yksinäisyyteni vuoksi sairaaksi. Kuvittelen asioita, jotka eivät pidä paikkaansa. Minulla on vain itseni ja se pistää koville.
Olen väsynyt siihen, että annan ihmisille enemmän huomiota kuin he minulle. Minulla on periaatteena kuunnella toista, olisipa hänen jutut kuinka tylsiä tahansa. Sitten minua tässä asiassa "käytetään hyväksi". Olen 'kuuntelusanko', jolle voi puhua, mutta jota ei tarvitse kuunnella. Se väsyttää, koska haluan silti pitää periaatteestani kiinni, että kuuntelen toista. Ihmisen seurassa ei ole mitään järkeä, jos hän ei huomaa lainkaan toveriaan. Toisen läsnäolo on silloin sama kuin puhuisi seinille.
Toinen asia, mihin olen väsynyt, on teennäisyys. Miksi kukaan olisi muka "typerä" ja "turhan vakava", jos on aidosti oma itsensä? Kaikki ihmiset, joiden kanssa olen kommunikoinnut, ovat olleet yli-luonnottomia ja vaatineet sitä myös muilta. Siinä menee ihan kokonaan maku puhua toisen kanssa, kun mielipiteet ovat toisella niin massa-massa-massa (suunnilleen tv-sarjoista tulleita) ja puheääni ei ollenkaan itsestään sisältävä tuleva (ei-luonnollinen siis). Olisi miellyttävää, jos voisi toisen seurassa joskus olla se 'who truly I am'. Mutta eipähän tule oltua, kun kaikki kommunikointi on niin teennäistä, pinnallista ja narsistista (toista ei kuunnella, itse vain puhutaan ja oikein esiintyen!). Kaikki on niin saamarin lapsellista, kuivuudesta nyt puhumattakaan! Aikaisemmin pystyin olla aito, en vetänyt mitään sensaatiota ikinä mistään asiasta, vaan olin hyvin luonteva ja itsevarma. En ollut kopioiden kopio, vaan olin vahva oma persoonani, jossa oli karismaa. Mutta eräälle ihmiselle se ei vain käynyt. Se oli äitini. Hän haukkui syvämietteisiä ja aitoja (epäteennäisiä) analyysejani rasittavuudeksi. Hän sanoi, että olen todella uuvuttava ihminen. Syynä oli se, etten ollut silloin vaipunut niin alas kuin äitini. Eli massan tasolle, joka puhuu aivottomaan tyyliin pari, kolme vaivaista lausetta jostain niin pinnallisesta aiheesta kuin voi olla! Se on mielestäni hyvin tylsää, mutta muunlainen en saanut olla. Vain tv-sarjamaisesti piti puhua ("musta tuntuu VAIN SILTÄ. Hmmm, niiiin, en osaa perustella miksi. Se vain on niin" -> sensaation hakua tyhjästä!) tai muuten oli "kuiva ja rasittava persoona". Aito, (ainakin omasta mielestäni) voimakkaan karismaattinen puhetyylini nujerrettiin ja tilalle tuli epävarma ja lapsellinen tyyli. Sellainen, että sanotaan muutama sana ja taas tarkkaillaan, mitä tuli sanottua ("olihan se riittävän upeasti sanottu? olihan se?"). Minusta tuli huomiohakuinen pelle, kuten äitinikin on.
Äidilleni ei riittänyt se, että sain tuhoisat traumat itseluottamukseeni henkisessä olemuksessani, vaan myös fyysiseen piti mennä käsiksi. Haukuttiin ulkonäkö siis kokonaan läpi. Aloin kävellä kumarassa, "älkää huomatko minua" -asennossa, koska tunsin itseni niiiiin iljettäväksi. Silloiset kaverini vahvistivat äitini mielipiteitä, sillä heidän mielipiteensä sattuivat olemaan täsmälleen samanlaisia. On se kyllä hullua, mihin ihminen ryhtyy pelkästä kateudesta. Mielestäni ihmisen ei pitäisi koskaan miettiä, miellyttävätkö hänen puheenaiheensa toista ja onko hän ulkoisesti valtaosan makuun. Kun puhe tulee syvältä ihmisen sisältä (kuulostaakohan tämäkin taas kornilta?), sitä jaksaa kuunnella. Olisipa aihe melkein mikä tahansa. Aitous on ehdoton 'vaatimus', jotta toista jaksaisi rehellisesti kuunnella. Ja minulta vietiin minun aitouteni pois! Vieläpä oman perheenjäsen teki sen. Nykyisin teen kaikkeni, jotta saisin sen takaisin.
Olen väsynyt siihen, että annan ihmisille enemmän huomiota kuin he minulle. Minulla on periaatteena kuunnella toista, olisipa hänen jutut kuinka tylsiä tahansa. Sitten minua tässä asiassa "käytetään hyväksi". Olen 'kuuntelusanko', jolle voi puhua, mutta jota ei tarvitse kuunnella. Se väsyttää, koska haluan silti pitää periaatteestani kiinni, että kuuntelen toista. Ihmisen seurassa ei ole mitään järkeä, jos hän ei huomaa lainkaan toveriaan. Toisen läsnäolo on silloin sama kuin puhuisi seinille.
Toinen asia, mihin olen väsynyt, on teennäisyys. Miksi kukaan olisi muka "typerä" ja "turhan vakava", jos on aidosti oma itsensä? Kaikki ihmiset, joiden kanssa olen kommunikoinnut, ovat olleet yli-luonnottomia ja vaatineet sitä myös muilta. Siinä menee ihan kokonaan maku puhua toisen kanssa, kun mielipiteet ovat toisella niin massa-massa-massa (suunnilleen tv-sarjoista tulleita) ja puheääni ei ollenkaan itsestään sisältävä tuleva (ei-luonnollinen siis). Olisi miellyttävää, jos voisi toisen seurassa joskus olla se 'who truly I am'. Mutta eipähän tule oltua, kun kaikki kommunikointi on niin teennäistä, pinnallista ja narsistista (toista ei kuunnella, itse vain puhutaan ja oikein esiintyen!). Kaikki on niin saamarin lapsellista, kuivuudesta nyt puhumattakaan! Aikaisemmin pystyin olla aito, en vetänyt mitään sensaatiota ikinä mistään asiasta, vaan olin hyvin luonteva ja itsevarma. En ollut kopioiden kopio, vaan olin vahva oma persoonani, jossa oli karismaa. Mutta eräälle ihmiselle se ei vain käynyt. Se oli äitini. Hän haukkui syvämietteisiä ja aitoja (epäteennäisiä) analyysejani rasittavuudeksi. Hän sanoi, että olen todella uuvuttava ihminen. Syynä oli se, etten ollut silloin vaipunut niin alas kuin äitini. Eli massan tasolle, joka puhuu aivottomaan tyyliin pari, kolme vaivaista lausetta jostain niin pinnallisesta aiheesta kuin voi olla! Se on mielestäni hyvin tylsää, mutta muunlainen en saanut olla. Vain tv-sarjamaisesti piti puhua ("musta tuntuu VAIN SILTÄ. Hmmm, niiiin, en osaa perustella miksi. Se vain on niin" -> sensaation hakua tyhjästä!) tai muuten oli "kuiva ja rasittava persoona". Aito, (ainakin omasta mielestäni) voimakkaan karismaattinen puhetyylini nujerrettiin ja tilalle tuli epävarma ja lapsellinen tyyli. Sellainen, että sanotaan muutama sana ja taas tarkkaillaan, mitä tuli sanottua ("olihan se riittävän upeasti sanottu? olihan se?"). Minusta tuli huomiohakuinen pelle, kuten äitinikin on.
Äidilleni ei riittänyt se, että sain tuhoisat traumat itseluottamukseeni henkisessä olemuksessani, vaan myös fyysiseen piti mennä käsiksi. Haukuttiin ulkonäkö siis kokonaan läpi. Aloin kävellä kumarassa, "älkää huomatko minua" -asennossa, koska tunsin itseni niiiiin iljettäväksi. Silloiset kaverini vahvistivat äitini mielipiteitä, sillä heidän mielipiteensä sattuivat olemaan täsmälleen samanlaisia. On se kyllä hullua, mihin ihminen ryhtyy pelkästä kateudesta. Mielestäni ihmisen ei pitäisi koskaan miettiä, miellyttävätkö hänen puheenaiheensa toista ja onko hän ulkoisesti valtaosan makuun. Kun puhe tulee syvältä ihmisen sisältä (kuulostaakohan tämäkin taas kornilta?), sitä jaksaa kuunnella. Olisipa aihe melkein mikä tahansa. Aitous on ehdoton 'vaatimus', jotta toista jaksaisi rehellisesti kuunnella. Ja minulta vietiin minun aitouteni pois! Vieläpä oman perheenjäsen teki sen. Nykyisin teen kaikkeni, jotta saisin sen takaisin.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Niin se on että ihminen on ihmiselle peto. Se peto voi olla kuka tahansa, jopa sellainen jolta ei olisi koskaan kuvitellut moista käyttäytymistä. No oletko nykyään missään väleissä äitiisi enää, vai pysytteletkö kaukana?
lukea. Kiitos myös palautteesta.
ja vastaus: välimme ovat nykyisin paljon huonommat kuin aikaisemmin. Mutta olen silti yhä väleissä häneen.
kyllä omaa elämääsi ja asioitasi analysoinut. Vaikka eihän tämä mikään kielenhuollon palsta ole, mutta sitä oli älyttömän mukava lukea. Yleensä skippaan noi pitkät jutut kokonaan kun niiden sisältö tuppaa olemaan, mitä on.
Ja hienoa on myös se, että olet havainnut epäkohtia elämässäsi. Aika monelle on varmaan vaikea myöntää, että perheenjäsen on väärinkohdellut tms. Kaiva vain takaisin se karismasi esiin! Olen täysin samaa mieltä kanssasi, että olisi paljon hienompaa jos ihmiset olisivat sellaisia kuin ovat, sen sijaan että jaksaisivat kopioida toisiaan!!! Mielenkiinnolla kysyn, tapahtuiko jotain, mikä sai sinut ajattelemaan asioita tarkemmin? Vai onko ollut pitkän ajan prosessi?
luit tekstini.
"Mielenkiinnolla kysyn, tapahtuiko jotain, mikä sai sinut ajattelemaan asioita tarkemmin? Vai onko ollut pitkän ajan prosessi?"
Vuoden verran ajatukseni seisoivat paikallaan enkä mitään tahtonut jaksaa ajatella. Sitten tajusin, että olin aliarvioinut kykyäni ajatella ja siitä johtui pysähtyneisyys päänupissani. Vuosi siihen vaadittiin, että osasin huomata vikaa olevan äidissäni. Aikaisemmin pidin häntä AIVAN liian pyhänä ihmisenä.
jokunen vuosi sitten vedin äitini ns. sivuun ja pidin pienen puhuttelun tapaisen. Hän on vahva mielipiteiltään ja odottaa muilta peesaamista juttuihinsa ja ylipäätään huomiota.
Tunsin, etten hänen seurassaan pystynyt olemaan oma itseni vaan jokin jatko hänen ajatuksilleen. Koska olen peruskiltti luonteeltani, ajattelin aina vain myönnellä ja hymistellä. Kunnes! En enää jaksanut jossain vaiheessa aikuisikääni antaa hänelle periksi. Vaikkei hän mitään tiedostanut, siis myötäilyäni.
Olisitte nähneet muorin ilmeen, kun kerroin hänelle kaunistelematta mitä päässäni oli jo vuosia liikkunut. Oli siis laitettava hänen käytökselleen rajat. Välimme paranivat, vaikkeivat ne aikaisemminkaan aivan hirvittävät olleet. Mutta kun hänkin alkoi oppimaan lapsensa todellista ajatusmaailmaa, kaikki tuntui luontevammalta ja nautin hänen seurastaankin enemmän.
Ei äitini ole paha ihminen, minun piti vain oppia sanomaan ei. Välillä vieläkin ihan kaikenlaisissa ihmissuhteissa kompastelen kiltteyteni kanssa. Kaikkea ei tarvitse kuunnella ja katsoa. Jokaisen on itse määriteltävä rajat, joiden sisäpuolella tuntuu hyvältä. Eikä kukaan toinen ole ajatustenlukija, ei edes perheenjäsen. No, ne nyt vielä vähemmän :)
Kiitos, kun vastasit.