Näin koulujen alkamisen aikaan on taas aika kiinnittää huomiota vaikeaan, mutta äärettömän tärkeään asiaan - koulukiusaamiseen. Olen itse ollut kouluaikanani koulukiusattu, ja voin kertoa että siitä jäävät haavat ovat todella syviä ja painavat uhria monesti koko eliniän. Olen 20-vuotias jo yliopistoon kirjoittautunut tyttö. Syy, miksi käytän näin monimutkaista ilmaisua on se, että en ole juurikaan pystynyt opiskelemaan sairastuttuani masennukseen noin kaksi vuotta sitten. Masennukseni johtuu pitkälti juuri koulukiusaamisesta. Olen malliesimerkki siitä, miten käy kun isketään pienen ihmisen heikoimpiin kohtiin ja tuhotaan itsetunto totaalisesti. Ajatelkaapa sitä. Näitä tapauksia on tuhansia lähes jokaisessa koulussa. Haluatteko te vanhemmat ja opettajat lapsillenne ja oppilaillenne käyvän kuten minulle kävi? Ei ole oikein, että kiusaajat pääsevät usein kuin koira veräjästä, kun taas kiusattu, syytön, on pakotettu jopa vaihtamaan koulua.
Minä olin lapsena avoin ja iloinen, vanhempieni mukaan oikea ilopilleri. Hieman ennen kouluun menoa satuin tutustumaan naapurin tyttöön, joka oli innokas leikkimään kanssani ja tuli melkein joka päivä hakemaan minua. Muistan vieläkin, miten jännää hänen kanssaan oli. Kuitenkin äitini muistaa vieläkin, miten tulin usein kotiin kiukkuisena ja pahoilla mielin oltuani hänen kanssaan. Minä uskoin, että Liisa (nimi muutettu) oli paras ja uskollisin ystäväni. Menimme kouluun samalle luokalle. Vaan kuinka kävikään? Heti ensimmäisestä päivästä lähtien Liisa jätti minut yksin ja alkoi kaveerata muiden tyttöjen kanssa. Minä olin kuin ilmaa paitsi silloin kun en tullut avoimesti kiusatuksi. Ensimmäisen luokan opettajani näki tilanteen ja äitinikin oli yhteydessä häneen. Opettajani sanoi kuulemma, että Liisa ei ole ollenkaan sopivaa seuraa minulle. Ymmärtääkö joku, miten pieni 7-vuotias tyttö, lapsi, voi olla niin ilkeä ja pahansuopa vertaiselleen? Mikä saa toisen väheksymään, mustamaalaamaan toista ihmistä jota vielä äsken piti parhaana ystävänään? Sain heti kouluun mennessäni tuta elämän raadollisuuden, miten toinen palkitsee ystävyyden ja uskollisuuden ilkeydellä ja manipuloinnilla. Kuulemma kyse oli kateudesta ja vaikeasta perhetilanteesta (Liisan äiti oli/on henkisesti sairas). Oli syy kuitenkin mikä tahansa, se ei vähennä yhtään uhrin kokemaa tuskaa tai kompensoi itsetunnon menetystä. Luottamus ihmisiin ja perusturvallisuus ovat sirpaleina. Näiden uudelleen rakentaminen vie kauan. Sillä välin kuluu lukemattomia terapiatunteja, epätoivon hetkiä muistojen noustessa mieleen, aikaa... Aikaa, jonka olisi suonut kuluvan paremmin kuin taisteluun menneisyyden kanssa, katkeruuteen, ylitsepääsemättömään pelkoon. Välillä on hetkiä, jolloin tahtoisi luovuttaa - ja niin moni tekeekin. Omat voimat eivät riitä eikä kukaan osaa auttaa.
Itse jouduin vaihtamaan koulua ala-asteella ihan oman mielenterveyteni tähden. Ei ollut helppoa jättää kaikki taakseen, aloittaa uudessa koulussa vieraalla paikkakunnalla ja yrittää luoda uusia ystävyyssuhteita. Varsinkin kun en todellakaan halunnut kenenkään tietävän menneisyyttäni ja syitä koulun vaihtoon. Sain uuden kaverin, joka vaikutti todella mukavalta, rohkealta ja sosiaaliselta. Oli jännää tutustua uuteen kaupunkiin hänen johdollaan, kokea ihan uusi maailma. Kiinnyin häneen kovasti, hän oli kuin majakka sillä pimeällä merellä, jota siihen aikaan seilasin. Tuli kutsuja syntymäpäiville, kesämökille, vaikka mihin. Luulin olevani todella onnekas, kun minulla on tällainen ystävä. Ujona ja varautuneena minun oli niin vaikea uskoa siihen, että joku voisi pitää minusta ja haluta olla ystäväni. Kävikin niin, että kaikki oli vain liian hyvää ollakseen totta. Kyllä jossain vaiheessa tietysti kävi mielessä, että asetelma oli hyvin samankaltainen kuin edellisellä kerralla, mutta että... Alussa oli piikikkäitä huomautuksia, sitten välinpitämättömyyttä, hakeutumista muiden seuraan ja lopulta täydellinen hylkääminen. Vedin jälleen sen johtopäätöksen, että kaikki on minun vikani, olen liian vetäytyvä, hiljainen, ahkera ja yksinkertaisesti tylsä enkä kelpaa kenellekään. Oliko taas kateutta mukana, en tiedä. Kympin todistus on ehkä liian kova pala purtavaksi, mutta en koskaan tehnyt ahkeruudestani tai lahjakkuudestani, jos saa kehua, numeroa. Pikemminkin se oli häpeä. Muuten olin kuin muutkin, ulkonäössä tai muussa ei ollut mitään poikkeavaa. Koko kouluikäni aina lukioon asti muodostui pikku hiljaa yksinäiseksi kulkemiseksi eristäytyessäni vastoinkäymisten takia entistä enemmän. Itsesuojeluvaistoni nosti päätään, en luottanut juuri kehenkään tuon toisen tapauksen jälkeen. En vain pystynyt. Lukiossa omistauduin muutamia pinnallisia ystävyyssuhteita lukuun ottamatta täysin opiskelulle, ja kirjoitin parisen vuotta sitten. Hain yliopistoon ja pääsin. Kesällä minuun kuitenkin iski täydellinen uupumus, joka vähitellen johti vakavaan masennukseen. Nyt syön lääkkeitä ja käyn kerran viikossa terapiassa. Kahdessa vuodessa ei ole juuri tapahtunut muutosta, ja perheeni kokee tilanteen kestämättömäksi. Itse koen olevani ansassa ja tunnen itseni kaksikymmentä vuotta vanhemmaksi. Olen kokenut ihmisen pahuuden liian monta kertaa, perusasenteeni elämään ja ihmisiin on täysin muuttunut. Kaikki on vain harmaata massaa - kunpa pääsisi pois. Olen niin väsynyt.
Minä olin lapsena avoin ja iloinen, vanhempieni mukaan oikea ilopilleri. Hieman ennen kouluun menoa satuin tutustumaan naapurin tyttöön, joka oli innokas leikkimään kanssani ja tuli melkein joka päivä hakemaan minua. Muistan vieläkin, miten jännää hänen kanssaan oli. Kuitenkin äitini muistaa vieläkin, miten tulin usein kotiin kiukkuisena ja pahoilla mielin oltuani hänen kanssaan. Minä uskoin, että Liisa (nimi muutettu) oli paras ja uskollisin ystäväni. Menimme kouluun samalle luokalle. Vaan kuinka kävikään? Heti ensimmäisestä päivästä lähtien Liisa jätti minut yksin ja alkoi kaveerata muiden tyttöjen kanssa. Minä olin kuin ilmaa paitsi silloin kun en tullut avoimesti kiusatuksi. Ensimmäisen luokan opettajani näki tilanteen ja äitinikin oli yhteydessä häneen. Opettajani sanoi kuulemma, että Liisa ei ole ollenkaan sopivaa seuraa minulle. Ymmärtääkö joku, miten pieni 7-vuotias tyttö, lapsi, voi olla niin ilkeä ja pahansuopa vertaiselleen? Mikä saa toisen väheksymään, mustamaalaamaan toista ihmistä jota vielä äsken piti parhaana ystävänään? Sain heti kouluun mennessäni tuta elämän raadollisuuden, miten toinen palkitsee ystävyyden ja uskollisuuden ilkeydellä ja manipuloinnilla. Kuulemma kyse oli kateudesta ja vaikeasta perhetilanteesta (Liisan äiti oli/on henkisesti sairas). Oli syy kuitenkin mikä tahansa, se ei vähennä yhtään uhrin kokemaa tuskaa tai kompensoi itsetunnon menetystä. Luottamus ihmisiin ja perusturvallisuus ovat sirpaleina. Näiden uudelleen rakentaminen vie kauan. Sillä välin kuluu lukemattomia terapiatunteja, epätoivon hetkiä muistojen noustessa mieleen, aikaa... Aikaa, jonka olisi suonut kuluvan paremmin kuin taisteluun menneisyyden kanssa, katkeruuteen, ylitsepääsemättömään pelkoon. Välillä on hetkiä, jolloin tahtoisi luovuttaa - ja niin moni tekeekin. Omat voimat eivät riitä eikä kukaan osaa auttaa.
Itse jouduin vaihtamaan koulua ala-asteella ihan oman mielenterveyteni tähden. Ei ollut helppoa jättää kaikki taakseen, aloittaa uudessa koulussa vieraalla paikkakunnalla ja yrittää luoda uusia ystävyyssuhteita. Varsinkin kun en todellakaan halunnut kenenkään tietävän menneisyyttäni ja syitä koulun vaihtoon. Sain uuden kaverin, joka vaikutti todella mukavalta, rohkealta ja sosiaaliselta. Oli jännää tutustua uuteen kaupunkiin hänen johdollaan, kokea ihan uusi maailma. Kiinnyin häneen kovasti, hän oli kuin majakka sillä pimeällä merellä, jota siihen aikaan seilasin. Tuli kutsuja syntymäpäiville, kesämökille, vaikka mihin. Luulin olevani todella onnekas, kun minulla on tällainen ystävä. Ujona ja varautuneena minun oli niin vaikea uskoa siihen, että joku voisi pitää minusta ja haluta olla ystäväni. Kävikin niin, että kaikki oli vain liian hyvää ollakseen totta. Kyllä jossain vaiheessa tietysti kävi mielessä, että asetelma oli hyvin samankaltainen kuin edellisellä kerralla, mutta että... Alussa oli piikikkäitä huomautuksia, sitten välinpitämättömyyttä, hakeutumista muiden seuraan ja lopulta täydellinen hylkääminen. Vedin jälleen sen johtopäätöksen, että kaikki on minun vikani, olen liian vetäytyvä, hiljainen, ahkera ja yksinkertaisesti tylsä enkä kelpaa kenellekään. Oliko taas kateutta mukana, en tiedä. Kympin todistus on ehkä liian kova pala purtavaksi, mutta en koskaan tehnyt ahkeruudestani tai lahjakkuudestani, jos saa kehua, numeroa. Pikemminkin se oli häpeä. Muuten olin kuin muutkin, ulkonäössä tai muussa ei ollut mitään poikkeavaa. Koko kouluikäni aina lukioon asti muodostui pikku hiljaa yksinäiseksi kulkemiseksi eristäytyessäni vastoinkäymisten takia entistä enemmän. Itsesuojeluvaistoni nosti päätään, en luottanut juuri kehenkään tuon toisen tapauksen jälkeen. En vain pystynyt. Lukiossa omistauduin muutamia pinnallisia ystävyyssuhteita lukuun ottamatta täysin opiskelulle, ja kirjoitin parisen vuotta sitten. Hain yliopistoon ja pääsin. Kesällä minuun kuitenkin iski täydellinen uupumus, joka vähitellen johti vakavaan masennukseen. Nyt syön lääkkeitä ja käyn kerran viikossa terapiassa. Kahdessa vuodessa ei ole juuri tapahtunut muutosta, ja perheeni kokee tilanteen kestämättömäksi. Itse koen olevani ansassa ja tunnen itseni kaksikymmentä vuotta vanhemmaksi. Olen kokenut ihmisen pahuuden liian monta kertaa, perusasenteeni elämään ja ihmisiin on täysin muuttunut. Kaikki on vain harmaata massaa - kunpa pääsisi pois. Olen niin väsynyt.
Vastaukset 8
Vanhimmat
On hienoa, että jaksoit kirjoittaa tarinasi. Ja on hienoa, että olet saanut apua terapian muodossa. Toivotan sinulle auringonpaistetta ja jaksamista tulevaisuuteen!
ystäväni olen löytänyt vasta opiskeluaikana yliopistopiireistä. Älä luovuta.
Eilen alkoi pienen lapseni koulutie... Olemmme jutelleet viime päivinä paljon kaveruudesta ja koulumaailmasta yleensäkin. Tärkein asia jota olen lapseni mieleen yrittänyt painaa on se, että kaikkien kanssa ei ole pakko olla kaveri mutta kaikki lapset pitää hyväksyä omana itsenään. Kerroin lapselleni kuinka jokainen ansaitsee ystävällisen kohtelun ja saa siitä iloista mieltä koulupäiviinsä. Painotin pikkuiselle koululaiselleni, että vaikka ekaluokkalaiset ovatkin vasta koulutiensä alussa, kiusaaminen voi jättää syvän surun ja pettymyksen aikuisiälle asti. Lapsikin ymmärtää tällaiset asiat kun ne oikealla tavalla hänelle selittää.
Itse en ole ollut koskaan koulukiusattu tai -kiusaaja. Olin kouluaikoina aina se, joka on yrittänyt ottaa kaikki joukkoon mukaan. Muistan edelleen miten äitini opasti minua koulutielle lähtiessäni näistä asioista ja itse pyrin antamaan omalle lapselleni samat eväät. Mielestäni meidän vanhempien velvollisuus on jo ennaltaehkäistä koulukiusaamista asennekasvatuksella, opettamalla lapsillemme kuinka toisia tulee kohdella. Nykyään kuulee paljon kuinka koulukiusaamistapauksia selvitellään vanhempien ja opettajien toimesta; miksi emmme voisi tehdä jotain jo ennen kuin tällaista tapahtuu?! En tietysti voi estää lastani tulevan kiusatuksi koulussa, mutta toivottavasti pystyn estämään ettei hänestä koskaan tule kiusaajaa!
toivoisin jokaisen vanhemman lukevan ja ymmärtävän. Hieno kirjoitus.
Olen lukenut noita koulukiusaamisjuttuja ja tiedän miltä se tuntuu, PAHALTA!!! Nyt joku ihana ihminen on perustanut koulukiusaaminen stop adressin joka lähetetään opetusministerille! Laittakaas tämä kiertämään kohtalontoverit!
http://www.adressit.com/koulukiusaaminen_stop
Olen kokenut aikalailla samoja asioita kuin sinä ja minua on kohdeltu juuri samoin kuin sinua. Minullakin oli ystävä, joka ei ollut ystävä lainkaan näin jälkeenpäin ajatellen. Olen myös jostain syystä kerännyt ympärilleni tällaisia samanlaisia henkilöitä myös myöhemmällä iällä, minulla on ollut oikeastaa kolme tällaista ystävää. Hyvin voimakastahtoisia ihmisiä, joilla on tapana hiukan ohjailla toisten elämää. Aina on kaverisuhteet menneet jonkinlaiseksi keskinäiseksi kilpailuksi vaikka en ymmärrä miksi kavereiden kanssa tarvitsisi kilpailla.
Lapsena kaikki kilpailivat sen suosituimman tytön seurasta, joka sitte päätti ketä ei porukkaan hyväksytä. Tätä kesti koko peruskoulun ajan, kuka milloinkin oli porukan ulkopuolella. Muistelen, että peruskouluajat olivat hyvin ahdistavia. Minä olen myös muuttunut puheliaasta hiljaiseksi eli masennus oli varmaan jo tehnyt tuloaan silloin.
Myöhemmällä iällä kilpailua on ollut koulumenestyksestä, opinnoista, työpaikasta, poikaystävistä ym. Minun yliopistourani on herättänyt närää esim. tässä lapsuuden ystävässäni. Hän ei koskaan ole sanallakaan kysynyt miten urani etenee, seläntakana sitten kyselee, että mitenkähän sekin on sinne oikein päässyt.
Jossain vaiheessa minullekin tuli sitten totaalinen ahdistus/masennus, siihen ovat olleet syynä myös muut asiat kuin kaverisuhteiden rasittavuus. Jossain vaiheessa tajusin, että näistä muutamasta tyypistä elämässäni on minulle tullut jatkuvaa mielipahaa päätin muuttaa paikkakuntaa ja hankkia täysin uuden "elämän". Pidän edelleen entisiin ystäviini yhteyttä, mutta pidän heidät tietyn välimatkan päässä itsestäni ja se on toiminut. Nyt osaan erottaa tällaiset ihmiset enkä enää ala sellaisen hyväksi kaveriksi. Ehkäpä myös itsetuntoni on lisääntynyt ja tällaiset ihmiset vaistoavat ettei tuota voikaan enää pompotella.
Voimia sinulle, kyllä niitä oikeitakin ihmisiä vielä elämääsi löytyy.
Olen lukenut noita koulukiusaamisjuttuja ja tiedän miltä se tuntuu, PAHALTA!!! Nyt joku ihana ihminen on perustanut koulukiusaaminen stop adressin joka lähetetään opetusministerille! Laittakaas tämä kiertämään kohtalontoverit!
http://www.adressit.com/koulukiusaaminen_stop
Olen lukenut noita koulukiusaamisjuttuja ja tiedän miltä se tuntuu, PAHALTA!!! Nyt joku ihana ihminen on perustanut koulukiusaaminen stop adressin joka lähetetään opetusministerille! Laittakaas tämä kiertämään kohtalontoverit!
http://www.adressit.com/koulukiusaaminen_stop