Oletko itse adoptiolapsi? Milloin tulit Suomeen ja mistä? Minä ikäinen olit? Onko sinulla synnyinmaassa annettu nimi, esim toisena nimenä?
Tai tunnetko ketään joka olisi adoptoitu lapsena suomeen?
Tai tunnetko ketään joka olisi adoptoitu lapsena suomeen?
Vastaukset 14
Vanhimmat
miksi sinä tätä kysyt?
Ihan huvikseni. Tarviiko kaikkeen olla jokin erityinen syy?
Kunhan kyselin. Kaikkeen ei tartte olla syitä, mutta kerronpa oman syyni olla vastaamatta tähän. Olen adoptoitu. Ulkomailta. Vuonna tikku ja takku. Suomessa on ulkomailta adoptoituja edelleen aika vähän, vaikka voi myös ajatella että jokainen meistä on yksi liikaa. En kannata adoptiota. Jos kertoisin syntymäaikani, adoptiovuoteni, syntymämaani tai edes jonkun noista, niin kyllä pikkuruisissa adoptiopiireissä pyörivät kukkahattutädit alkaisivat pohtimaan, onko se nyt Reijon ja Marjan vai Göranin ja Marian vai Mirja ja Heikin adoptiokakara siellä kirjoittelemassa. Eikö nekään osanneet kasvattaa lastaan adoptiomyönteiseksi ja itsetunnoltaan (HAH!) hyväksi, kun pitää täällä kirjoitella adoptiokriittisiä juttujaan. Nehän ovat sentään opettajia/terveydenhoitajia/kasvatustietelijöitä yms. Ihan kivojahan nämä gallupit ovat, mutta piirit ovat niin pienet ja juoruaminen tehokasta.
Olen adoptoitu Afrikast. Saavuin Suomeen 1980-luvun keskivaiheilla, enkä usko lapsikauppaan. Ihmisen on parempi olla syntymättä kuin olla kauppatavara tai väline. Sitä mieltä minä ainakin olen
Etkö olisi sitten halunnut tulla adoptoiduksi? Olisitko halunnut jäädä maahan missä sinulla ei olisi sitäkään mahdollista tulevaisuutta kun täällä voisi olla?
Minä taas ihailen niitä ihmisiä jotka adoptoivat lapsensa ja sitä kautta antavat lapselle mahdollisuuden tulevaan.
"Etkö olisi sitten halunnut tulla adoptoiduksi? "
Ehkä se olisi kiva kasvaa niin että ei tarvitse olla kiitollinen
"Olisitko halunnut jäädä maahan missä sinulla ei olisi sitäkään mahdollista tulevaisuutta kun täällä voisi olla?"
Ehkä olisi kiva tuntea se kieli ja kulttuuri mihin synnyin.
Ehkä tulevaisuus ei olisi ollut niin synkkä kuin mitä täällä on annettu ymmärtää.
Ehkä olisi kuitenkin ollut jonkinlainen tulevaisuus.
Mutta se tulevaisuus ei vain olisi ollut itsemurha tilastojen kärkimaassa.
Ehkä se ei olisi ollut niin kamalaa
No, teknisesti ottaen synnyin kuolleena äpäränä(en hengittänyt)Näin jälkikäteen, 20-vuotta myöhemmin ajattellen olen sitä mieltä, että ei kiitos! Olisin voinut kuolla ennenkuin olin edes syntynyt. Ja niinkuin aiempi kirjoittaja totesi, eivät ajatukset itsarista myöskään ole kovin kauakana. JOS kuolisin tietoisena siitä, että tämä kaamea lapsikauppa saataisiin loppumaan, et arvaa kuinka onellinen olisin! Mutta koska näin ei ole käynyt(kansainvälinen lapsikauppa eli "adoptio" on Suomessa kuusinkertaistunut viimeisen 20-vuoden aikana)kuolen tietäen, että koko elämäntyöni on käytännössä ollut täysin turhaa! Teknisesti ottaen minulle ei jää muuta kuin kosto, mutta MINUN ei tarvitse sitä tehdä! Sitten kun täällä alkaa PAUKKUMAAN tyyliin "Lontoon pommi-iskut" niin sinäkin saat tietää mitä 100-syrjäytynyttä adoptiolasta vuodessa saa aikaan mamukersat ja siinä samassa rytinässä mukana syrjäytyneet Suomalaislapset päälle! Toivottavasti monikulttuuripöperö maistuu;=)
Olet ilmeisesti adoptoitu, joten voisitko kertoa miten olisit nähnyt tulevaisuutesi synnyinmaassasi? Olisiko siellä ollut adoptoivia pareja tai sijaiskotijärjestelmä? Vai olisitko mieluummin asunut lastenkodissa?
Olet selvästi masentunut ja kokenut hirveitä asioita elämässäsi. Ehkä kuitenkin päästäksesi tuosta kaiken syövästä vihasta ja masennuksesta sinun kannattaisi hakeutua hoitoon ja yrittää löytää mielenrauhaa. Kouluttaudu myös sopivalle alalle. Silloin sinulla olisi mahdollisuus omistautua työllesi lapsikauppaa vastaan parhain mahdollisin eväin -ja myös rakentaa elämääsi ilman vihaa.
Olet aikuinen ja nyt voit vihdoin tehdä niitä ratkaisuja joita vain SINÄ haluat ja viettää aikaa ja rakentaa elämää VAIN niiden ihmisten seurassa, jotka sinä valitset! Ota elämäsi käsiisi ja lakkaa olemasta uhri!
Parasta "kostoa" "vihollisillesi (ketä he ovatkaan)" on, jos sinä pystyt päästämään heistä ja heidän aiheuttamastaan tuhosta mahdollisimman hyvin irti ja elät täyden ja hyvän elämän, jossa viha vie voimiasi mahdollisimman vähän. Silloinhan heistä tulee mitättömiä sinun maailmassasi ja olet voittanut!
En ole TT, mutta olen adoptoitu. Kirjoitampa sinulle vähän omasta elämästäni. Olen muuttanut muutamia juttuja niin ettei minua tunnisteta.
Olen adoptoitu vauvana ja olen tummaihoinen. Minut adoptoitiin aika vanhalle suomalais pariskunnalle. Minulla ei ollut siskoa tai veliä. Minua ylihuolehdettiin kotona ja koulussa kiusattiin rajusti. Kotona "äiti" teki kaiken minun puolestani ja pakotti minua rakastamaan häntä. Hän teki minusta tavaran itselleen. Isä oli hiljaisempi mutta ei suojellut minua. Isällä oli oma lapsi ex-avioliitosta. Olen kokenut raju rasismia ja kiusausta. 17vuotiaana minut raiskattiin. Se oli tuttu paljon vanhempi mies. Sen jälkeen minulla on ollut varmaan monta sata seksi kumppania. Takana on kolme kertaa abortti. Jo nuorempana pojat halusivat minun kanssa vain seksiä kukaan ei halunnut seurustella. "Äiti" pakotti minua olemaan kotoa omana seuranaan. Koulu meni aina minulla huonosti. Numerot aina huonoja. Adovanhemmat häpesi minua ja hankki yksitys opettajan ja kaikki. Aloitin viiltää itseä 13vuotiaana. Kokonaan taidan olla yrittänyt itse murhaa kymmenen kerta en ole aivan varma. 16vuotiaana olin eka kerta psykiatrissa osastolla. Olen ollut lapsesta asti masentunut. Minulla kasvoi rinnat toisella luokalla ja kuukautiset alkoi kolmannella luokalla kesken koulupäivän. "Äiti" ei minua auttanut. Kaikki kiusasivat minua. Olen juonut paljon alkoholia ja käytän nytkin huumetta. En ole koskaan seurustellut enkä tiedä mitä rakastaminen on. Olen melkein kolmekymmentä vuotta enkä ole ollut oikeissa töissä. Ylä asteen jälkeen en ole saanut yhtään koulua loppuun. Olen hankkinut rahaa seksillä. Adoperheeseen en ole enää yhteydessä. Asun heistä kaukana. Olen syrjäytynyt. Minulla on rikos rekisteri. Minulla on myös joku häiriö oppimiseen. En ole saanut psyko terapiaa. Olen ollut a klinikalla ja tuki työssä. Siinä kaikki apu. Minä olen syrjäytynyt. En saa enää apua kun on niin paljon rekisteriä. Kukaan ei välitä. Vain miehet välittää seksin ajan ja ehkä joku huume ystävä. Maahanmuuttajista osa ymmärtää vähän. Saan sossusta rahaa mutta paremmin seksistä. Huumeisiin menee rahaa. Minä haluan kuolla.
MITEN MINÄ OTAN ELÄMÄN OMAAN KÄTEEN? MITEN MINÄ LAKKAAN OLLA UHRI?
että sinut on adoptoitu???
Vai se, että olet syntynyt???
Vai mitä/ketä syytät ongelmistasi?
"Koskaan ei ole liian myöhäistä saada itselleen onnellinen lapsuus" sanoi joku psykoloogi, en muista kuka.
Syyllisten tai syiden etsiminen ei välttämättä auta yhtään mitään eikä ainakaan kriisitilanteessa.
Elämme sellaisessa länsimaisessa hyvinvointivaltiossa, jossa terveydenhuoltoa - eikä etenkään psykiatrista - riitä kaikille kansalaisille eikä riittävän nopeasti. Ennaltaehkäisyä ei käytännössä katsoen ole. Erityisiä tukipalveluita on heikosti eikä ainakaan alueellisesti kattavasti. Monet heikossa asemassa olevat jäävät kaikkien aputahojen ulkopuolelle, sillä heillä ei yksinkertaisesti ole voimia eikä osaamista vaatia itselleen apua. Jonot ovat järjettömän pitkiä, eikä hoitotakuukaan ole niihin vaikuttanut. Suomessa ei ole läheskään riittävästi psykiatrian ammattilaisia (psykiatrit, psykologit, psykiatriset hoitajat yms.) tai he eivät kykene työskentelemään täysin kriisissä olevalla sektorilla.
Mielestäni aikuisten, koulutettujen ja hyvinvoivien ihmisten tulisi herätä ja vaatia näihin asioihin muutoksia. Nyt ihmiset heräävät vasta silloin, kun oma läheinen on jo itemurhan partaalla. Sieltä kuntoutuminen kestää pitkään eikä läheskään aina enää onnistu. Vielä vaikeampaa se on silloin, kun mukana ovat mm. huumeet ja rikosrekisteri. Yhteiskuntamme ei enää halua investoida vähiä voimavarojaan niihen hoitamiseen, joilla on huonot ennusteet selvitä.
Tätä se on. Tämä päivä.
masennuksen kourissa sairaalaan ja sinne sain jäädä. Sain lääkityksen ja terapiaa, joka jatkui pitkään sairaalasta poistumisen jälkeenkin. Miten niin on niin tolkuttoman vaikeaa saada apua? Kai ne on niitä alueellisia eroja sitten. Tai ehkä ihminen on vaan niin syvällä itsesäälissä ja yksinäisyydessä ettei vaan hae sitä apua tai lannistuu heti.
Nuo edelliset kirjoittajat kyllä selvästi syyllistivät adoption ja adoptiovanhempansa. Ja saavatkin syyllistää tietty ketä haluavat. Mutta ei kai se pidemmällä tähtäimellä omaa elämää paljoa auta jos jää kiinni itsetuhoiseen käyttäymiseen ja vihaan.
olen adoptoitu, 70-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Ihan Suomessa syntynyt ja suomalaisista vanhemmista, naama on niin kalpee ja vaaleanpunainen, ettei oo mitään muunmaalaista pigmenttiä :-). Lastenkodissa ihan pikkuvauvana oli kutsumanimi, joka oli kait sama, jonka bioäiti ilmoitti annettavaksi, jos täytyy hätäkastaa. Tämä nimi ei ole minulla minään nimenä, enkä erityisemmin haluaisikaan.