Mitä luulette/uskotte? Onko meille kaikille olemassa vain Yksi Ainoa Oikea kumppani?
Itse en enää tiedä mitä ajattelisin...tai mihin edes haluaisin uskoa.. Entä mikä tekee jostakusta Sen oikean? Suuret tunteet ja lentävä ajatustenjuoksu - vai mikä?
Menetin yhden koskettavan Päivänsäteen, joka oli enemmänkin "dark light" kuin "sunshine",mutta kaikesta huolimatta TÄRKEÄ olento koko elämääni ajatellen: hän muutti paljon ja elää minussa voimakkaana edelleen... tosin jo hiipuvana muistona...
Ongelmani on, etten pysty enää innostumaan kenestäkään. Ajatus rakastumisesta tuntuu mahdottomalta, sillä koin jo jotain niin suurta, että täytyy olla aikamoinen Ihmenainen, joka voisi viedä minulta jalat alta. En ole vaativa -olen vain todella herkkä ja Ihmeellinen(outo?) olento itse...ja kuitenkin ihan tavallinen, mutta etsin rakkaudesta ja parisuhteesta jotain "paljon enemmän"...jotain erilaista: vapaata liitoa, mielikuvituksen lentoa, ihmisenä kehittymistä, Suurien Unelmien toteuttamista; ei kahleita, vaatimuksia, mustasukkaisuutta, pakollisia rutiineja/rooleja...vaan ajatusten ja tunteiden jakamista avoimesti ja rohkeasti ilman miellyttämisen tarvetta ja turhia puolustuspuheenvuoroja. Yhteyttä, joka pitää, muttei rajoita korvien ja silmien suuntaamista myös toisaalle...sekä toki hellää ja ehkäpä joskus hieman villiäkin erotiikkaa..
Olen yrittänyt viime ajat keskittyä vain itseni kehittämiseen ilman panostusta mihinkään ihmissuhteeseen - ne kun tuntuvat vain rasittavan psyykettäni. Silti romantisoin jatkuvasti mielessäni kaikkea ympärilläni tapahtuvaa..ja luen ja kirjoitan. Fantasiamaailmani on minulle tällä hetkellä rakkaampi kuin arkipäivä, vaikkakin katseeni on kaiken aikaa suunnattu kauas tulevaisuuteen - sen rakentamiseen - niin että saisin viettää onnellisia ja yltäkylläisiä eläkepäiviä, ja toivottavasti saisin kokea sen yhdessä jonkun hienon naisen kanssa.
Onkohan tässä maailmassa enää ketään, kuka herättäisi minut uudelleen tähän päivään? Minulla on Ikävä...itseäni, sellaisena kuin olin Hänen kanssaan... mutta jotain oleellista jäi kuitenkin puuttumaan: Luottamus, kärsivällisyys sekä rohkeus antautua!
Voiko joku ihminen olla niin vaikuttava, ettei hänen jälkeensä enää voi aidosti ja syvästi rakastua? ..vaikka haluaisikin?
t: Intohimo kateissa
Itse en enää tiedä mitä ajattelisin...tai mihin edes haluaisin uskoa.. Entä mikä tekee jostakusta Sen oikean? Suuret tunteet ja lentävä ajatustenjuoksu - vai mikä?
Menetin yhden koskettavan Päivänsäteen, joka oli enemmänkin "dark light" kuin "sunshine",mutta kaikesta huolimatta TÄRKEÄ olento koko elämääni ajatellen: hän muutti paljon ja elää minussa voimakkaana edelleen... tosin jo hiipuvana muistona...
Ongelmani on, etten pysty enää innostumaan kenestäkään. Ajatus rakastumisesta tuntuu mahdottomalta, sillä koin jo jotain niin suurta, että täytyy olla aikamoinen Ihmenainen, joka voisi viedä minulta jalat alta. En ole vaativa -olen vain todella herkkä ja Ihmeellinen(outo?) olento itse...ja kuitenkin ihan tavallinen, mutta etsin rakkaudesta ja parisuhteesta jotain "paljon enemmän"...jotain erilaista: vapaata liitoa, mielikuvituksen lentoa, ihmisenä kehittymistä, Suurien Unelmien toteuttamista; ei kahleita, vaatimuksia, mustasukkaisuutta, pakollisia rutiineja/rooleja...vaan ajatusten ja tunteiden jakamista avoimesti ja rohkeasti ilman miellyttämisen tarvetta ja turhia puolustuspuheenvuoroja. Yhteyttä, joka pitää, muttei rajoita korvien ja silmien suuntaamista myös toisaalle...sekä toki hellää ja ehkäpä joskus hieman villiäkin erotiikkaa..
Olen yrittänyt viime ajat keskittyä vain itseni kehittämiseen ilman panostusta mihinkään ihmissuhteeseen - ne kun tuntuvat vain rasittavan psyykettäni. Silti romantisoin jatkuvasti mielessäni kaikkea ympärilläni tapahtuvaa..ja luen ja kirjoitan. Fantasiamaailmani on minulle tällä hetkellä rakkaampi kuin arkipäivä, vaikkakin katseeni on kaiken aikaa suunnattu kauas tulevaisuuteen - sen rakentamiseen - niin että saisin viettää onnellisia ja yltäkylläisiä eläkepäiviä, ja toivottavasti saisin kokea sen yhdessä jonkun hienon naisen kanssa.
Onkohan tässä maailmassa enää ketään, kuka herättäisi minut uudelleen tähän päivään? Minulla on Ikävä...itseäni, sellaisena kuin olin Hänen kanssaan... mutta jotain oleellista jäi kuitenkin puuttumaan: Luottamus, kärsivällisyys sekä rohkeus antautua!
Voiko joku ihminen olla niin vaikuttava, ettei hänen jälkeensä enää voi aidosti ja syvästi rakastua? ..vaikka haluaisikin?
t: Intohimo kateissa
Vastaukset 58
Vanhimmat
Niin, tämä elämä on todellakin vain kuin utuinen pilvenlento tai pieni vesipisara, joka hitaasti mutta varmasti tipahtaa rännistä alas ja soljuu lätäkköön. Joskus vain käy näin, että suuri rakkaus osoittautuukin pettäjäksi. Kun jo luulit hänet tuntevasi, et oikeasti tuntenutkaan. Kun jo melkein kosketit hänen herkkää sieluaan, se olikin vain harhaa. Tällaisia tarinoita saa kuulla harva se päivä. Mutta asiaan. SeYksiAinutOikea ei ole totta. Uskon, että se on sillä hetkellä totta, mutta voi olla että nurkan takana luuraa jo uusi yllättävä ystävyys, joka ottaa huomioon sinunkin tunteesi ja auttaa sinua kaiken em:n lisäksi myös avautumaan fyysisellä tasolla. Jos ollaan yhdessä, niin ollaan, tai sitten ei. Mutta jos ei kumpikaan kuitenkaan voikaan olla, on siitä toista silloin turha syytellä. Epäröinnille ei jää sijaa silloin, jos todella molemmat haluavat laittaa itsensä likoon täysillä. Tässä yksi mielipide :) Hyvää päivänjatkoa ja toivottavasti sydänsurut edes joskus antavat periksi...
Väitit kirjoituksessasi olevasi Ihmeellinen(outo?) olento. Ilmeisesti myös "vastakappaleesi" oli tällainen, jos tuntui sinulle sopivalta? Tällaisia outoja? vastakappaleita löytyy osoitteesta www.oudot vastakappaleet.fi tai myös Me Oudot hiipparit -klubilta voi tiedustella, jos sattuisi löytymään sopivaa. Kadulta voi tietysti myös yrittää bongata tekemällä muka galluppikyselyä "outojen" etsimiseksi.
Hyvää alkavaa syyskesää kaikille oudoille!
Siteeraan sinua nyt aluksi hieman: "etsin rakkaudesta ja parisuhteesta jotain paljon enemmän...jotain erilaista: vapaata liitoa, mielikuvituksen lentoa, ihmisenä kehittymistä, Suurien Unelmien toteuttamista; ei kahleita, vaatimuksia, mustasukkaisuutta, pakollisia rutiineja/rooleja...vaan ajatusten ja tunteiden jakamista avoimesti ja rohkeasti ilman miellyttämisen tarvetta ja turhia puolustuspuheenvuoroja. Yhteyttä, joka pitää, muttei rajoita korvien ja silmien suuntaamista myös toisaalle...sekä toki hellää ja ehkäpä joskus hieman villiäkin erotiikkaa..".
Tuo kirjoituksesi on aika naiivi monelta osin. Ei mikään parisuhde - vaikka se olisikin täynnä intohimoista rakkautta ja kumppanina Se Oikea - toimi niin, että sille asetetaan tiettyjä ehtoja olematta valmis itse panostamaan. Haluat ikään kuin syödä kakun, mutta samanaikaisesti säästää sen. Se ei vaan onnistu! Kun heräät tuosta päiväunelmastasi, löydät Sen Oikean ja pystyt rakastumaan ja luomaan suhteen, jossa ei vain oteta vaan myös annetaan. Jos kuvittelet, ettei mikään suhde sisällä vaatmuksia, olet pahasti hakoteillä. Suhteeseen täytyy heittäytyä, jotta se onnistuisi eikä siihen voi heittäytyä, jos toisella on koko ajan jalka oven raossa. Miten voit kuvitella, että kukaan uskaltaisi sinuunkaan rakastua, jos olet noin epäluotettava? Ainakin kirjoituksesi perusteella vaikutat siltä...
"Naivius" on minun perusluonteeni, mutta vaikka se onkin useimpien mielestä huono puoli niin joidenkin mielestä vallan ihastuttavaa! Minä olen romantikko enkä muuksi halua edes ryhtyä, sillä se olisi sama kuin alkaisin heteroksi. Ei kaikki parisuhteet/rakkaussuhteet toimi samallla kaavalla: jotkut pystyvät luomaan paljon "vapaamman" ilmapiirin eivätkä edes kaipaa sellaista kumppania, joka on aina käden ulottuvilla, jonka päälle voit kaikki ongelmasi kasata tai jonka kanssa haluat tehdä kaiken tärkeän elämässäsi. Uskon, että parisuhteessa, jossa on yhteinen omaisuus, suuret velvollisuudet ja ehdot, tutut ja kangistuneet rutiinit ja roolit ja "ihan hyvä seksielämä", on kuin veisi rakkautensa panttilainaamoon, jotta saisi hankittua "tavallisia",arkisia mukavuuksia vain elämässä selviytymiseen.
Älä toki ymmärrä väärin: olen elänyt "rutiinisuhteissa" joissa tein parhaani (toinen 5 vuotta ja toinen n.1,5vuotta)ja luulin rakastavani tai ainakin oppivani rakastamaan. Niin ei kuitenkaan ollut/käynyt, vaan turhauduin, ahdistuin ja huomasin menettäneeni itseni - oman rakastettavimman ja omimman persoonani - turhan takia. Tunsin myös jatkuvasti olevani heikko ja pahoinvoiva, sekä henkisesti että fyysisesti. Ainoa pakotie silloin oli omat intiimit ja salaiset unelmat, jotka saivat minut selviämään hengissä. Näistä seurustelukumppaneista ei vain ollut jakamaan minun kanssani minun todellista luontoani ja fantasioitani. Ja minä ihan Todella yritin saada heidät innostumaan ja ymmärtämään, mikä tekee elämästä elämisen arvoisen: ei toimeen tuleminen vaan toistensa seurasta nauttiminen eri tavoin - luovasti - rajoja rikkoen (en ole s/m-henkinen tai muuta vastaavaa, vain leikkimielisen kokeilunhaluinen mystikko!). Kämppiksiähän voi aina hakea eikä niiden kanssa selviämiseen tarvita suuria tunteita ja sielujen sympatiaa - riittää kun voi luottaa ja pystyy kommunikoimaan.
Niin, mitä siis yritin sanoa aiemmassa tekstissäni: Haluaisin elämääni ihmisen, joka tietäisi, että olen "olemassa" hänelle aina, aitona, rehellisenä, luotettavana enkä tuomitsevana ja pelättävänä. Ihmisenä - jonka ei tarvitse pysyä samassa roolissa ikuisesti, vaan jolle käy ystävänkin ominaisuus, jos rakkauselämä jossain vaiheessa tuntuu liian raastavalta! Minulle tällainen olisi ihan mahdollista, sillä minä en todellakaan ole sitovaa sorttia, mutta uskon silti ikuiseen rakkauteen - PYYTEETTÖMÄÄN RAKKAUTEEN - vain se tuottaa minun mielestäni KUNNON HEDELMÄÄ. En kuitenkaan arvosta yhdenyön juttuja! Mutta ihminen tarvitsee ehdottomasti omaa yksityistä ja laadukasta aikaa tutkia omia erityisiä puoliaan - ehkäpä niitä "pimeitä", joilla ei tahdo rakkaintaan musertaa, mutta jolle uskaltaa ne silti paljastaa ilman pelkoa hylätyksi ja vihatuksi tulemisesta. Uskon että, "se mikä ei tapa se vahvistaa."
Tiedän, että tällaisissa tapauksissa on vaarana, että tilanteet karkaa käsistä. Mutta mikään ei kasvata yksilöä yhtä paljon kuin se, että on oman käyttäytymisensä herra ja arvioija; se, että tietää vastuunsa teoistaan sekä tietää, mitä siitä seuraa. Minulle on tärkeää, että rinnallani - tai jos ei aina lähellä niin ainakin mielessäni - minulla olisi rakas olento, joka olisi niin "kehittynyt" ettei hänelle tarvitsisi kaikkea takoa rautalangasta, eli osaisi toimia itsenäisesti omien intuitioiden sekä järjen mukaan; tietäisi mikä on hyvästä ja pahasta ja mikä on väistämätöntä - mitä on turha paeta, kun se tulee eteen joskus joka tapauksessa. Tunteita täytyy kuunnella, vaikka ne olisivat kuinka pelottavia tai epämieluisia tahansa.
Ei tässä maailmassa parisuhteet toimi niinkuin me haluaisimme. On siis parempi ottaa vastaan kaikki, mitä eteen tulee, kuin että kieltää itseltää "totuus". Olemme todella heikkoja, jos emme pysty hyväksymään inhimillistä heikkouttamme, ja vahvoja, jos pystymme ymmärtämään toistemme yksilöllisiä tarpeita ja oman itsekkyytemme ja ehdottomuutemme alkulähdettä - eli pelkoa tulla hylätyksi ja paljastetuksi.
Olen kaiken lisäksi uskonnollinenkin vaikkakin omia polkujani tallaileva etsijä ja erittäin uudistusmielinen. Uskon kohtaloon ja siihen, että jos tosissaan rakastaa jotakuta, se ihminen elää sinussa myös ollessaan kaukana fyysisesti - etsiessään oman elämänsä ainutlaatuisia kysymyksiä ja vastauksia... Ihminen, joka asuu kanssasi saman katon alla ei välttämättä vaikuta sinuun läheskään yhtä paljon, tai ainakaan henkiseen ja psyykkiseen hyvinvointiisi eheyttävällä tavalla. Monesti juuri päinvastoin!
t: Itse paljon kokenut ja nähnyt - aikuinen nainen ja yhtälailla Lapsi
PS. Silti olen valmis uhrautumaan monessa asiassa ja uhraudunkin joka päivä. Etsin kaiken aikaa vastauksia, jotka tekisivät tämän yhteiskunnan tasa-arvoisemmaksi paikaksi meille kaikille... Se on minun elämäntehtäväni, joten ehkäpä "parisuhteet" eivät olekaan lainkaan minua varten!?! Mutta kuitenkin toisen ihmisen lämpö on parasta mitä tiedän!
tämänkään päivän vastaani tulevan, mutta en voi kun hämmästellä miten samalla tavalla näet asiat kuin mäkin. Ajattelin jo hetken olevani jotenkin "outo" näitten ajatusteni kanssa, mutta nyt huomaan, että ainakin joku ajattelee kuin minä. Sait ajatukseni lähes täydellisesti mustana valkoiselle, uskomaton suoritus nainen! :)
aika paljon tekstiä, mutta tässä taas oma kommenttini tuohon. Ensinnäkin naiivius ja romanttisuus ovat kaksi eri asiaa, älä sekoita niitä keskenään. Naiivius voi olla monella tavalla viehättävää, mutta mielestäni sinun (tai mitä ulosantisi antaa ymmärtää) lähentelee enemmän lapsellisen ihmisen käsitystä parisuhteesta kuin söpöä naiiviutta.
Eivät toki parisuhteet noudata samaa kaavaa, mutta luehan tekstisi uudestaan ja mieti miten itse mustavalkoistat parisuhdeajattelua. Ikään kuin se, että asettaa vaatimuksia suhteelle olisi yksi ja sama asia kuin kaavamaisuus. Huomaatko, asetat "vapaan ilmapiirin" ja kaavamaisuuden vastakkain aivan kuin väliin ei jäisi muuta. Minusta sinä olet se, joka suhteesta ajattelee aika ehdottomasti.
Se, että osaa antaa ja saada, olla uskollinen, rakastava ja luottamuksen arvoinen ei ole yhtä ja sama kuin kaavamainen rutiininomaisuus tai läheisriippuvaisuuteen viittaavaa epätervettä toiseen ripustautumista. Jokaisen tulee itse tietää omat rajansa, toista ei voi omistaa ja parisuhteessa on mielestäni tärkeää tehdä myös omia juttuja. "Vapaan ilmapiirin" voi luoda ihan noilta pohjilta, niin että kummallakin on tilaa hengittää, olla oma itsensä, tukeutua toiseen kun on vaikeaa ja ottaa myös etäisyyttä. Sinulle vapauden synonyymi näyttäisi olevan sitä, että saa katsella muita. Kuulostaa siltä, että et todella ole valmis ottamaan itsestäsi tai suhteesta vastuuta. Uskon, että se mitä luulet vapaudeksi on jotain ihan muuta.
Puhut ongelmien kasaamisesta muiden päälle, mutta huomaatko miten itse taidat tehdä sitä? Vaadit toiselta ihmiseltä jotain sellaista mikä on vain sinun itsesi löydettävissä. Odotat toisen ihmisen tuovan sinulle edellä mainitsemasi asiat tarjottamilla, taas kerran aika lapsellista. Kaadat toisen päälle omat vaatimuksesi siitä, mitä SINUN pitäisi saada olla ja tehdä. Kuulostaa vähän siltä kuin sinulla olisi jonkin sortin persoonallisuushäiriö, anteeksi vaan. En tarkoita pahalla, mutta joku ongelma sinulla on käsityskyvyssäsi. Ehkäpä sinun ongelmasi onkin loppujen lopuksi se, että pelkäät itse muuttuvasi takertujaksi, kun pidät jalkaa oven välissä...et uskalla antautua toiselle ja siksi elät mukamas "vapaata" elämää. Et ole vapaa, vaikka kuvittelet niin. Kun on jalka oven välissä ei ole niin väliksikään, vaikka toinen sinut jättäisi, mutta raukkamaisuuttasi et itse uskalla heittäytyä...tämä on kaikki arvailua, mutta kommentoin vain siihen, mitä itse olet kirjoituksillasi antanut ymmärtää...
P.S. Tutustu paremmin zen-buddhalaisuuteen ennen kuin alat tehdä minkäännäköisiä vertauksia siihen suuntaan. Ja vielä on pakko kommentoida seuraavaa lausettasi "Silti olen valmis uhrautumaan monessa asiassa ja uhraudunkin joka päivä. Etsin kaiken aikaa vastauksia, jotka tekisivät tämän yhteiskunnan tasa-arvoisemmaksi paikaksi meille kaikille... Se on minun elämäntehtäväni,.." Tämä jos mikä kertoo A) siitä, ettet ihan ole järjissäsi B) äärettömän naiivista ja lapsellisesta kuvitelmastasi, että sinun elämäntehtäväsi olisi yhteiskunnan uudistaminen...hahhahhahaaaa....voi hyvä luoja, että tämäkin päivä piti nähdä...
Et taida oikein osata katsoa asioita kovin avarakatseisesti, mutta Aivan sama! Olen josaanut huomata,että lesboissa löytyy todella "heteromaisia" ja ymmärtämättömiä yksilöitä, jotka eivät osaa katsoa maailmaa kuin vain oman "likaisen tuulilasinsa" läpi. Tämä minun ideologiani on minun tapani hahmottaa asiat ja olen sen huomannut myös toimivan paremmin kuin että teen niin kuin toiset "viisaammat" minua neuvovat. Kaikilla ei toimi samat säännöt. Minä esimerkiksi arvostan erilaisuutta ja persoonallista rohkeutta löytää omalle elämälle ainutlaatuisia merkityksiä. Mikäpä minä olen ketään neuvomaan ja sitomaan oman elämäni "kantavaksi pylvääksi". Jokainen saa ja pitääkin tallata maankamaraa kuten haluaa, kunhan ei aiheuta sillä hallaa muille.
Minusta ihmisen tulee rakastaa itseään ja vasta sitten kun saa tehdä sen vapaasti, voi antaa itsestään tarpeeksi toiselle. Edelleenkään en ole lähdössä harrastamaan typeriä yhdenyön juttuja saatikka haaveile koko ajan muista kuin yhdestä ihmisestä, joka olisi samanlainen kuin minä, siinä suhteessa, että tietää, mitä haluaa ja osaa tunnistaa Oikean Syvän Rakkauden rihkamasta ja itsensä hajottamisesta! Jos ihminen osaa rakastaa itseään puutteineen päivineen, hän myös tietää, mikä on typerää ja vahingollista itselle ja muille.
Kyllä minä osaan elää yhdessä toisen kanssa ja viedä roskat, maksaa laskut ja olla erittäin empaattinenkin, jos toinen ei ahdista minua nurkkaan omilla mahdottomilla, raskailla vaatimuksillaan. "suhtkoot normaalia suhdetta" minäkin kaipaan, mutta se mitä minä ympärilläni näen, on hyvin kaukana siitä, mikä on tervettä. Maailma on sairas paikka enkä minä halua tehdä kaikkea yhtä sokeasti kuin suurin osa tuntemistani hyvistä mutta huonon itsetunnon omaavista ihmisistä.
En luule pystyväni pelastamaan maailmaa enkä edes siihen pyri! Olen välillä idealisti,kun kirjoitan, mutta ei se tarkoita, että eläisin jossain "Pyhimyksen sopessa" kaiket päivät! Olen kyllä huomannut,kuinka negatiivisia me osaamme olla - MINÄ MYÖS! Mutta onko pakko olla!? Miksei saisi kokeilla rajojaan myös rakkaudessa ja parisuhteessa?
Ehkäpä Sinä et ole uskaltanut tehdä ikinä yhtään mitään... ja pelkäät, että joku toinen saa jotain paljon enemmän pelkästään siksi, että oli rohkea ja positiivinen edes hetken lyhyestä elinajastaan...?? Kyllä minäkin osaan olla katkera ja ymmärtämätön monissa tilanteissa, mutta yritän sentään parhaani.
En halua kategoroida itseäni lesboksi, koska en tunne että sinänsä sukupuolella on mitään väliä, ainoastaan sillä, miten hyvin antaa mielikuvituksen lentää, että pystyy sitä kautta olemaan ihminen eikä vain biologinen mies tai nainen. Silti voin syvästi rakastua vain naiseen - tai siis olen rakastunut...joskus - ja hän oli minulle enemmän kuin lihaa ja ehtoja eikä mikään särmätön kaveri vaan, joka olisi antanut minulle sen, mihin kuka tahansa toinen olisi pystynyt!
t:Kummitus
Onpa avarakatseista sinulta: lesboissa löytyy todella "heteromaisia" ja ymmärtämättömiä yksilöitä. -Ja seuraavassa lauseessa kehut jo miten arvostat erilaisuutta? Huhhuh --ja mitä väliä sukupuolella.
Minusta on kyllä ihanaa olla nainen;sen verran sillä on väliä. Ja maailma on on ihan kiva mesta kaikkinen puutteineen; vai mistä ajattelit etsiä nykytekniikalla paremman maailman, jos sellaista on?
Rajojen hausta; voihan sitä potkia tuulimyllyjä vastaan, muttei tuhlata siihen koko elämää, elääkin kannattaa.
kehitettävä asia on kielioppi. Naiivi kirjoitetaan tosiaan kahdella ii:llä. Jotenkin omaa erinomaisuuttaan korostavat tuntuvat korostavan omaa tyhjyyttään.
...meinasin sanoa samasta, mutta hillitsin itseni. Jotenkin huvittavaa, kun jotkut niin yrittää kohottaa itseään korkeammalle pönkittämällä itsetuntoaan muka korkealentoisella ajatuksenjuoksulla - Vaikka äidinkielen perusasiatkaan ei ole hallussa - saaden muissa ihmisissä aikaan lähinnä myötähäpeän fiiliksiä. Se on kato, kun jotku kuvittelee olevansa kauhean fiksuja ja älykkäitä, mutta kompastuukin kömpelyydessään sinne itse kaivamaansa kuoppaan...
mietippä omia juttujasi.
??????????????????????
tyyppi joka aukoo päätään tuolla alempana? vaikuttaa pahasti siltä. mutta senhän nyt kaikki ovatkin jo ymmärtäneet!
missä alempana? Keskustelun avauksia on katsos niin monia tällä palstalla, et ihan mahdoton mennä arpoon mitä kommenttia meinaat. Oon kyllä kommentoinu muitakin keskusteluja, mut niissä onkin ollut ihan selväpäisiä ihmisiä, joille oon kommentoinu positiivisesti. Tähän oli pakko tarttua kriittisesti, koska aloittaja ei vaikuttanut kovin järkevältä...
selväjärkinen tunnutkin olevan, wow! Ei mielenterveydeltään tasapainoisten ihmisten tarvitse näillä palstoilla alkaa ketään sellaista tuomitsemaan, joka TODELLA näyttää ajattelevan asioita muutenkin kuin mustavalkoisesti. Ai että mä sitten kavahdan kaltaisiasi "ei niin syvällisiä" ihmisiä, joihin törmään pelottavan usein. Sinusta tulee mieleeni eräs tapaamani nainen, joka pitää itseään niin hyvänä ja täydellienä, mutta joka on kaikkea muuta kuin sitä. Luulee olevansa jotain, muttei ole kuitenkaan mitään erikoista. Ettet vain olisi kyseinen "ihanuus"?
Jos olisit älykäs ajattelija, ei sinulla olis mitään syytä takertua kirjoitusvirheisiin (paskaako niistä, pääasia että asian YDIN tulee selväksi) eikä tuomita ihmistä jota et edes tunne. Tahtoisit katsoa asioita eri näkökulmista kuin mitä itse ajattelet; se on oikeaa keskustelua ja rakentavaa pohdintaa. Hei neiti...herää jo. Vaikka kyseinen aloittaja ei olekaan kuin sinä, se EI tee hänestä tyhmää, sekopäätä eikä mieleltään epätasapainoista. Sä et ole tän maailman järkevin ja fiksuin ihminen. Mitäs jos sä oletkin se, jolla heittää ja pahasti? Mitäs jos sun mielipiteet onkin "pöpilätarinaa"??? Älä tuomitse ettei sua tuomita.
p.s. Montako kirjoitusvirhettä löysit? Varmasti monta. Asian ydin jäi jälleen niiltä huomaamatta?
...kyllä sä tyttökulta olet pikkuisen liian tosissasi nämä keskustelut ottanut, kun noin kipinöit. Mulla on mielipiteeni ja oikeus siihen. Ei kannata kirjoittaa niin epäselvästi, jos ei halua kuin positiivisia vastauksia. Muuta kuvaa ihmisestä täällä ei voi saada ja jos kirjoittaa typeryyksiä, antaa se typerän kuvan myös kirjoittajasta. Silloin pitää kestää myös se vastaanotto. Koitahan nyt rauhoittua ja vedä henkeä välillä. Ei tämä niin vakavaa ole. En jaksa sulle nyt enää kommentoida, että jos olosi paranee mulle rähinöimisestä, niin anna tulla vaan. Mä en jaksa hiekkalaatikkotyttöjen leikkiin ryhtyä. Siispä lopetan sulle kommentoimisen...niin huvittavaa tämä on...
"Ei tämä niin vakavaa ole. En jaksa sulle nyt enää kommentoida, että jos olosi paranee mulle rähinöimisestä, niin anna tulla vaan. Mä en jaksa hiekkalaatikkotyttöjen leikkiin ryhtyä. Siispä lopetan sulle kommentoimisen...niin huvittavaa tämä on..." HYVÄ. Nyt olen varma kuka olet.
siltä että sä haluat ilmiön elämääsi, et ihmistä.
Sä haluat saada mutta et antaa.
Sulla on joku fantasia tuosta rakkaudestakin ja siitä kuinka haluat elää villiä elämää mutta samalla saada sen turvallisen ja tutun sylin ja rakkauden joka on aina nostamassa sua kun seikkailuiltasi palaat.
Rakkaudessa ei ole mitään mystistä reseptiä, vain kakhden ihmisen todellinen halu sitoutua toisiinsa ja tekemällä yhdessä suhteesta juuri niin hyvä kuin kummatkin haluaa.
Töitä siihen on nähtävä, mutta mä en tiedä mitään mikä olisi niin palkitsevaa kuin se.
ANTAMINENhan on minusta parasta mitä rakkaussuhteessa tiedän!!! Siinä tunsin olevani parhaimmillani ja se tuntui olevan ainoa tehtävänikin kahdessa edellisessä suhteessani. En ole pihtari enkä paskanpuhuja! Ja pihtaruudella en tarkoita pelkästään seksiä...
En etsi mitään täydellistä ihmistä tai suhdetta vaan kahden ihmisen välillä tapahtuvaa tunteiden soljuvaa liikettä, mikä pistäisi minutkin liikkeelle - kokonaisuutena! Saisi minut toteuttamaan parhaita puoliani, niin että tuntisin tekeväni hyvää myös tälle toiselle ja sen kautta myös muille ympärilläni oleville tärkeille, läheisille ihmisille.
Emme me ole yksin mitään, eikä yhden ihmisen pidä kyetä antamaan meille kaikkea sitä, mikä tekee elämästä värikästä ja haastavaa. Mutta yksi suuri rakkaus voi antaa enemmän kuin mikään muu yhteensä eikä silloin sitä rakkautta pidä kahlita liikaa, muuten se kuivuu kokoon!
t: Väärinymmärretty vaiko vaikeasti ymmärrettävä?
PS. Zen-buddhalaisuus se vasta on naivia ja siksi niin älykästä.
Totta se on! Meille annetaan vain yksi "Se oikea" ainakin kerrallaan. Minun elämään niitä on siunautunut vuosien varrella jo kolme ja vaikkei niitä voi keskenään verrata tuntuu että nykyinen on ehdottomasti ihanin. Olisin tyytyväinen jos tämä kestäisi lopun ikäämme, mutta jos tiemme erkanevat tiedän kuitenkin varmuudella että edessä on vielä joku toinenkin joka voi sieluani koskettaa. Älä murehdi ja muista elää!
aivan samaa että pystynkö rakastamaan ketään oikeesti ja ihmisiä tuli ja meni se ei tuntunut misään miettin usein että mikä mättää että en osaa katuu sitä ajattelin että olenko mä tunne vammanen kun en voinut kiinostuu juuri kenestäkään mutta nyt ajattelen toisin oon oikeesti kiinostunut jostakin eikä vielä voi tietää mikä kuumin romanssi tästä syntyy suorastaa etsin kaikista ihmisistä huonoimat puolet en vaan sillon löytänyt sellasta ihmistä joka olis mun kriteerit täyttänyt mutta nyt ajattelen toisin jos et vielä ole kokenut sitä tunnetta niin usko pois kyllä sulle vielä löytyy joku ei pidä lannistua "Elämä on"
Minähän sanoin että tunnistaisin tekstisi vaikka kilsan päähän, niin että ihan turhaan salassa kirjoitit.
samaa mieltä kanssasi. Tosin uskon kyllä, että "niitä oikeita" voi kyllä elämään mahtua useampikin kuin vain yksi. Tässäkin ketjussa on ajatuksesi tyrmätty. Älä lannistu, aina on ihmisiä, jotka eivät ymmärrä kaunosieluja :)
sentään. Toihan on ihan kaheli ämmä.. vai kaunosielu...sekopäältä se mun mielestä lähinnä vaikuttaa. Kamalaa epätodellista lässytystä...joku vissiin kommentoiki sen mielenterveyttä. Samoilla linjoilla olisin...eiku kallonkutistajalle vaan!
....joku täys kaheli on se olet sinä. tämän ämmän taidankin kirjoituksesta tunnistaa. pidätkö meitä ihan tyhminä, mitä??? toisissa nyyhkytät, toisissa auot sitä rumaa naamaasi (vaikka siitä liikaa kuvitteletkin). tekis mieli kirjoittaa susta pari valittua sanaa, mutta sä olet oikeasti se, joka tässä on häiriintynyt. nyt se turpa kiinni ja anna ihmisten olla mitä ovat. aloittaja vaikuttaa ihan kivalta ihmiseltä; sä olet piru ämmäksi ja kaukana kivasta.
yllättynyt, että viestiketjun aloittajan mietteet saavat täällä näinkin rajuja kommentteja. Minun mielestäni aloittaja puhui ihan asiaa. Ehkäpä valtaosa maailman ihmisistä (ja ainakin tämän palstan kommentoijista) on kyynistyneitä rationalisteja, mutta miksi kaikkien pitäisi olla? Ehkä rakkaus sitten merkitsee eri asioita eri ihmisille. Tai ehkä kaikki eivät ole koskaan kokeneet todellista, kaikille tasoille ulottuvaa, rakkautta. Koska jos he olisivat, he tuskin kommentoisivat noin kyyniseen sävyyn.
Mikä teitä naisia vaivaa? Heti kun joku analysoi asioita hieman syvemmin, tulee pas*aa niskaan. Näillä kommentoijilla ei ilmeisesti ole minkäänlaista käsitystä siitä, kuinka monitasoisesti elämää voi elää.
Ilman idealisteja ei maailmassa tapahtuisi yhtään mitään uutta!
Olen kanssasi samaa mieltä, kirjoitit hyvin. En voi kuin hämmästellä ihmisten mustavalkoista ajattelutapaa. Nämä alkuperäisen kirjoittajan "tuomitsijat" näyttävät selvästi olevan juuri tälläisia "mustavalkoajattelijoita", jotka eivät kykene muuhun älylliseen ajatteluun kuin kirjoitusvirheisiin puuttumiseen; asian ydin jää heiltä täysin huomioitta eivätkä ehkä asiaa sen kummemmin tahdo edes ajatella.
Luettuani koko viestiketjun ja vielä toistamiseen ap.n kirjoitukset tulin siihen tulokseen, että "hei! kerrankin ajatteleva yksilö!" Ei taida olla aivosoluja tuhottu Nallen terassilla tai jatkuvalla kotitissuttelulla. Hän saa minulta tukensa, vaikken kaikkiin hänen ajatuksiinsa yhdykkään. Älykkään ajattelijan tunnistan siitä, ettei hänellä ole mitään tarvetta tuomita toisia vaan tarkastella asiaa monilta eri näkökulmilta; missään kolikossakaan kun ei ole vain niitä kahta puolta... aina löytyy myös se kolmas ja enemmänkin. Antakaa ihmisten elää miten tahtovat, kaikki olemme kuitenkin erilaisia yksilöitä.
Äläkä tuomitse; siinä osoitat vain itseäsi ja näytät miten pinnallinen ja itsekäs SINÄ olet!
pölvästi. Mä en tasan mitään ole nyyhkyttäny. Kato ei kuulu tyyliin!
olet niiiin ihana, niin kaunis, niin sitä niin tätä. voi voi sentään kun oletkin sitten niin IIIIHHHHGUUUH!! sun tyylis kyllä tiedetään, älä missään tapauksessa unohda olla se joka maksaa k........n NIIIN kovan hinnan, nyyh nyyh nyyh että me naiset ollaan sitten julmaa porukkaa!
eläkepäiville jaskaa odottaa? ;)
No, sanonpa vielä, etten jaksa muuta kuin haukkoa henkeäni tämän mielipidetulvan tähden...Meinasin oikeasti hukkua. Opin, etten varmasti enää kirjoita intiimejä asioitani tälle palstalle, koska olen liian herkkä tällaiseen ryöpyttelyyn - ainakin tässä elämäni tilanteessa. Onneksi joku fiksu sentään tajusi pointinkin! kiitos kaikille mielipiteistä ja "hyökkääjille": Onnea kulkemillanne teillä! Toivottavasti ei tarvitse hirveästi törmäillä "kentällä", mutta enpä minä juuri baareissa taikka lesboporukoissa pyörikään - onneksi - sillä kyllä on jo tullut nähtyä senkin maailman karmaisevat puolet ja nyt on aika jatkaa toiseen suuntaan... En sitten tiedä, minne suuntaisin, mutta voi olla, että jätän naisten katselun kokonaan ja keskityn kaikkeen muuhun..? Kuten vaikka runojen kirjoitteluun..tosin se kyllä tyrehtyy nopeasti, kun ei ole ketään, joka inspiroisi minun "kaunosieluani"...
Kirjoitin muuten itselleni rakkausrunon, kun oma muusa puuttuu; ja kyllä muuten tuli hyvä! ;) Jakomielitautinenhan minä olen kaikesta päätellen - ihanaa saada sekin vihdoin selville!!! Ehkäpä minusta tulee seuraava lesbojen sarjamurhaaja?!?
Ja niiinn mahdottoman naiiiviiikin olen. Pusuja ihanille kriitikoilleni!!!
t: ???
Kirjoitat:
"Minulla on Ikävä...itseäni, sellaisena kuin olin Hänen kanssaan..."
Tiedän ehkä mitä tarkoitat.
Minullakin on vuosien takainen mennyt suhde, jonka jälkeen kyllä on ollut toinenkin suhde. Kaipaan yhä sen vuosien takaisen suhteen rakastumista: sitä, että kohtaisin naisen, jonka kanssa rakastaisimme toisiamme yhtä aidosti ja todesti... Kaipaan sitä rakkautta: antamista ja vastaanottamista täydellä siinä heittäytyneenä.
En vain ole sellaista toista naista vielä kohdannut.
En kai kaipaa sitä mennyttä naista enää, mutta kaipaan sitä rakkautta, sitä mitä me olimme yhdessä...
En usko että on olemassa vain yksi ainoa oikea. On kai kaikki jotenkin oikeita... ;)
Minä olen saanut kokea rakkauden, rakastamisen ja vastaanottamisen sen yhden naisen kanssa niin etten sitä ennen enkä jälkeen ole kokenut. Sitä rakkautta ja rakastamista kaipaan. En sitä naista kaipaa. Uskon ja toivon, vielä kohtaavani naisen, jonka kanssa olisimme niin sopivat toisillemme, että rakkautemme olisi juuri sitä mitä minä kaipaan ja mitä hän kaipaa: meidän kaipaukset ja toiveet toteutuisi yhdessä (kuten kävi sen vuosien takaisen naisen kans).
estää itseään koskaan elämästä nykyisyyttä, turha ajatella myöskään tulevasta.
ja entäpä kun olet antanut kaikkesi ja menettänyt kaiken.
Voin olla jonkun kanssa mutta seukkaamaan en rupea näillä näkymin koskaan
maksamani hinta lesboudesta on ihan tarpeeksi iso minulle.
Enkä halua että kukaan enää tulee siihen lähelle.
-Rakkauden vaikutukset ovat suurimpia niin hyvässä kuin pahassa-
Olen kanssasi samaa mieltä.
Minä en ole menneisyyteen takertuja :)
En kuitenkaan voi solmia suhdetta naisen kanssa, jonka kanssa en koe rakkautta sellaisena kuin se voisi olla.
Olen kerran saanut kokea todellisen rakkauden - enkä sen jälkeen vähempään tyydy :)
menneisyyteen en tarkerru.
Mutta en ole typerys, joka tyytyisi puolittaiseen kun on olemassa täysikin.
Odotan sitä oikeaa, jonka kanssa sen voi kokea. Suhteeseen en ala, jos ei tunnu jo alussa todennäköiseltä, että juuri sen naisen kanssa kaikki loksahtaa paikalleen.
Yhden kerran aloin suhteeseen naisen kanssa, jota kyllä tavallaan rakastinkin - hän rakasti minua valtavasti. Alusta lähtien kyllä sanoin hänelle, etten rakasta häntä siten kuin kaksi toisille tarkoitettua tulisi toisiaan rakastaa - hän vaan tahtoi suhdetta kanssani, siitä huolimatta...
Toista kertaa en suhteeseen ala, ellen ole vakuuttunut jo alussa, että juuri tämän naisen kanssa saan kokea Sen jutun ja hän minun kanssani...
Ihminen, joka ei ole kokenut Sellaista rakkautta, on vaikea tajuta, mistä tässä on kysymys...
Minä en elä menneessä, enkä ole menneisiin takertunut. Mutta, olen kokenut, menneisyydessäni tosi rakkauden ja sitä vähempään en tyydy elämässäni nyt enkä tulevaisuudessa, kun puhutaan suhteesta ;)
polkupyörällä ellei se ole yhtä mahtavaa ja ihanaa kuin silloin kun opin ajamaan aikuisten pyörällä ihan itse. Ellei siitä tule yhtä upea fiilis. Silloin kun olisi voinut jatkaa ja jatkaa ajelua kesäisellä kylätiellä vaikka yöhön saakka. En en en. En.
...!
Olin 34 vuotias, kun minulla oli Se todellinen oikea naissuhde, jolloin vasta tajusin, mitä on rakastaminen ja rakkauden vastaanottaminen.
Sitä aiempia naisia vain tulisesti rakastin. Sen jälkeistä naista vain rakastin.
Mutta, minulla on kokemus Todellisesta Rakkaudesta ja sen jälkeen en vähempään aio tyytyä.
Toivottavasti sinäkin saat joskus kokea rakkauden ja opettelet aikuisen elämään: me aikuiset ajamme aikuisten fillareilla, emmekä heittäydy lapsiksi enää :)
lisää, niin ehkä opit hymyilemään myös itsellesi. Yleensä biologisen vuodet tuovat väistämättä mukanaan myös kokemusten uudelleentarkastelukykyä ja tulkintojen laajenemista. Todellakin, huomaa ettei koskaan tarvitse tyytyä vähempään, kuten kerrot oppineesi tähän mennessä. Rajoituksia ei ole. Voi myös huomata, että vähempi-enempi, pinnallisempi-syvempi, tavanomainen-erityinen ....... -ajattelutavat sisältävät mittaamista, jotka sitovat muualle kuin nykyhetkeen, erilleen elämästä.
Lapsina olemme hetken. Onneksi. Itsestämme vastaavan ikäisinä meidän ei tosiaankaan tarvitse heittäytyä lapsiksi, elämä tekee meistä sitä ilman tahdonalaista heittäytymistämmekin. Elämä testaa heittäytymiskykyämme ;)
Kasva, lapsi, aikuiseksi ensin. Opettele kunnioittamaan ja arvostamaan toisten ihmisten
kokemuksia sellaisina kuin he niitä kokevat. Hyväksy ne heidän kokemuksinaan ja arvosta niitä.
Sitten vasta sinäkin opit jotakin rakkaudesta ja saat kokea todellista rakkautta, kun opit ensin hyväksymään toisen
ihmisen sellaisena kuin hän on, kokemusmaailmoineen ja tunteineen.
Yksi Ainoa Oikea..ko?
Kirjoittanut: LesSpider 14.8.2006 klo 02.10
Mitä luulette/uskotte? Onko meille kaikille olemassa vain Yksi Ainoa Oikea kumppani?"
Minulle ei ole olemassa yhtään oikeaa kumppania.
"Entä mikä tekee jostakusta Sen oikean?"
Se oikea on sellainen joka pääsee mun sisinmpääni ja parantaa minua ja hoivaa minua pelkällä olemassaolollaan.
"Ongelmani on, etten pysty enää innostumaan kenestäkään."
En minäkään ja kaiken lisäksi olen oikeassa.
"niin että saisin viettää onnellisia ja yltäkylläisiä eläkepäiviä, ja toivottavasti saisin kokea sen yhdessä jonkun hienon naisen kanssa. "
Minä en elättele tuollaisia toiveita. Minusta tulee kurja, köyhä yksinäinen vanhus, joka toivoo kuolevansa. Ehkä vielä dementoidun ja siten vanhoilla päivilläni nolaan itseni ihan kuin nuorempanakin.
Rollaattorilla kuljen vanhainkodin käytäviä ja huudan "Kristus päästä minut jo pois perkele!" ja kun hoitajat tulee niin sanoin, että "kyllä viimeksi kun Suojeluskuntaan liityttiin niin piti olla mulkku. Mun perkele sukulaiset oli Suojeluskunnassa ja joka ukko kaatui kotitalonsa pihalle.".
mut sä jaksat aina vaan valittaa ja valittaa ja valittaa vaan...toivot kuolevas tms...mikset sä sitten vedä ittees jojoon, jos kerran kaikki on noin helvetin vaikeeta ja kamalaa sulle...?
Oleellinen osa helvettiä on, ettei täältä pääse pois, ei etenkään itsensä tappamalla. Tapat itsesi ja synnyt johonkin vielä pahempaan.
Sitä paitsi itsensä tappaminen olisi sama kuin henkilökohtaisen epäonnistumisen myöntänminen ja minähän en ikinä myönnä olevani epäonnistunut.
Olen vain toivoton. Uskon sen mitä minulle sanotaan tälläkin palstalla:
Elämän keskeisin asia, todellinen elämän sisältö on rakastaa ja tulla rakastetuksi.
Minä en narsistina oikein kykene tähän. Elämä on siksi vailla iloa ja merkitystä.
Narsisti parantuu vain kokemalla annihilaatioahdistuksen.
Annihilaatioahdistus on kuolemaa pahempi.
Tämä siis rakkaudesta.
Työ voi myös muodostaa elämälle tarkoituksen, mutta ei minulla ole työtä.
Ei ole perhettä.
Kysymys on, mitä hittoa minä täällä teen? Muutan ruokaa paskaksi. Kuulen usein vanhusten kysyvän tätä samaa itsestään.
itsessäsi ja kyllä se loppu koittaa aikanaan, sitä karkuun ei pääse. Eli kun maltillisesti vaan odottelet ja vaikka sitten voivottelet sen ajan, niin kyllä se siitä.
Lääkärikin on kertonut huonoja uutisia: minä olen erinomaisen terve, eikä mikään sairaus uhkaa minua.
Tästä tulee vielä pitkä keikka.
Nyt ymmärrän mistä ne Impilahdet ja Impivaarat syntyvät ja miksi niistä vuosissadat on kerrottu. Kerran nuorena elämässä suuri rakkaus ja sen jälkeen ei kannata enää elää.
http://www.narsistienuhrientuki.info/index.php?valikko=3&alasivu=131
"Eräs narsistinen miespotilas (4) kertoi alkuhaastattelussa kuulleensa psykoanalyysin kestävän kolme vuotta, mutta oletti omalla kohdallaan selviytyvänsä siitä kolmessa kuukaudessa, koska oli mielestään niin ylivertainen. Vaikea ja dramaattinen hoito kesti lopulta kahdeksan ja puoli vuotta."
Olen lukenut tästä tapauksesta, siihen sisältyi jaksoja pipolassa ja itsemurhayrityksiä. Ja siltikin hänellä oli jonkinlaista toivoa.
On huomattava, että nämä on Yhdysvalloista suomennettuja hyviä kokemuksia. Suomessa tai muuallakaan ei kasva sellaisia hyviä ja empaattisia terapeutteja puista. Todennäköisesti saa huonon ja asiantuntemattoman. Jote kyllä tuo lähes kymmenen vuotta kuulostaa minimiltä.
Minä olen vahvasti narsistinen. Oikea, inhimillinen minä on tullut esille noin kuuukaudeksi keskellä rakkaussuhdetta. Sen ajan oikeasti elin. Muuten olen ollut kuin goa'uld tai jokin muu ihmisruumis jota vihamielinen muukalainen possessoi.
Minun narsismini tulee siitä, että minä olen hyvä ihminen ja autan muita, mutta koska maailman oikeasti on kiittämätön, minä olen jatkuvasti loppuunpalamisen partaalla etseissäni arvostusta m,aailman kiittämättömimmillä töillä. Siksi minä olen jatkuvasti omissa oloissani ja yksin, koska minä en jaksa enää esittää.
Joidenkin psykiatrien, kuten Juha Siltalan mukaan minunkaltainen ei ole narsisti lainkaan kun minä en aiheuta vahinkoa muille. Joidenkuiden mukaan narsistin pitää suunnata narsisminsa hyvän käyttöön kuten minä olen tehnyt. Mutta se on sama kuin tämä eheytys, niin kauan kun et tee homoseksuaalisia seksitekoja, olet "eheytynyt" eikä ongelmaa ole eli sitä ei käsitellä.
Mutta minun pitäisi rakastaa itseäni että voisin rakastaa muita. Miten voin. Minä INHOAN JA VIHAAN ITSEÄNI. Mun standardit minun itseni suhteen ovat aina enemmän kuin mihin itse pystyn. Aina. Koska en voi rakastaa itseäni, en voi rakastaa muita. Ja koska en rakasta muita, elämäni tärkein asia menee ohi. Ja niin olen uskon tulkinnut mielessäni, että suurin synti on haaskata oma elämänsä.
Ja joka rakastaa minua rakastaa joko sitä mitä minä esitän mutta jota en pysty koskaan saavuttamaan, jolloin hän rakastaa väärää ihmistä. Tai sitten hän rakastaa sitä minun synkkää itseinhoista itseäni, jolloin hän valehtelee. Kummassakin tapauksessa hän rakastaa väärää ihmistä.
Se on väärin. Minä teen sikana hyvää että mun kilpeni pysyisi kiiltävänä ja elämääni tulee ihminen, joka rakastumalla minuun tuhoaa minun työni. Rakkaussotku minun kanssani tuo satamäärin miinusta minun julkiselle imagelleni.
On niin uskomattoman vaikeaa antaa itselle anteeksi se, että on pettänyt rakkaan ihmisen luottamuksen. Ja miten minä koskaan voin antaa anteeksi itselle?
Minun on niin mielettömästi ikävä sinun luokse
...kannattais pyytää anteeksi, vielä kerran.
minäpä en ota takaisin! ikävöi vaan keskenäs
Kirjoituksesi pysäytti minut - onko olemassa vain yksi kumppani?
Tiedän 150 prosenttisesti että rakastan naista, jonka kanssa olen saanut elää tällä hetkellä.
Ja tiedän myös 250 prosenttisesti, että rakastan sitä naista, jonka kanssa elin kokonaiset 10 vuotta aiemmin.
So? Kumpi heistä on se OIKEA?
Voinko rakastaa jotain muuta kuin sitä Oikeaa?
Tietenkin se on se oikea, kummalle annoit isomman prosentin.
Kyll sen oikean tunnistaa, kun sen näkee. Silloin yleensä kolahtaa ja kovaa, täytyy vaan olla pirun tarkkana ettei tulisi pahimpia lommoja. Ku ei vakuutus kata vahinkoja =/ Se Yhden Ainoan Oikean -teoria ottaisi meiltä kaikilta erehtyväisiltä tämän kuuluisan toisen mahdollisuuden pois. Näin karrikoituna - miltä tuntuisi, jos esim. rakas kuolee? Eikä sinulle suotaisikaan toista tilaisuutta…Tai miten opitaan arvostamaan suhdetta jollei meillä olisi näitä aikaisempia karvaita kokemuksia? Tämä on Pavlovin refleksi ;)
Kokeilut kuuluvat nuoruusvuosiin, nehän on vaan merkki kehittymättömästä minäkuvasta ja heikosta mallintamisesta. Joillekin tietysti jää tämä vaihe päälle. Nämä viimeiset eivät kuulu empiirisen todistusaineiston joukkoon.
"Kyll sen oikean tunnistaa, kun sen näkee."
Ei aina ihan noin itsestäänselvää kuitenkaan. Oman vaimoni kanssa rakkaus kehittyi pikkuhiljaa, viikkojen, kuukausien saatossa. Olimme ensin "vain" ystäviä, jotenkin oltiin ihan hukassa ja ajateltiin, ettei meistä mitään voisi koskaan tulla. Eipä siinä riidoiltakaan selvitty. Mutta ystävyys palasi pienen eron jälkeen, kantoi hedelmää ja rakastuimme toisiimme, hitaasti mutta varmasti. Ei voitu vaan unohtaa toisiamme. Pois en enää antaisi, vaimoni on rakkain ja tärkein ihmiseni kaikista (itseasiassa hän on myös ensimmäinen naiseni). Nyt ja toivottavasti aina. Ja yhteistä taivalta takana jo 9 vuotta (rekisteröimme suhteemme ensimmäisten joukossa) vaikka olimme niin varmoja ettemme ainakaan ME! Kaikki tavallaan ja tapansa kaikilla, pääasia ettei kulje onnensa ohi. Onni kun ei aina ole sitä mitä eniten kuvittelisi tai mikä parhaalta näyttäisi. Eikä sen saapuessa trumpetit välttämättä soi, joskus se voi saapua myrskynä tai kaikkena muuna kuin kauniilla kultavadilla tarjoiltuna.
monta rakkaustarinaa kuin on ihmistäkin. Onko sitä Oikeaa? En tiedä, mutta sen tiedän että rakkautta on ja se on itsestään kiinni minkälaista se on.
En ole aikoihin kirjoitellut. Nyt yritän. Itse olen niin monessa sotkussa ryvettynyt, ettei minun varmasti pitäisi sanoa mitään... Asiat, joista tunsin olevani varma 20 vuotta sitten, eivät enää näytäkään samalta kuin silloin. Kaikki me muutumme, onneksemme tai onnettomuudeksemme.
Miten siinä aina (tai melkein aina) käy niin, että se kirjoituksissa esiintyvä ihana, ihmeellinen, itselle luotu ja tarkoitettu kumppani on yleensä myös se entinen kumppani joka on siis kadonnut, karannut, kuollut, ihan miten vaan?
Onko niin, että tunne täydellisen rakkauden löytymisestä olikin yksipuolinen? Onko niin, että muistot kultaavat rakastetun ominaisuudet; hyvät muuttuvat entistä paremmiksi ja huonot unohtuvat? Ja miten oli sen toisen laita?
Milloin me opimme arvostamaan sitä ihmistä, jonka kanssa elämme tässä ja nyt? Milloin minä opin? Olen kyllä lukenut tällä palstalla kauniita rakastetulle omistettuja kirjoituksia, joten joku on kaiketi oppinut senkin vaikean taidon.
Joku antoi joskus kouluaikoina minulle kortin, jossa luki "jos haluat ystävän, ole ystävä!" Pitäisiköhän se paikkansa rakastetunkin kohdalla?
ihanan tytön, kun antauduin tilaisuudelle ja nyt olen ikionnellinen hänestä ja koen, että olen tehnyt löydön. Täytyy sanoa, että pikkuisen nuorelta aloittaja vaikuttaa käsityksissään, mutta haaveilu ja romanttisuus ovat toki ihania asioita. Täytyy silti muistaa ajatella suhdetta myös realistisesti, jottei kulje onnensa ohi hölmöyksissään ja vaatimuksissaan. Itse tein aiemmin niin ja kun päästin siitä irti, tapasinkin ihanan tytön, johon rakastuin silmittömästi ja sain hänet jopa omakseni!
Että vaen yksi ja oekkee??? No ennoo mokomoo ennen kuullu. Kyll se tytöt niin on, että mahollisuuksia on pilivin pimmein, kuhan pyörähtellöö ja ympärilleen kahtelloo. Toenen toesttaan paremppoo tuppoo löytymmään.
Mihin ihimeeseen se perustuisi, että oes vaen yks ja aennoo? Luojakkaa meitä ei niin paljjoo halluu rankasta, että tuolla tavalla oes tarkottannu. Niin se on, että "jos yksi jättää ja toinen pettää niin kolmas ystävä on" (...ja muista että kyyneliisi hän on viaton - kuten laulussakkii sanottiin).
Toenperrään, sano entinen akka. Jottatuota minä löysin vasta viijennellätoista yrittämällä sen oekkeen. Oekkee se tuas on niin pitkkään kuin on. Jos osottauttuu viäräks, etin uuven oekkeen. Eikö mulla oukki asiat oekkeen kohallaan? Aena löyttyy se oekkee. Asennetta vuan kehhiin.
Että minnuu tuo catsy666 naurattaa. Piän hänestä ihan toen teolla. Aena sen sana sutkahtelloo kohalleen ja aina se ihtiään osovvaa pilikata ja naurattaa meitä ihtensä kustannuksella. Vakavilla asioilla niätsen naurattelloo. Aenakkii minnuu. Haaskemppoo immeistä suap hakkee. Välliin käyn tippa vähän linssissä mietiskelemmään hänenkkii mualimmoosa, mutta sitten ajattelen, että tuo kyllä pärjäillöö, jos kuka. Ei ou niin umpipipone tärisyyttelijä, vaek hää sellasen kuvan äkkiselttää anttaa. Tiällä kun itesttään voep vaikka millasen kuvan anttoo ja kuka siittä sannoo, mikä on tottuus.Näin minä asian näjen, lienekö viärässä. Monesti oon.