anoreksiasta

Pikku hiljaa jätin ruuan pois, sanoin aina että ei ole nälkä, ja että minulla on menoa.
Ja sitten lisäsin myös liikuntaa kamalasti.
Ja siitä se sitten lähti. Piti aluks pudottaa vain 2-4 kiloo,, mut sit lähtikin jo kymmenen kiloo!!
Ei ollu helppoo, mut onneks äiti ja opettaja huomas sen, ja pyysi aikaa psykiatrille.

Niin kun olin anorektikko itse sitä tietämättäni tai en siis uskonut itse että olin, saatoin syödä kerran päivässä, eli esim pelkkiä kurkunviipaleita kourallinen, joskus meni jopa 3 päivää syömättä, sitten olikin jo todella heikko olo. Tai joskus söin koko päivänä pikkurillinkokoisen suklaapatukan kun oikein huippas, niin verensokeri korjaantu, silti en nähnyt itsessäni mitään outoa, ja mielestäni en ollut ollenkaan tarpeeksi solakka. 165cm/44 kg.
Pääsin elävien kirjoihin kun ihmiset pakolla veivät hoitoon.

Itse sairastin anoreksian teininä ja vaikka toivuinkin kiloiltani nopeasti takaisin ( sairaalan kontrollikäynnit ja isäni ymmärtämätön pakkosyöttäminen olivat "toipumista" tekemässä ) niin henkisesti anoreksia on voitettavissa vain pidemmällä aikavälillä. Itselläni anoreksia alkoi kohtuuttomasta itseinhosta; mahdottomista ja sairastuneista tunteista, joita pystyin kontrolloimaan vain syömättömyyden kautta. Laihduin 13-vuotiaana 3 kuukauden aikana 7 kiloa oltuani alle normaalipainon jo valmiiksi. Kaikki pyöri ruuan ympärillä. Laskin kalorit, sain mentaalisen raivokohtauksen jos näin ruokaa laitettavan liian rasvan kanssa (anoreksiaani kuului myös koko perheen ruokailun kontrollointi; tein ruuan itse ja ruokailu alkoi aina sekunnilleen samaan aikaan; sillä tavoin saatoin myös rakentaa mentaalisia rajoja tiiviissä perheessä; olla itsenäinen enkä uhri. niin ainakin ajattelin mutta anoreksiahan on itsetuhoinen tapa yrittää saavuttaa se tulos) . Lenkkeilin rankasti joka päivä. Olin sairaalloisen ylpeä tikkumaisesta olomuodostani syksyn aikana, koin että minulla oli valtaa kun ulkomuotoani kauhisteltiin. sekin on kummallista, että asiat vääntyy noin päin. olisinko koskaan toipunut niin hyvin, ellei minulla olisi ollut parasta ystävätärtä, joka, vaikka kontrolloikin syömistään, ei sairastunut niin pahasti kuin itse sairastuin? saatuani tämän ystävän mittailimme yhdessä ulkonäköämme peilistä ja saimme asian suhteellisuudentajuisemmaksi. nuoret tytöt, jos teillä vain on yksikin hyvä ystävä, katselkaa ja mittailkaa itseänne toistenne kanssa; älkää jääkö pyörimään itsesääliin. Jokainen on ainutlaatuinen, vaikka tää kuulostaakin jonkun anorektikon korvaan herjaukselta, tiedän. Mutta nimenomaan itseään nälkiinnyttäessään koko elämä kaventuu eikä juuri tällaista asiaa voi tajuta. tärkeintä on vain että syö minimaalisen ruoka-annoksen päivässä ja kiduttaa itseään ja, saa siitä sairasta nautintoa. muutoin en voinut itse kokea olevani elämäni ohjaksissa. tein sen negatiivisella ja itsetuhoisella tavalla. pystyn myös tekemään sen toisella tavalla. sinulle kirjoittaja, anoreksiaa sairastava ystäväsi on onnekas, jos hänellä olisi yksikin ystävä elämässään. en tiedä voisitko sinä olla sellainen. anorektikko tuskin kertoo salaisesta menustaan kellekään, koska se on hänen oma "pelastumis"-ohjelmansa. kyse ei olekaan siitä, vaan siitä, että hän tarvitsee apua, tarvitsee rohkaisua, tarvitsee hyväksyntää.