Olen sairastanut paniikkia 18 ikäisestä lähtien, nyt olen 32 eli 14 vuotta. Nyt olen tunnistanut, että jo lapsena olen kokenut paniikkia, yölliset kuolemanpelkokohtaukset.
Olin sepram 20 mg:lla oireettomana viisi vuotta ja elämä oli ihanaa! Nyt alkoi taas helvetti näiden kohtausten ja masennuksen kanssa. Lääkärissä kävin, nostetaan sepram 30 mg:n ja tarvittaessa diapam 5 mg olen ottanut 1/4 tai 1/2 tabletin. Paniikit liittyvä kuolemaan, kaiken järjettömyyteen, outouteen,missään ei ole järkeä yms. mistään ei meinaa lohtua löytyä.
Olin sepram 20 mg:lla oireettomana viisi vuotta ja elämä oli ihanaa! Nyt alkoi taas helvetti näiden kohtausten ja masennuksen kanssa. Lääkärissä kävin, nostetaan sepram 30 mg:n ja tarvittaessa diapam 5 mg olen ottanut 1/4 tai 1/2 tabletin. Paniikit liittyvä kuolemaan, kaiken järjettömyyteen, outouteen,missään ei ole järkeä yms. mistään ei meinaa lohtua löytyä.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Kun on kerran uponnut kunnolla paniikkihäiriön syövereihin niin sieltä pääsee hyvin harva lopullisesti pois. Voi olla välissä lääkkeettömiä hyviä kausia jotka voi kestää vuosia, mutta aina tulee varautua oireiden paluuseen. Näin lääkäri minua informoi.
Niinpä en lopeta minimi annostuksella toimivaa lääkitystäni ja kun korvaava valmistekin on niin halpa niin sama niitä on syödä.
Paniikkihäiriö on todella äärimmäisen vaikea sairaus potilaan itse hallita täydellisesti ilman mitään apuja (terapia, lääkkeet). Paniikkihäiriön syytä ja syntyä ei niin tarkkaan tiedetä joten se helposti uusii kun sitä ei voi ennaltaehkäistäkään ilman lääkkeitä.
Hei! Paniikki häiriössä on kaikkein vaikeinta se vaikka on lääkitys ja terapiat sun muut samanlaiset ihmiset jotka kärsivät samasta vaivasta..niin silti tuntuu aina välillä että on niin "YKSIN" tämän helvetin paniikin kanssa..kunnes sitten taas tulee parempia päiviä...hyvää syksyä kaikille samanlaisille paniikki häiriöstä kärsiville...
Niinpä,olet aivan oikeassa.Välillä tuntuu todella yksinäiseltä ja on sellainen olo että kaikki muut ovat "normaaleita " ihmisiä,minä vain yksin kärsin ongelmani kanssa.Onneksi on tälläinen paikka missä saa purkaa sydäntään ja ajatuksiaan.Jotenkin helpottaa aina kun käy näillä sivuilla,että en sittenkään ole yksin.Hyvää syksyä kaikille lukijoille ja eihän vaivuta masennukseen vaikka päivät pimenevätkin.
"Paniikit liittyvä kuolemaan, kaiken järjettömyyteen, outouteen,missään ei ole järkeä yms. mistään ei meinaa lohtua löytyä."
Tuo on ihan luonnollista, et ole hullu... Kukapa järkevä ihminen ei pelkeäisi kuolemaa ja maailman järjettömyyttä? Sinulla on paha olla, koska olet erossa Jumalasta... Mutta tuo sun maanpäällinen "helvetti" on vaan maistiasia siitä, mistä Jumala haluaa Sinut pelastaa. Jumala antaa lohtua, ja voit kokea sisäisen rauhan, jos vain haluat... :)
Mitä jos menisit jeesustelemaan tuonne Jeesus-palstalle?
Minä yritän vain auttaa, sillä toivoa todellakin on. Se on jokaisen oma asia ottaako avun vastaan. Mitä se sinua häiritsee, jos yritän antaa toivoa ihmisille siitä, että sen kaivatun sisäisen rauhan todellakin voi saavuttaa? En tietääkseni ole loukannut ketään.
Minä en ainakaan herran apua omien ongelmieni ratkaisemiseen tartte.Kyllä ne asiat pystyy itteki hoitamaan eikä siihen mitään herroja ja jeesuksia tartte.
että pääsee muutenkin.
Olen samaa mieltä kanssanne. Uskonnollinen herääminen auttaa joitakin (jotkut ovat silminnähden parantuneet). Lääketiede auttaa ilmeisesti useammin. Kumpaakin kannattaa kokeilla tosissaan.
Noin pieni diapam-annos tuskin auttaa paniikkikohtauksiin. 5-10mg saattaa jo vähän helpottaa.
mullakaan, 10 mg auttaa se rauhoittaa mutta ei vie ahdistavaa oloa pois.
Olen entinen panikoija. Ensimmäiset kohtaukset tulivat varhaisessa murrosiässä, aikana jolloin paniikkihäiriöistä ei puhuttu ja kohtauksillani ei ollut nimeä. Ne kestivät vuosia ja helpottuivat kun pääsin muuttamaan pois kotoa.
Häiriöt uusiutuvat lapseni syntymän jälkeen, kun ulkoiset paineet ja velvollisuudet repivät minua moneen suuntaa.
Lapsuuteen kuului perusturvallisuuden puute, väkivaltaa, vanhempien alkoholismia, narsismia ja välinpitämättömyyttä, jopa nälkää. Myös perinnöllisyydellä lienee osansa paniikkihäiriön synnyssä. Masennuksia on ollut toistuvasti lapsesta lähtien.
Paniikkia ja masennusta alettiin hoitamaan ensimmäisen kerran vasta yli 30 iässä. Terapiaa ja lääkitystä. Näiden hoitojen avulla pääsin vuosien kuluessa eroon kokonaan paniikkikohtauksista, vaikka kohtauksen olivat todella invalidisoivia ja erittäin vaikeita.
Olen kokenut kaiken sen kirjon mitä tällä palstalla kirjoitetaan, mitään omakohtaisesti kokematonta en ole täältä löytänyt. Kohtaukset saattoivat kestää jopa vuorokausia yhteen menoon ja kroppa tärisi kauttaaltaan kuin horkassa, eikä mikään pysynyt käsissä. Pelkäsin kuolevani/tuketuvani/sydämmeni pysähtyvän jne. millä hetkellä hyvänsä, mutta en pelännyt kuolemani jälkeen joutuvani helvettiin, koska minulle helvetti ja painajainen oli tässä ja nyt.
Vuosien terpian ja lääkehoidon aikana pääsin kuin pääsinkin eroon paniikista. Nyt yli 50 vuotiaana saatan edelleen ajoittain kärsiä masennuksista ja uupumuksesta, mutta jotenkin minulla on ollut jo ainakin yli 15 vuoden ajan vahvasti sellainen olo, että olen selättänyt paniikkikohtaukset lopullisesti.
Jos sydämeni muljahtelee rytmihäiriöiden vuoksi, niin pystyn nyt rauhallisesti toteamaan, että siinähän muljahtelet, hyvä että toimit. Paniikki hävisi pikkuhiljaa terapian mukana kun kohtasin, menin sisään omiin pelkoihini ja annoin kohtausten vain tulla, oikein uhallanikin ajattelin että tässä olen, tänne vaan, pyörry, antaa sydämmen hakata oikein kunnolla, takki vaan auki, tässä olen. Mietin aikanaan terapian edetessä usein, että mitä olisi se kaikkein pahin juttu mitä minulle voisi tässä tilanteessa tapahtua ihan oikeasti, kun tiesin kuitenkin realiteetit että tähän tautiin ei todellakaan kuole vaikka paniikki olisi kuinka paha. Oikein suurentelin tahallani ihan överiksi kohtausta ajatusissani. Houkuttelin paniikkia, antaa tulla kun on kerran tullakseen. Pyörry, tärise, tärisytä vielä itse vähän lisää, antaa jäsenen puutua, pistellä, ota neuloja avuksi....
En tule hulluksi vaikka sitä pelkään, sydämmeni ei pysähdy vaikka hakkaakin rajusti, jos pyörryn niin sitten pyörryn, mitä sitten. Oikein yllytin kohtauta tulemaan ja sitten eräänä päivänä.... se ei enää suostunutkaan tulemaan.
Nyt minulla on vakaasti sellainen tunne, että kohtaukset eivät enää palaa, ovathan ne olleet poissa jo yli 15 vuotta. Minulla on tänä aikana ollut todella vaikeita elämäntilanteita, jos ne eivät ole laukaisseet uusia kohtauksia niin sitten ei mitkään. Ne ovat tosin johtaneet masennukseen, mikä on loppujen lopuksi ihan luonnollinen reaktio elämäni vaikeisiin tapahtumiin, mutta paniikki on pysynyt poissa.
""Paniikit liittyvä kuolemaan, kaiken järjettömyyteen, outouteen,missään ei ole järkeä yms. mistään ei meinaa lohtua löytyä."
Mua vaivaa just toi kaiken järjettömyys. Välillä tuntuu siltä, että on havahtunut jotenkin ja tajuaa kaiken maailman järjettömyyden miksi olemme olemassa jne.
Jotenkin semmonen fiilis että kun nyt olen tiedostanut että noinkin voi ajatella niin
en unohda enää koskaan tätä tunnetta.. enkä saa normaalia hyvää oloa takaisin.
Miten pitäisi ajatella että olisin taas kuten viikko sitten kun elin vaan normaaliin rutiiniin päivä kerrallaan.. sitten yhtäkkiä kun join itteni humalaan niin tää tällainen fiilistely alkoi.
Tulee tosi hullu tunne kun tajuaa että miltä tuntuu jos kaikkea maailmaa minua tai sinua mitään ei olisi olemassakaan! jotenkin järjetöntä vai mitä?
Nyt tuntuu taas normaalilta kun keskityn muihin juttuihin tässä ja nyt mutta kohta kun siirryn taas tonne alakertaan telkkarin ääreen niin muistuu se ajatus mieleen elämän järjettömyydestä ja alkaa ahdistamaan.
toinen asia vielä edelliseen lisäten;
kun lukee joidenkin huumeiden kokeilijoiden epäonnistuneita trippejä, niin
löydän jotain samankaltaista ahdistavaa fiilistä itsessäni jota tavallaan tuntuu olevan vaikea unohtaa ja juten edellä totesin niin voiko unohtaa koskaan tätä fiilistä..
kun moni tripeissä kokee just näitä tietoisuus/maailman äärettömyys fiiliksiä ja pelkää niiden jäävän päälle...
en ole koskaan vetänyt huumeita.
en silti koe olevani mitenkään huumaantunut, mutta noi ajatukset saa niinkun pään sekaisin että pelkää sekoavansa.
Tähän voisi sanoa, kuin Aku Ankka, pessimisti ei pety ikinä.
On outo asenne, jos "terveenä" kautena jo asennoituu niin, että kyllä se vielä tulee.
Kyllä paniikista voi parantua, ei tämä nyt niin mystinen tauti ole.
Ei kai tämä mystinen tauti ole, mutta hemmetin invalidisoiva. Olen sairastanut ko. sairautta 16-v asti ja olen nyt 53-v. Vuodet on menneet välillä paremmin ja taas huonommin jotta sanoisin omalta kohdaltani ettei tästä ilmeisesti erota minua kuin kuolema. Olo on nyt aika ok, lääkitys on varmasti elinikäinen, enkä kyllä luopuisikaan siitä koska tiedän mitä on odotettavissa ilman lääkkeitä, niitäkin kausia on ollut ja huonosti päättyneet. Onko teistä sitten niin kamalaa vaikka ottaisikin lääkkeitä lopun ikäänsä jos kerran avun saa? Tuntuu siltä että aina joku haluaisi sanoa ettei näitä lääkkeitä saisi syödä pitkään kun NE on niitä mielenterveyslääkkeitä ja että hulluthan niitä ottaa tai hörhöt!!
Mä ainaki haluan uskoa, että siitä voi parantua. Koska se on selvä, että ilman uskoa ja tahtoa se ei ainakaan onnistu. Suuri haaste onkin saada itsensä kaikkien ongelmien ja kivun keskellä siihen usko- ja tahtotilaan, jossa ajatusten muutos on mahdollinen. Ja saada oikeanlaiset välineet ja valmiudet ahdistuksen hallitsemiseen ja käsittelyyn.
Ph ei itseasiassa koskaan parane, alttius kohtauksiin säilyy läpi koko elämän
Alttius paniikkikohtaukseen tai paniikkihäiriöön on eri asia kuin se, että sairastaa paniikkihäiriötä. Paniikkikohtaus on osa ihmisluontoa ja satunnainen kohtaus ei tarkoita, että sairastaisi paniikkihäiriötä. Melkoinen osa ihmisistä on kokenut paniikkikohtauksia ja heillä on siihen alttius, mutta heillä ei ole paniikkihäiriötä; sairaudeksi se määritellään tietyin kriteerein. Yksi olennainen asia on se miten itse kokee paniikkikohtauksen ja pelon, siltä osin ajatukset ovat muutettavissa. "Normaali" ihminen osaa suhtautua paniikkikohtauseensa järkevästi, paniikkihäiriöinen on irrationaalisten pelkojen vallassa ja ne irrationaaliset pelot ovat voitettavissa. Paniikkihäiriöstä voi parantua, tosin kaikki eivät siihen pysty ja välillä se on ku takiainen puntissa.
"About 35% of adults have experienced panic in the previous 12 months.
Panic attacks are part of the human experience." -paniccure.com
Alttius paniikkikohtaukseen siis on usealla, silti paniikkihäiriötä sairastaa vain muutama hassu prosentti.
Minulla häiritsevä sykkiminen liittyy huonoon kuntoon. Pisimmillään paniikit olivat poissa vuosikymmenen. Kunto paranee liikkumalla ja pitämällä paino kurissa.
Kun lepopulssini on 45, ei paniikinomaisen aamuheräämisen sykkiminen enää tunnu vaaralliselta syketaajuudella 70. Toisaalta tiedän pystyväni juoksemaan tunnin sykkeellä 140. 140 ei siis ole vaarallinen paniikissakaan.
En suosittele lääkkeitä pulssin laskemiseen, koska niiden pitkäaikaiskäyttö heikentää kuntoa. Betasalpaaja vasta paniikin ollessa päällä ainakin varmistaa kohtauksen pysymisen lyhyenä.
Selventäiskös joku parantumattomuuden kannalla oleva kunnolla, et mikä sitten tekee paniikkihäiriöstä parantumattoman sairauden ja täysin mahdottoman hoitaa yhtään keneltäkään kokonaan pois?
Kuitenki usein ajatellaan ja lääkäritkin sanovat, että fobiasta, masennuksesta, anoreksiasta yms. mielenterveydenhäiriöistä voi parantua. Vaikka niilläkin on biologinen pohjansa (ja alttius) sen henkisen puolen lisäksi. Miksei ph:sta?
Kyllä pääsee eroon, tai ainakin oireet lievittyy minimiin. Kokemuksella jo 30v. Kokemuksen mukaan yli 40v alkaa helpottamaan.
Ahdistuneisuushäiriöihin auttaa ihan oikeasti ikä. Muistan panikoineeni pahasti nuorena ja vielä kolmikymppisenäkin, mutta myös minulla elämä on ollut aika helppoa noin 40-vuoden iästä lähtien.
Olet kokenut juuri saman kuin minä. Masennuslääkkeen teho vähenee (minun tapauksessani) ja loppuu. Kun olen vaihtanut sen uuteen, hyvä kausi on taas edessä. Itse olen kokenut tämän kolme kertaa.
itselläni paniikkikohtauksia yläluokilla, 30 v sitten, siihen aikaan tai meillä ei ainakaan valiteltu vaan mentiin läpi helvetin. kammo-kohtauksia ja hulluksi tulemien tunetita. taisin itseni turruttaa ja elellä elämättä. hankin ammatin ja muutin uusille seuduille. elin nuoruutta sitten 30 v. 35 vuotiaana olin jatko-koulutuksessa jonka lopulla tuli taas paniikki-oireita. tällöin hakuduin sairaalaan "sydäntuntemusten vuoksi" Ta:lta sain sittemmin sitalopram-lääkityksen ja rauhan mieleeni. vuoden sisään olin saavuttanut toipumisen ja käytin vielä vähän aikaa tarpeen mukaan.
nyt 45 pientä paniikki-oiretta tullut. Omassa elämässäni olen alkanut kelata ja purkaa elämänkelaa, eli tehdä välitilinpäätöstä elämästäni ja vapauttaa turhia elämäntaakkoja joita olen itsessäni kantanut. Kävin ta:lla ja sain beetasalpaajaa rauhoittamaan sykettä. toivon ettei reseptiä tarvitsisi hakea. mutta hyvä olla varalla.
En tiedä onko paniikkihäiriötä vai mitä, mut lukuisat reissut Kuopion Julkulan mielisairaalaan on ajan myötä tehneet sen et kun vain näenkin yhtä aikaa ambulanssin ja poliisiauton niin hyvä etten saa sydänkohtausta kun jo pelkään et ne on taas kerran noutamassa mua pakkohoitoon siihen älyttömään laitokseen. On niillä uskomaton pokerinaama kun rangaistuslaitosta muistuttavassa paikassa joka kuukausi antavat yli 400 euron laskun ja sitten yrittävät vielä jakaa jotain vajaaälyisellekin ihmiselle ala-arvoisia tehtäviä. Hitto mua kun ei komennella kun rahan voimalla ja ne luulee voivansa nöyryyttää ihmistä ja pitää vankina laitoksessaan, laskuttaa siitä ja vielä muka odottavat et potilas lähtisi leikkimään niiden kanssa.
Psykiatrit ovat itsekkäitä ja manipuloivia ''ammattihenkilöitä'', jotka tietysti tietävät perinpohjin kaiken mistä mikin ''häiriö'' johtuu, ja nämä ''häiriöt'' tulevat alunperin psykiatrien sairastamalta vakavalta ja vaaralliselta sairauldeta nimeltä: psykiatria. Psykiatrismi on kuoleman tiedettä, luottamukseni tähän ammattikuntaan on 0%, sen tarkoituksena on manipuloida ja alistaa ihmisiä uskomaan heidän keksimiään ''häiriöitä''.
Lähtekäämme siis kaikki alistetut potilaat vapauteen, vapauteen luottamasta näihin henkilöihin, jääkää hyvästi!
Tutkimusten mukaan paniikkihäiriöstä paranee suurin osa kunhan paniikkihäiriöstä sairastava vaan saa diagnoosin riittävän nopeasti ja terapiat ym. rullaamaan + mahdollisen lääkityksen. Monelle paniikkihäiriön diagnoosi / sen kautta tautiin tutustuminen ja taudin tiedostaminen voi lähes kokonaan kitkeä paniikkihäiriön pois.
Kaikki tästä eivät parane koskaan, mutta riittävän varhain todettuna ja hyvin hoidettuna sekä potilaan oikealla asenteella ja elintavoilla ilmeisesti n. 90% paranee täysin vuoden aikana ja mahdollisesti loppuelämäkseen.
Tosiaan harmillista, etteivät kaikki tästä parane, muttei kannata alkaa jakamaan tällaista, ettei paniikista voisi koskaan parantua. Moni diagnoosin saanut voi tulla esim näille sivuille ensimmäisenä lukemaan tietoa ja ei varmaan mukavin ole lukea, ettei tästä koskaan voisi parantua.
Itse olen kärsinyt paniikkikohtauksista 1,5 vuotta, viimeiset 9 kuukautta ne ovat alkaneet todenteolla häiritä elämääni / muodostuneet selkeäksi paniikkihäiriöksi joka diagnosoitiin kaksi kuukautta sitten ja tuon diagnoosin jälkeen elämäni on lähtenyt taas huomattavasti parempaan suuntaan.
Tsemppiä ja hyvää kevättä kaikille!