Heips!
Kirjotin joskus tarinani tänne kuinka raskaana ollessa seksi ei kiinnosta ja vetäydyn täysin omaan kuoreeni enkä päästä ketään lähelleni. Mieheni hyväksyi sen, mutta nyt kaikki menee vaan pahemmaksi. Olen niin ahdistunut koko ajan että kelailen vaan typeriä asioita päässäni, hikoiluttaa ja pelkään olla mieheni lähellä. Olen mielummin kotona kun ihmisten joukossa. Kävin jopa lekurissa joka määräsi minut psykologin juttusille ja jos ei apua ole niin lääkitys päälle. Olen 16 viikolla raskaana, joten mikään lääkitys ei ole suotavaa. Raskauden alku aikoina pystyin hillitsemään itseni ja elämään suht. normaalia elämää. Johtuuko tämä raskaudesta vai onko parisuhteessa jokin vialla? Jos jollain on samankaltaisia ongelmia niin olis kiva jos jakaisitte niitä minun kanssani!? :)
Kirjotin joskus tarinani tänne kuinka raskaana ollessa seksi ei kiinnosta ja vetäydyn täysin omaan kuoreeni enkä päästä ketään lähelleni. Mieheni hyväksyi sen, mutta nyt kaikki menee vaan pahemmaksi. Olen niin ahdistunut koko ajan että kelailen vaan typeriä asioita päässäni, hikoiluttaa ja pelkään olla mieheni lähellä. Olen mielummin kotona kun ihmisten joukossa. Kävin jopa lekurissa joka määräsi minut psykologin juttusille ja jos ei apua ole niin lääkitys päälle. Olen 16 viikolla raskaana, joten mikään lääkitys ei ole suotavaa. Raskauden alku aikoina pystyin hillitsemään itseni ja elämään suht. normaalia elämää. Johtuuko tämä raskaudesta vai onko parisuhteessa jokin vialla? Jos jollain on samankaltaisia ongelmia niin olis kiva jos jakaisitte niitä minun kanssani!? :)
Vastaukset 2
Vanhimmat
Moi!
Tiedän tuosta tunnetilasta hitusen..vilkaise väsymys ja masennus palstaa samalla nimimerkillä.
Voimia sinne!
Hyvä ystävä,
uskon tietäväni miltä sinusta tuntuu. Olen jo 37-vuotias uranainen, joka pitkän harkinnan jälkeen uskaltautui raskaaksi. Kaikki kävikin tosi nopeasti ja viikonloppuna testi näytti positiivista. Miesystäväni kanssa olimme toki iloisia tuloksesta ja minullakin oli (ja on yhä) tunne, että ratkaisu on oikea, mutta silti ahdistus tulee varsinkin öisin. Hikoiluttaa, uni on pätkittäistä, painajaisia, puutumista ja "möykky rinnassa". Tilannetta hankaloittaa se, että asun vuoden loppuun asti poissa Suomesta ja olen viikot fyysisesti hyvin yksin asiani kanssa.
Olen kärsinyt ahdisuksesta aikaisemminkin erilaisissa vaikeissa elämäntilanteissa, mutta lohdullista on ollut, että se on aina mennyt ohi! Aikaisemmin olen käynyt sekä asiantuntijoiden juttusilla ja joskun aikoinani käytin masennuslääkkeitä. Niin lattealta kuin se tuntuukin, niin ainoa keino on mennä päivä kerrallaan eteenpäin. Minulla ainkain on ahdistuksen taustalla sitoutumisen pelkoa, lopullisuuden kammoa ja epävarmuutta, että emme tulekaan onnellisiksi. Myös kokonaisvaltainen elämänmuutos ihan oikeasta uranaisesta äidiksi pelottaa, vaikka tiedänkin jossain syvällä, ettei työ tee ketään "loppupeleissä" onnelliseksi.
Minä olen saanut paljon apua aikoinani psykologilta enkä häpeile sitä kertoa tai apua sieltä uudelleen hakea jos tarpeelliselta tuntuu. Sen verran olen jo muutamassa päivässä raskaudesta oppinut, että kaikki tunteet ovat mahdollisia ja ne on hyväksyttävä. Mitään tunnetta ei saa pois "käskemällä", päinvastoin. Puhu tunteista miehellesi rehellisesti, se auttaa varmasti. Vaikka ongelman taustat olisivatkin teidän suhteessaanne, ne eivät ainakaan vaikenemalla parane. Ja äläkä epäröi ottaa asiantuntijaapua vastaan; itse ja läheisesi eivät yleensä näe tilannettasi niin kirkkaasti kuin asiantuntija. Minä luotan tässä siis asiantuntijan tietoon ja läheisten lämpöön. Jos asiat kertakaikkisesti vain kiertävät pääsäsi kehää, yritä ihan tietoisesti tehdä jotakin mikä
katkaisisi sen.
Päivä kerrallaan, ja joskun ihan vain minuuttikin...
- S -