Ennen olin se kaikkien tuntema tosi pirtsakka ja sosiaalinen lettipää.
Nyt 28v kiukkuinen ämmä. Vihaan ihmisiä koko ajan enemmän. Ne valehtelee ja pettää, ihan jokainen ilman poikkeuksia, se on nähty.
Elän erakkona ja pelasin pari vuotta roolipeliä netissä, mutta sielläkin törmäsin samaan asiaan, ihmisten petollisuuteen.
Elämä on kuin painajaista, hymyileviä ihmishirviöitä joka puolella.
Niin kilttejä ja mukavia, kunnes taas puukko lentää kun selän kääntää.
Onneksi en enää luota kehenkään ja elän erakkona, enää minua ei kukaan voi satuttaa.
Nyt 28v kiukkuinen ämmä. Vihaan ihmisiä koko ajan enemmän. Ne valehtelee ja pettää, ihan jokainen ilman poikkeuksia, se on nähty.
Elän erakkona ja pelasin pari vuotta roolipeliä netissä, mutta sielläkin törmäsin samaan asiaan, ihmisten petollisuuteen.
Elämä on kuin painajaista, hymyileviä ihmishirviöitä joka puolella.
Niin kilttejä ja mukavia, kunnes taas puukko lentää kun selän kääntää.
Onneksi en enää luota kehenkään ja elän erakkona, enää minua ei kukaan voi satuttaa.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Club. Monster Club, vuosimallia-77, eli on saanut katsoa tätä paskaa muutaman kuukauden enemmän kuin sinä. Odotas vaan, vuoden päästä olet jo vetämässä itteäs hirteen ;D
kuin olit.Niin mäkin olin iloinen ja pirteä mutta monet ystävistä ja poikaystävistä on pettäneet ja puukottaneet selkään.En anna periksi,vaan tulen vielä vahvemmaksi:)
Älä katkeroidu vaan anna paskiaisille anteeksi ja päätä, että vielä löydät ne ihmiset, jotka hyväksyvät sinut sellaisen kuin olet ja jotka enemmänkin tukevat kuin latistavat sinua.Jos olet ollut elämäniloinen ja pirtsakka moni on saattanut olla vaan kateellinen sinulle luonteestasi kun Suomessa näitä kateellisia kusipäitä riittää.
No, aika samat tunnot usein mullakin. Mutta tee itsellesi elämä helpommaksi, ja hellitä ihan vähäsen. On ihan itsestäsi kiinni, mihin energiasi kuluu ja miltä sinusta loppujen lopuksi tuntuu. Ystävysty ensin itsesi kanssa :) niin ne muutkin suhteet menevät sitten omalla painollaan, jos ovat mennäkseen.
Ei kannata ottaa ihmisiä niin hirveen vakavasti, eikä päästääkään niitä alunperinkään liian lähelle. Omaksi kompastuskiveksi olen kokenut sen, että ystävällisyyttäni ja kiltteyttäni käytetään jatkuvaksi hyväksi. Perusluonteeltani olen kuitenkin aika varautunut, mutta joskus harvemmin joku ihminen voi onnistua herättämään luottamukseni. Ja siinäpä sitten testataan kuka on susi lampaan vaatteissa. No, ainakin vielä uskon enemmän ihmisen hyvyyteen kuin yleistävään kaiken kattavaan petollisuuteen. Toistaiseksi.
Ihan hiljakkoin jouduin erään naapurini todella törkeän ja asiattoman tunteenpurkauksen kohteeksi. Ja mitään anteeksipyyntöjä en ole vieläkään saanut. Minun puolesta ei enää tarvitsekaan, hänen junansa meni jo. Mutta tapaus laittoi minut taas miettimään, miksi diplomaattisesti käyttäytyvä ihminen aina joutuu väistelemään puukkoja? Ja liika tunteistaminen ja itsensä tarkkailu luonnollisesti eivät ainakaan helpota näistä tölväisyistä toipumista.
Me jotkut olemme normaalia herkempiä ja tunteellisia, kaikki eivät välttämättä edes ymmärrä mitä sanoillaan tai teoillaan toiselle aiheuttavat. Itsekin olen tunnustautunut olevani jollain tapaa yliherkkä mitä tulee ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Ja olen myös valinnut suhteellisen erakkomaisen elintavan. Kotini on linnani ja täällä määrään itse tunteistani ja mitä annan itsestäni.
Totta kai itsekin tiedostan, että aina ihmisten kanssa tulee niitä huonojakin juttuja eteen. Oma asenne ja käytös ratkaisevat yhtä paljon kuin kanssaihmisen osuus. Mutta onhan se selviö, ettei aina saa mitä oikeasti ansaitsee. Minulle on ollut todella työn takana psyykata itseäni siihen pisteeseen, etten aina ota itseeni ja syyllistä omaa osuuttani aivan kohtuuttomasti. Jotain rajaa siis!
Voimia ja auringonsäteitä sulle :))
Ollaankohan me kaikki erakot tosiaankin vain niin herkkiä, että ei kestetä kovaa maailmaa/ihmisiä vaan eristäydytään?
jos on ihan mustavalkoisesti valittava, niin
eristäytyminen tuntuu parhaimmalta.
En niinkään syyttele enää muita ihmisiä, he kun ovat mitä ovat. Mutta tunnen itseni jo niin hyvin, omat puutteeni ja rajoitteeni eivät tue sellaista täysin huoletonta ja yltiösosiaalista suhteilua ihmisten parissa.
Täytyy vaan yrittää pärjätä näillä eväillä, joita on suotu. Ja olla liika murehtimatta tulevista ja laittaa menneetkin omiin lokeroihinsa tuolla yläkerran arkistoissa ;)
Valaistumista, sitähän se on? Tunnelin päässä aina valokajo odottaa, kunhan maltillisesti kuljeskelen ja osaisin nauttia matkanteosta.
Juu, kai minäkin olen alitajuisesti tiennyt jo kauan aikaa että erakoitumiseni johtuu yliherkkyydestä, mutta nyt tätä ketjua lukiessani se jotenkin avautui tietoisemmalla tasolla.
Kumpa osaisimmekin nauttia siitä matkanteosta ja toivottovasti se valo tunnelin päässä ei ole vastaan tuleva juna ;)
ihmiset on täys tupajuntteja, kaikki miettii vaan omaa itteensä eikä luottamusta löydy oikeesti mistään.
mutta onko sekään mielenkiintoista elämää elää ihan yksin, ilman mitään elonmerkkejä erossa ikuisesti kaikesta ja kaikista?
No eihän se mitään mielenkiintoista elämää ole, mutta onpa ainakin tuttua ja turvallista.
mua vituttaa ihan sairaasti tää maailma. kaikki ihmiset (ihan pienistä aikusiin) on niin idiootteja! kun kaikki vähänkin ilkeet ihmiset opettaa pienemmät ilkeiks, niin kohta koko maailma taas on... :( pelottaa kans välillä.
Älä ota tätä elämää niin tosissas, kyllä se aikanaan loppuu ;)
Et selvästikään ole vielä saavuttanut erakoitumisessasi vakavampaa astetta, kun olet maailman kanssa vielä noinkin paljon yhteyksissä, että se saa sinut harmistumaan.
Tässä nyt olen ollut kesälomalla ja oikein jännitän mennä maanantaina töihin ihmisiä näkemään, vaikka sielläkin suht omissa oloissani duunailen:)
Kyllä se ihmisen mieli kuitenkin on sellainen että sitä on vaikeata huijata.
Tässä kun eilen ekan kerran sain oikein jopa vieraita kylään asuntooni, niin ihan itku tuli kun he lähtivät pois:(
Tuli hiukan pikkulapsimainen olo että teki mieli heittäytyä lahkeeseen kiinni ja anella jotakuta jäämään luokseni.
Mutta nyt taas ei itketä ollenkaan, sitä vaan tottuu kun ei kukaan käy kylässä eikä soita eikä välitä. Hassua vaan kun aina puhutaan yksinäisyydestä vanhusten yhteydessä, mutta on meitä parhaassa iässään erakkona eläviäkin.
Mummoni aina sanoo ettei edes osaa enää olla ihmisten kanssa, eikä tunnu oikein uskovan kun sanon etten osaa minäkään.
Vanhuksen on vaikea käsittää että nuori voi olla jopa yksinäisempikin kuin hän.