Tapasin elämäni suurimman rakkauden jo vuosia sitten, itse olin erovalmiissa suhteessa ja tämä nuoruutta uhkuva mieletön "poika" vei totaalisesti jalat alta ja järjen päästä.
Koskaan ei oikeasti seurusteltu ja koko suhde oli vain varastettuja hetkiä aina tilaisuuden tullen.
Vaikkei rakkauteni koskaan lopullisesti sammunutkaan, pakottauduin tempaisemaan itseni irti ja jatkamaan elämääni. Vielä nytkin ikävä iskee salakavalasti.
Haluaisin vielä kerran olla hänen, koko yön ja edes kerran herätä aamulla hänen viereltään...
Koskaan ei oikeasti seurusteltu ja koko suhde oli vain varastettuja hetkiä aina tilaisuuden tullen.
Vaikkei rakkauteni koskaan lopullisesti sammunutkaan, pakottauduin tempaisemaan itseni irti ja jatkamaan elämääni. Vielä nytkin ikävä iskee salakavalasti.
Haluaisin vielä kerran olla hänen, koko yön ja edes kerran herätä aamulla hänen viereltään...
Vastaukset 11
Vanhimmat
soita minulle. olisin siitä iloinen. tai kirjoita. haluasisin kuulla sinusta.
Soittaisin sinulle heti jos tietäisin sinun olevan se jota kaipaan, etpähän ole.
Toisekseen olen "hukannut" numerosi, enkä soita pitkäkorvaiselle pupulle ja tiedustele sitä, enkä halua loukata tyttöystävääsi. Minun numro löytyy nimellä luettelosta...
Et ole yksin kaipuusi kanssa, meitä on muitakin kanssasi jakamassa samaa tunnetta. Jos se yhtään lohduttaa.Vaikka yrittäisit tukahduttaa tunteen se palaa takaisin. Sitä ei voi sammuttaa.
Jos saisit vielä kerran olla kaipaamasi ihmisen kanssa, se tuottaisi vieläkin suuremman tuskan.En suosittele.
Ehkä olisi parempi ettei koskaan enää tapaisi, mutta silloin voisi kuitenkin selvittää kaikki puhumattomat ja keskeneräiset asiat.
Itse haluaisin edes kerran kuulla että myös hän rakasti (tavallaan) minua. Järki sanoo että niin rakastikin, sillä miksi hän olisi pelkän "panon" takia nähnyt niin paljon vaivaa, (hän oli koko ajan poikamies ja kysytty naispiireissä...) Mutta ääneen lausutut sanat olisivat tehokkaammat.
En haaveile yhteisestä tulevaisuudesta, (hän on tuli ja minä dynamiitti ja yhdessä vain korvensimme toisiamme) Unelmoin vain siitä "viimeisestä" kerrasta jolloin olisi voinut hyvästellä ja sanoa sen minkä jätti sanomatta.
Mutta isääni lainaten; "ei saa jäädä tuleen makaamaan". Kyllä tämä tästä, ikävä vain joskus nostaa päätään, ehkäpä hänen lähestyvä syntymäpäivänsä vainoaa minua?
Jo 22 vuotta tätä ikävöintiä, joka ei hellitä, päinvastoin tuntuu käyvän. Nyt on näiden vuosikymmenten jälkeen tunne etten enää jaksa. Voimat alkaa pikkuhiljaa loppumaan. :(
Missä päin noin rankka ikävä jyllää?
Helsingissä.
Ootko aloittaja?
No eihän tää kolme vuotta ja rapiat ooo sitten mitään;D Riippuu miten tiivisti sitä on ikävöiny ja miten se on kuluttanut.
..
Täysin samanlainen tilanne täällä. Vuosia vain pari vähemmän.