haluaisin

No itse en ainakaan voi olla ajattelematta käsikarvojani. Ja ei, tuskinpa kukaan pitää sitä kauniina, että näyttää ihan apinalta. :P Ja ei tämän nukkamaisen karvoituksen kasvamiseen kestää aika kauan..

eikös se sairaus oo just sitä, et kuvittelee olevansa kamalan läski ja ruma ja jotta tulis kauniiksi laihduttaa ittesä kuolemaa?

kyl mä ainaki koen itteni näin..

Evetsy kirjoitti:

eikös se sairaus oo just sitä, et kuvittelee olevansa kamalan läski ja ruma ja jotta tulis kauniiksi laihduttaa ittesä kuolemaa?

kyl mä ainaki koen itteni näin..

Ei mulla ainakaan ole se ulkonäköjuttu, en mä tässä kauniiksi kuvittele muuttuvani. Kyllä mä tiedän että olen ruma ja luiseva mumio mutta laihdutusta en osaa lopettaa.. se vaan tuntuu niin pahalle. Päätän aina että nyt se jää tähän mutta tässä sitä vaan mennään alemmas ja alemmas. Jotenkin se painon pudotus vaan tuo jotain sairasta mielihyvää. Se on niin voimakas tunne kun puntari näyttää ennätyksen tauluun, paino on vähemmän mitä koskaan! Siitä seuraa aina se että no pitää vielä pudottaa kun haluaa saada sen voiton tunteen joka aamu. Sitten jos on tullut 200 grammaakin painoa niin voi jeesus mikä morkkis ja epäonnistumisen tunne. Tuntee itsensä niin heikoksi ja kurittomaksi kun on päästänyt niin käymään.

Joo kyllä mä silti tiedostan etten näytä nätille ja että leikin hengelläni. Mun pää vaan ei osaa sanoa mitä pitäis ajatella. Mä päätän illalla lopettaa laihdutuksen mutta aamulla en pystykkään. Olen joka ilta aloittamassa uutta elämää -HUOMENNA TÄÄ LOPPUU, huomenna syön jotain... Aamulla kun olisi aika syödä ja avata jääkaapin ovi niin toinen puoli aivoista käskee pois. Hullua, mä tavallaan haluan parantua välillä ja lopettaa mutta se päätös ei pidä montaa tuntia. Nyt on tippunut painoa 15 kiloa ja painoindeksi ei vielä ole kovin alhainen vaan joku 15, mutta paino laskee silti.. tosin hitaasti enää mutta laskee kuitenkin... Ja mä vaan en osaa lopettaa... En pysty. Lihominen inhottaa ja oksettaa, ei ulkonäöln vuoksi vaan pelkään sitä pettymyksen ja ahdistuksen tunnetta kun en saakkaan kokea sitä ennätyksen riemua joku kaunis aamu sitä kun tekee mieli ääneen huutaa että "jee olen onnistunut jossain" Mutta kun mulla ei ole muuta, mulla on vaan oma sairas ilon aiheeni mihin puran pettymykseni ja missä koen onnistuvani ainoastaan elämässäni. Mulla ei ole muuta missä kokisin voivani vaikuttaa teoillani, oma kroppani on ainut jota voin kontrolloida. Se ulkonäkö.. Sanonko että ei ole paskankaan väliä miltä näytän, tiedän että olen kamala muiden mielestä, mutta ... silti.

.................... kirjoitti:

Ei mulla ainakaan ole se ulkonäköjuttu, en mä tässä kauniiksi kuvittele muuttuvani. Kyllä mä tiedän että olen ruma ja luiseva mumio mutta laihdutusta en osaa lopettaa.. se vaan tuntuu niin pahalle. Päätän aina että nyt se jää tähän mutta tässä sitä vaan mennään alemmas ja alemmas. Jotenkin se painon pudotus vaan tuo jotain sairasta mielihyvää. Se on niin voimakas tunne kun puntari näyttää ennätyksen tauluun, paino on vähemmän mitä koskaan! Siitä seuraa aina se että no pitää vielä pudottaa kun haluaa saada sen voiton tunteen joka aamu. Sitten jos on tullut 200 grammaakin painoa niin voi jeesus mikä morkkis ja epäonnistumisen tunne. Tuntee itsensä niin heikoksi ja kurittomaksi kun on päästänyt niin käymään.

Joo kyllä mä silti tiedostan etten näytä nätille ja että leikin hengelläni. Mun pää vaan ei osaa sanoa mitä pitäis ajatella. Mä päätän illalla lopettaa laihdutuksen mutta aamulla en pystykkään. Olen joka ilta aloittamassa uutta elämää -HUOMENNA TÄÄ LOPPUU, huomenna syön jotain... Aamulla kun olisi aika syödä ja avata jääkaapin ovi niin toinen puoli aivoista käskee pois. Hullua, mä tavallaan haluan parantua välillä ja lopettaa mutta se päätös ei pidä montaa tuntia. Nyt on tippunut painoa 15 kiloa ja painoindeksi ei vielä ole kovin alhainen vaan joku 15, mutta paino laskee silti.. tosin hitaasti enää mutta laskee kuitenkin... Ja mä vaan en osaa lopettaa... En pysty. Lihominen inhottaa ja oksettaa, ei ulkonäöln vuoksi vaan pelkään sitä pettymyksen ja ahdistuksen tunnetta kun en saakkaan kokea sitä ennätyksen riemua joku kaunis aamu sitä kun tekee mieli ääneen huutaa että "jee olen onnistunut jossain" Mutta kun mulla ei ole muuta, mulla on vaan oma sairas ilon aiheeni mihin puran pettymykseni ja missä koen onnistuvani ainoastaan elämässäni. Mulla ei ole muuta missä kokisin voivani vaikuttaa teoillani, oma kroppani on ainut jota voin kontrolloida. Se ulkonäkö.. Sanonko että ei ole paskankaan väliä miltä näytän, tiedän että olen kamala muiden mielestä, mutta ... silti.

ymmärrän ton..
mulla on itellä tosi sekava olo, kun vertaillessa huomaan, et oompa kiva ku oon laihempi ku toi ja toi, mut sit semmoi kattoo et helvetti ku toikii on nätimpi ku mä jne..
tietysti myös se mielihyvä on aivan mielettömän palkitsevaa aamuisin, ite söin eile kunnolla ja lihoin 400g, tnä oli eessä hullu lenkki painojen ja kaikkien kanssa ja hyvä et jaksoin juosta ees loppuun..pää antoi voimia jalkoihin sattu koko matkan..
yritä ottaa elämästä ote, ite keskityn nyt kouluun ja harrastuksiin..
kun mulla oli yks poika, mutta sitte se meni vähän niin ja näin ni annan sen nytten olla ja annan painonkin pudota vapaasti sinne, missä saan olla rauhassa ja yksin rakennella päähäni pieniä pilvilinnoja ja sukeltaa niihin yksikseni