Luulin jo parantuneeni tästä hirveästä itsesäälimisen, itseni haukkumisen ja oksentelun kierteestä, mutta koulun alettua ratkesin ahmimaan. Tiedän, että ratkeaminen sopisi, ehkä paremmin jos olisin alkoholisti, mutta en tiedä muutakaan sanaa jolla voisin kuvata uudelleen lankeamistani bulimian vietäväksi.
Itsehän minä tämän teen, mutta en osaa lopettaa. Jokin pakottaa minut inhoamaan itseäni. Olen täysin normaali 17- vuotias tyttö, mutta ehkä se onkin ongelma.. Olen liian normaali. Olen hieman pyöreä, käytän tylsiä tavallisia vaatteita, enkä osta viimeisen muodin mukaisia vaatteita. Luokkani tytöt pitävät minua junttina. En ole fiksu, enkä kaunis. Rakastan taideaineita ja inhoan pallopelejä. Elämäni on omistettu teatterille ja musiikille.
On minulla muutama todella hyvä ystävä, mutta he asuvat todella kaukana. Ainoa yhteydenpitokeino on puhelin ja sähköposti, sekä tietysti aina niin ihana kesäloma, jolloin voin tavata heitä.
Olen etääntynyt perheestäni, enkä jaksaisi asua heidän kanssaan. Minulla ei kuitenkaan ole varaa muuttaa mihinkään. Lisäksi en osaa pitää huolta itsestäni. Tarvitsen jonkun joka rakastaisi minua ja pitäisi huolta. Vanhemmiltani en ole rakkautta saanut.
Olen ahdistunut koulussa muiden tyttöjen arvostellessa minua ja kuunnellessani ärsyttävää hihitystä siitä, kuinka takamukseni on liian iso.
Miksi en saisi vain olla rauhassa? Heillä ei ole muuta syytä syrjiä minua kuin ulkonäköni ja hiljaisuuteni.
Ahmin poistaakseni suruni ja oksennan pois kaiken kun tajuan, että se kaikki ruoka sulaa inhottavana rasvana kehooni.
En halua oksentaa, mutta kun se helpottaa.
Taidan tarvita apua.
"saippuaprinsessa, joka haluaisi oman prinssinsä"
Itsehän minä tämän teen, mutta en osaa lopettaa. Jokin pakottaa minut inhoamaan itseäni. Olen täysin normaali 17- vuotias tyttö, mutta ehkä se onkin ongelma.. Olen liian normaali. Olen hieman pyöreä, käytän tylsiä tavallisia vaatteita, enkä osta viimeisen muodin mukaisia vaatteita. Luokkani tytöt pitävät minua junttina. En ole fiksu, enkä kaunis. Rakastan taideaineita ja inhoan pallopelejä. Elämäni on omistettu teatterille ja musiikille.
On minulla muutama todella hyvä ystävä, mutta he asuvat todella kaukana. Ainoa yhteydenpitokeino on puhelin ja sähköposti, sekä tietysti aina niin ihana kesäloma, jolloin voin tavata heitä.
Olen etääntynyt perheestäni, enkä jaksaisi asua heidän kanssaan. Minulla ei kuitenkaan ole varaa muuttaa mihinkään. Lisäksi en osaa pitää huolta itsestäni. Tarvitsen jonkun joka rakastaisi minua ja pitäisi huolta. Vanhemmiltani en ole rakkautta saanut.
Olen ahdistunut koulussa muiden tyttöjen arvostellessa minua ja kuunnellessani ärsyttävää hihitystä siitä, kuinka takamukseni on liian iso.
Miksi en saisi vain olla rauhassa? Heillä ei ole muuta syytä syrjiä minua kuin ulkonäköni ja hiljaisuuteni.
Ahmin poistaakseni suruni ja oksennan pois kaiken kun tajuan, että se kaikki ruoka sulaa inhottavana rasvana kehooni.
En halua oksentaa, mutta kun se helpottaa.
Taidan tarvita apua.
"saippuaprinsessa, joka haluaisi oman prinssinsä"
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mä ny ihan vakavasti kehotan sua hakemaan apua. Mene kouluterkkarille/ tervkeskuslääkärille. Ja kerro heille ongelmastasi. Omasta kokemuksesta tiedän, että se pelottaa, nolottaa ja ei haluta. Mutta jokainen saa olla välillä heikko. Bulimia on sairaus ja kun paraneminen alkaa itsetuntokin kohenee ja uskaltaa olla oma itsemsä, koska vain sillon ihminen on onnellinen.
Ja ei kukaan ole normaali. Me kaikki ollaan yksilöitä, erilaisia. Ei kaikkessa tarvitse olla hyvä. Käytä sitä taitoa mikä sulle on annettu. Muulla ei ole väliä. Etsi saman henkisiä ihmisiä taiteiden parista. Pukeudu niin kuin haluat.
Mutta ihan ensimmäiseksi hae apua sairauteesi. Elämä on liian arvokas sellaiseen. Mutta pelon voittaminen on sen arvosta. Sairaana ei voi olla onnellinen. Mä toivon sulle kaikkea hyvää..."Pienen etsijän matka on toisinaan niin kuoppainen, että vuoren päälle saapuessaaan sitä ei edes tunnista turvapaikaksi. Joskus on pakko hieman särkyä, jotta saisi yrittää kasvaa kokonaiseksi. Tulla joksikin, joka minä tulen olemaan."
mä oon 15v tyttö ja mulla on ihan samanlainen ongelma. oksennan joka päivä ja yritän epätoivoisesti laihduttaa, ulkonäköni on mulle pakkomielle. inhoan vartaloani yli kaiken... itsetuntoa ei yhtään paranna se että mulla ei ole kuin pari kaveria ja kaikki tuntuu vihavaan minua.
mäkin rakastan taideaineita mutta vihaan koululiikuntaa. se on todella nöyryyttävää, koska olen huono kaikessa liikunnassa. tunnen itseni koko ajan rumaksi ja lihavaksi. puhumattakaan siitä että saan kuulla muidenkin suusta olevani lihava, en aivan suoraan mutta sellaista vihjailua...
haluaisitko sä vaihtaa ajatuksia mun kanssa? olisi helpottavaa puhua jollekin kenellä on sama ongelma...jos sä haluat,niin mun sähköposti on [email protected] :)
Hanki hei elämä. En tajuu miten voitte tuhota ittenne tolla tavalla. Ei oo ihme et ei ole kavereita jos on noin pipi päästään. So get a life
Hanki sina itsellesi elama, jos siina ei ole muuta sisaltoa kuin kayda avautumassa sairaiden ihmisten valisessa keskustelussa! Eiko sulla oikeasti ole muuta tekemista? Voi poloista...
Voi kuule, parin vuoden päästä ne ne asiat, jotka nyt hävettävät ja inhottavat itsessäs, ovat kohta niitä puolia, joista eniten pidät ja haluat tuoda esille.Usko mua!Se on kummallista miten se menee...mut näin se on.On turhaa yrittää tuhota nyt jotain, josta et luopuisi myöhemmällä iällä mistään.
Älä ole niin peloissas!Kyllä sitä itseluottamusta ja turvaa tulee iän mukana, et sä ikuisesti tule tuntemaan noin.
Yksilöllisyys on sellainen ihana avaamaton aarre, että älä mene sitä turmelemaan kun et tiedä sen arvoa!
Älä myöskään kosta itsellesi, ikuiselle elmänkumppanillesi, sitä ettet vielä ole löytänyt sitä ihanaa ihmistä, jonka kanssa on kiva kaislata eteenpäin.Se kyllä löytyy kunhan vaan pidät kiinni omista hienoista piirteistäs, joista myöhemmin tulee sun voimavarojasi.