Oma tapani selvitä yksinäisyydestä:
panostan ulkonäkööni. En siksi, että muut pitäisivät minusta vaan siksi, että itse pitäisin itsestäni.
Harrastan liikuntaa, koska siitä tulee hyvä olo ja koska siinä voi kehittyä, jos vain haluaa, ja se taas tuo onnitumisen kokemuksia ja lisää hyvää oloa. Aloitin ihan pohjalta ja päätin olla välittämättä paskaakaan siitä, että olin surkea ja että muut kenties huomaisivat sen. Mutta eihän minun taitoni edes ketään kiinnostaneet. Minua vain. Joskus sitä kuvittelee, että muutkin ajattelevat minua ja minun suoriutumistani yhtä paljon kuin minä itse... Hölmöä aina yksin olleen itsekeskeisyyttä...
Hankin itselleni harrastuksia. Pidän itseni kiireisenä. En ensinnäkään ehdi murehtimaan yksinäisyyttä ja toiseksi tuntuu enemmän elävältä, kun on tekemistä eikä vain istu tuijottamassa tv:stä roskaa. Lisäksi olen alkanut huomaamattani ajatella itseäni itsenäisenä ja yksin toimeentulevana henkilönä sen sijaan, että pitäisin itseäni säälittävänä yksinäisenä. Moniin harrastuksiin ihmiset tulevat ystävänsä kanssa, eikä monikaan halua lähteä yksin. Tunnen ylpeyttä itsestäni, kun olen uskaltanut lähteä yksin ja pidän vielä pääni ja lähden joka kerta uudestaan. Itseluottamukseni ja itsetuntoni ovat kasvaneet.
Ja sitten ehkä tärkein kaikista on oivallukseni, että minun ei tarvitse olla sosiaalinen ja löytää Se Oikea. Ei ihminen ole epäonnitunut, vaikka ei perustaisikaan perhettä. Yhteiskunta ja esim. kaikki vitun saippuasarjat luovat kuvaa siitä, kuinka pitää löytää se oikea ja kuinka kaikilla on aina seurustelukumppani. Ja paskat, sanon minä. Minä saan olla yksin enkä edes häpeä sitä, että olen ns. yksinäinen. Olen erilainen ja olen ainutlaatuinen. Olen ehkä omalla tavallani marginaalitapaus, mutta enpä seuraa laumaa ja osaan ajatella ihan itse. Jos rakkaus tulee vastaan, niin sitten tulee, mutta en minä aio tuhlata elämääni sen metsästämiseen ja sen puutteen murehtimiseen. Olen ihan kokonainen yksinkin, vaikka kyllä siihen vaadittiinkin itsetutkiskelua ja pohdintaa.
Ajatella, että joskus olin tehdä itsemurhan yksinäisyyden takia!
Tsemppiä! Kyllä me kaikki selvitään. Vitut me valtaväestöstä. Me ollaan herkkiä, ujoja ja kauniita, ainutlaatuisia yksilöitä, joille on vain annettu enemmän esteitä elämälle, mutta sehän ei meitä lannista vaan tekee meistä vahvoja.
panostan ulkonäkööni. En siksi, että muut pitäisivät minusta vaan siksi, että itse pitäisin itsestäni.
Harrastan liikuntaa, koska siitä tulee hyvä olo ja koska siinä voi kehittyä, jos vain haluaa, ja se taas tuo onnitumisen kokemuksia ja lisää hyvää oloa. Aloitin ihan pohjalta ja päätin olla välittämättä paskaakaan siitä, että olin surkea ja että muut kenties huomaisivat sen. Mutta eihän minun taitoni edes ketään kiinnostaneet. Minua vain. Joskus sitä kuvittelee, että muutkin ajattelevat minua ja minun suoriutumistani yhtä paljon kuin minä itse... Hölmöä aina yksin olleen itsekeskeisyyttä...
Hankin itselleni harrastuksia. Pidän itseni kiireisenä. En ensinnäkään ehdi murehtimaan yksinäisyyttä ja toiseksi tuntuu enemmän elävältä, kun on tekemistä eikä vain istu tuijottamassa tv:stä roskaa. Lisäksi olen alkanut huomaamattani ajatella itseäni itsenäisenä ja yksin toimeentulevana henkilönä sen sijaan, että pitäisin itseäni säälittävänä yksinäisenä. Moniin harrastuksiin ihmiset tulevat ystävänsä kanssa, eikä monikaan halua lähteä yksin. Tunnen ylpeyttä itsestäni, kun olen uskaltanut lähteä yksin ja pidän vielä pääni ja lähden joka kerta uudestaan. Itseluottamukseni ja itsetuntoni ovat kasvaneet.
Ja sitten ehkä tärkein kaikista on oivallukseni, että minun ei tarvitse olla sosiaalinen ja löytää Se Oikea. Ei ihminen ole epäonnitunut, vaikka ei perustaisikaan perhettä. Yhteiskunta ja esim. kaikki vitun saippuasarjat luovat kuvaa siitä, kuinka pitää löytää se oikea ja kuinka kaikilla on aina seurustelukumppani. Ja paskat, sanon minä. Minä saan olla yksin enkä edes häpeä sitä, että olen ns. yksinäinen. Olen erilainen ja olen ainutlaatuinen. Olen ehkä omalla tavallani marginaalitapaus, mutta enpä seuraa laumaa ja osaan ajatella ihan itse. Jos rakkaus tulee vastaan, niin sitten tulee, mutta en minä aio tuhlata elämääni sen metsästämiseen ja sen puutteen murehtimiseen. Olen ihan kokonainen yksinkin, vaikka kyllä siihen vaadittiinkin itsetutkiskelua ja pohdintaa.
Ajatella, että joskus olin tehdä itsemurhan yksinäisyyden takia!
Tsemppiä! Kyllä me kaikki selvitään. Vitut me valtaväestöstä. Me ollaan herkkiä, ujoja ja kauniita, ainutlaatuisia yksilöitä, joille on vain annettu enemmän esteitä elämälle, mutta sehän ei meitä lannista vaan tekee meistä vahvoja.
Vastaukset 19
Vanhimmat
että olet päässyt tuohon tilaan.
Yksinäosyys.En minä ole koskaan ole sitä hävennyt
tai ujouttani ja hiljaisuuttani.En ole väkisin yrittänyt saada kavereita tai esittänyt jotain muuta.Olin 3-koulussa täysin yksin ja enkä koskaan hävennyt sitä.Olin itseasiassa ylpeä ja olen edelleen.En minä ketään kaivannut.
Ehkä yksinäisyyden pelko on vain jokin mielenterveysongelmien tuotos.Kuinka moni tasa-
painoinen siitä kärsii tai oikeastaan pelkää?
Eikö tässä ole kuitenkin monella pelko jäädä yksin.Musta alkaa tuntumaan,että mun kauhea yksinäisyyden pelko johtuu mun mielenterveysongelmista ja kun katson taakse aikaa,niin sieltä se on alkanut.Ehkä joku kauhea tarve,että joku hyväksyy minut,kun en hyväksy itseäni.
"Ja sitten ehkä tärkein kaikista on oivallukseni, että minun ei tarvitse olla sosiaalinen ja löytää Se Oikea"
Kymmenen prosenttia löytää Sen Oikean, loput elävät huonossa suhteessa. Sinkkuna oleminen on paljon parempi vaihtoehto kuin surkea ja väkinäinen seurustelusuhde! Tietenkin olisi ihanteellista ja ihanaa, jos löytäisi Sen Oikean, mutta harvallepa niin käy.
tiedät nuo prosentit? Onko siitä tehty tutkimus?
Kyllähän uusioperheitä on aika paljon, samoiten myös parisuhteessa ilmenevää masennusta ja parisuhdeterapiaa jne jne jne!
Jos suurin osa ihmisistä todella löytäisi Sen Oikean, ei olisi tällaista hullunmyllyä tavallisessa perhe-elämässä. Hatusta vedin tuon kymmenen prosenttia, mutta luulen että se on todella lähellä oikeaa lukemaa. "Luulo ei ole tiedon värtti", tiedän, mutta halusin ilmaista sillä sen että vähäisessä on oikeasti onnellisia pariskuntia. Olisi varmaan pitänyt selittää tämä pitkä osio jo tuohon edelliseen viestiin. Hyvä kysymys kuitenkin.
että kyllähän suhteet voivat katketa myös ulkoisten tekijöiden johdosta, eikä vain siksi ettei toinen ole oikea. Esim. mielialahäiriöisen kanssa voi olla vaikeaa elää, eikä sairaus välttämättä johdu parisuhteesta.
parisuhde, kiinteä ja luottamisen arvoinen, ei niitä mielenhäiriöitä tuosta vain synny, vaikka elämä olisi muuten kuinka rankkaa tahansa.
Mielenhäiriöitähän voi olla jo parisuhteeseen ryhdyttäessä.
viestisi niin, että "ulkoiset tekijät" olisi ihmisen elämä parisuhteen ulkopuolella, esim se miten kohdellaan työpaikalla. Ja tämä työpaikalla kohtelu (ulkoinen tekijä) voisi aiheuttaa erilaisia häiriöitä ihmisen psyykkeeseen, mutta olen sitä mieltä, että todella hyvä parisuhde kyllä pystyisi ehkäisemään sen. Taisin ymmärtää viestisi hieman väärin..
Jos toisella olisi jo valmiina mielenhäiriöitä, niin uskon että tehokkaasti toimiva parisuhde voisi aikalailla lieventää niitä. Tietenkin nousee kysymys, että kuka jaksaisi nähdä niin paljon vaivaa toisen eteen, mutta jos toista todella rakastaa, ehkäpä jaksaisi (?)
Tekee se varmaan ihmiselle hyvää, jos on joku johon luottaa, mutta ei se sinänsä ketään paranna. Kärsisin ainakin siitä jos rakastamani ihminen olisi onneton enkä voisi siihen vaikuttaa. Tulisin itsekin onnettomaksi.
Pointti oli kai lähinnä, ettei oikean löytyminenkään takaa hyvää parisuhdetta.
mutta heidän kanssaan ei pysty hyvään parisuhteeseen Siispä he eivät ole oikeita. Itse määrittelisin Sen Oikean sillä, että parisuhde toimisi.
rakkaus?
vaikkei hän olisikaan Se Oikea (hyvän parisuhteen antaja). Kun ihminen tajuaa, ettei seurustelusta tule mitään, jäädäänkin ystäviksi. Ystävä ei ole sama kuin Se Oikea.
..kiva väittely. :)
Kummatkin taidetaan luultavasti olla aika yksinäisiä.
olla vähän yksinäisiä :)
Mutta mutta, jos ei osaa lakata rakastamasta toista intohimoisesti, vaikka suhde ei olisi täysin toimiva? Silloinhan olisi aika vaikeata siirtyä ystäväksi.
En tiedä uskonko vain yhteen Oikeaan.
Ihmeen hyvä.. Itseltäni jäi kokonaan tuo asia huomaamatta.
Vastaus: ehkäpä se on mahdottomuudesta viehättymistä. "En ikinä saa tuota miestä/naista, joten siksi haluan häntä puolet enemmän". Tätä ei tietenkään tiedosteta, vaan luullaan todellisen haluamisen olevan kyseessä. Kuulostaa varsin paljon selittelyltä, mutta ihmisen alitajunta on oikeasti niin ihmeellinen.
Tuokin olisi kuitenkin vain yksittäistapaus eikä voi sanoa, että siitä olisi kyse kaikissa tapauksissa.
Ja jos parisuhde jo on, vaikka huonompi, mikä haluamisessa olisi mahdotonta? Tietysti voi olla psykologisia syitä olla suhteessa kuin suhteessa, mutta uskon että ihminen rakastaa, jos kokee niin.
Tänään oli muuten hesarissa Maailman ihmisiä-palstalla, että naimisiinmeno voi lievittää masentuneisuuden oireita :)
Kiva sattuma.