen ajatellen hän ei ehkä ollut ammattikuntansa asiantuntevimpia yksilöitä. Psykologilla käynneistä oli kuitenkin itselleni se suuri hyöty, että ne pakottivat itseni kohtaamaan ongelman ja asettamaan asioita omassa mielessäni järjestykseen. Lisäksi uskon, että kynnys avun hakemiseen on kohdallani madaltunut.
Olen yrittänyt toimia esittämieni periatteiden mukaan ja nykyisin minulla on jännitysoireita enää hyvin harvoin. Olen 25-vuotias opettaja ja pidän työstäni koulussa. Olen edelleen kiusaantunut tietyissä tilanteissa, joissa koen ihmisten huomion kiinnittyvän itseeni, vaikka positiivisessakin mielessä (esim. kameran kohteena oleminen). Pelko ei kuitenkaan enää hallitse elämääni, ja olen jopa esiintynyt juhlissa yms.
Erityisesti "taistelun" alkuvaiheessa sain paljon apua kirjasta "Irti peloista ja jännityksestä" (kirjoittaja on suomalainen mies, jonka nimi häipyi juuri mielestäni). Suhtaudun yleensä epäilevästi ns. "kyökkipsykologiaan", mutta tuossa kirjassa on todella painavaa asiaa, jota yritin omin sanoin tiivistää noissa edellä esitetyissä vaiheissa. Suosittelen!
Toivottavasti tämä toi valoa edes jonkun jännittäjän elämään. Rohkeutta! Iloa! Selviät kyllä!!:)
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kyllä sitä on noita sun keinoja kokeiltu ja yritetty ajatella positiivisesti. Uskon, että näin on tehnyt melkeinpä kaikki sosiaalisista peloista kärsivät.
Se ei vaan kaikilla toimi. Hyvä sille kellä toimii.
viestisi voisi olla minun kynästäni. Uudet tilanteet esim.esiintyminen suurelle joukolle on aina pelottavaa ja se jännittää, mutta jännityksestä huolimatta ne on tullut hoidettua.
Tottakai täytyy ottaa huomioon se, että kaikilla ihmisillä ei ole välttämättä psyyken tasapainoa ylläpitävät mekanismit yhtä vahvoja, joten toiset voivat tarvita selviytymiseen muita avuja. Mielestäni on hienoa, että laitoit viestin ohjeeksi muille. On varmasti mukava huomata, että pelkoja voi itse työstää ja selättää.
Mukavaa päivää kaikille :)
Itse jo 25 vuotta siitä kärsineenä, kannattaa kokeilla oikeasti magnesiumia. Psykiatrini suositteli sitä, kun sanoin että en mielelläni lääkkeitä syö jännitystilanteisiin.
Siis käytätäkö magnesiumia jatkuvasti vai vaan jännittäviin tilanteisiin? Annosmääriä..?
Olen todennut että, magnesium ei sovi minulle ollenkaan. Olen kokeillut paria eri valmistetta ja molemmista tulee todella kauhea olo. Saan paniikkikohtauksia jotka kestää n. 10-20 min, lisäksi tulee vapinaa ja heikkouden tunnetta. Todella outoa, sillä tiedän monen saaneen apua magnesiumista. Mieheni esim käyttää sitä lihaskrappien ehkäisyyn ja se tehoaa hänelle, eikä hänelle tule huonoa oloa. Ilmeisesti magnesiumin käyttö on yksilöllistä, se sopii toisille ja toisille taas ei.