Olen kärsinyt ahdistuksesta ja masennuksesta uniongelmineen ja paniikkihäiriöineen teini-iästä lähtien.Tähänasti testatuista lääkkeistä ei ole ollut apua kuin paniikkihäiriön hoidossa, muutoin henkinen hyvinvointini on ailahdellut siedettävän ja heikon välillä viimeiset 15 vuotta.Tällä hetkellä en syö lääkkeitä mihinkään.Toisinsanoen olen opetellut elämään pahan oloni kanssa joka aaltoillen on joko parempi tai pahempi.Työelämässä olen ollut mukana jatkuvasti sekä muutoinkin koettanut viimeiseen asti pitää itseäni pinnalla.
Nyt olen 17 vkolla raskaana. Raskaus ei ollut toivottu, joskaan sitä ei voi vahingoksikaan kutsua, pelkästään vastuuttomaksi käytökseksi.Asun yhdessä tulevan lapsen isän kanssa joka on itseäni useita vuosia nuorempi.
Ennen raskauden toteamista olimme tunteneet toisemme 4kk.
Todettuani raskauteni olin aivan yhtä hukassa valitessani abortin ja lapsen pitämisen välillä kuin nytkin kun ajan kuluessa olen pakotettu pitämään lapsen aborttimahdollisuuden mentyä ohi.PIenen liikkeet tuntuvat jo pieninä kuplina vatsanpohjassa enkä tiedä mitä ajatella joka kerran tuntiessani elämän sisälläni.Kaikkea surun ja epätodellisen sydämen lämmön väliltä.
En ole koskaan ollut niitä ihmisiä jotka ihastelevat tuttujen ja tuntemattomien vastaantulevia lapsia tai vauvoja saati halunnut pitää heitä sylissä.En ollut koskaan edes ajatellut lasten hankkimista, nuorempana jopa oletin etten koskaan haluaisi lapsia,viime vuosina taasen etten lapsia edes pystyisi saamaan. "äidillinen" huolenpitoni on aina kohdistunut enemmänkin poika/miesystäviini jotka ovat aina olleet itsenäisempiä oman elämänsä kulkijoita,jotka eivät ole takertuneet minuun.Jo pelkkä ajatus toisen elämän riippuvuussuhteesta itseeni ahdistaa saati sitten tuleva.Samaan aikaan olen huomannut kuinka epätyydyttävä nykyinen suhteenikin on.Vaikka tunne-elämäni ja vastuunkantokykyni onkin vielä lapsenkengissä itsellänikin niinkuin jokainen tämän tarinan lukijoista voi päätellä, ei keskinäisessä suhteessamme ole muuta yhteistä kuin vuokra ja sähkölasku.Ihmiset luuulevat meitä sisaruksiksi.Jokapäiväiset mielenkiintomme kohteet ovat aivan erilaisia enkä edes muista aikaa jolloin olisimme puhuneet innostuneesti samasta asiasta tai ylipäätään puhuneet.Tuleva isä onkin ilmaissut suoraan olevansa kykenemätön puhumaan asioista jotka koskevat omia tuntemuksia tai ajatuksia tai miten asian nyt voi ilmaista muuten kuin olevansa kyvytön puhumaan asioista ylipäätään.Hän vaikenee ja minä itken ja ahdistun ja vaikenen.Hän ei kuitenkaan halua lopettaa suhdettamme vaikka olen ihmetellyt useasti syitä yhdessäoloomme.Ironista kyllä nythän meillä se olisi.
Viimeiset kaksi viikkoa olen nukkunut sohvalla koska kosketukset eivät tunnu enää miltään tai edes hyviltä.Huomatessaan hiljaisuuteni ja itseeni uppoamiseni hän takertuu entistä enemmän kun minä taasen tukehdun kaksinverroin lisää.Ennen kaipasin huomiota,halauksia ja kosketuksia, nyt kammoksun niitä ja olen mieluiten yksin tummien ajatusteni ja pelastavien haaveitteni kanssa.Nähdessäni hänen surullisen ilmeensä pois vetäytyessäni vihaan itseäni entistäkin enemmän koska en ikinä haluaisi satuttaa muita omien tunteitteni takia. Tämän kaiken lisäksi tutustuin vastikään työni kautta ihmiseen joka asuu toisaalla Suomessa ja vie aivan liikaa ajatuksiani jotka olosuhteisiin nähden olisivat sallittuja.Hän on ikäiseni ja jakaa vahvasti samansuuntaista ajattelumaailmaa kuin minäkin, tietämättä mitään yksityiselämästäni.Vaistoan jonkinasteista lämpöä myös hänen puoleltaan ja pelkään mahdollista tilannetta jossa joudun selittämään oman itsekkyyteni ja vastuuttomuuteni omasta elämästäni myös hänelle.Suren suunnattomasti tilannetta johon olen tulevan lapsen, lapsen isän ja itseni saattanut.
Kuinka näin tunteva ja ajatteleva ihmisolento voi kasvattaa ja aidosti rakastaa lasta tai ylipäätään ketään? Itse en ole koskaan tuntenut olevani rakastettu tai haluttu ja tämän tekstin läpi luettuani en ihmettele miksi.
Nyt olen 17 vkolla raskaana. Raskaus ei ollut toivottu, joskaan sitä ei voi vahingoksikaan kutsua, pelkästään vastuuttomaksi käytökseksi.Asun yhdessä tulevan lapsen isän kanssa joka on itseäni useita vuosia nuorempi.
Ennen raskauden toteamista olimme tunteneet toisemme 4kk.
Todettuani raskauteni olin aivan yhtä hukassa valitessani abortin ja lapsen pitämisen välillä kuin nytkin kun ajan kuluessa olen pakotettu pitämään lapsen aborttimahdollisuuden mentyä ohi.PIenen liikkeet tuntuvat jo pieninä kuplina vatsanpohjassa enkä tiedä mitä ajatella joka kerran tuntiessani elämän sisälläni.Kaikkea surun ja epätodellisen sydämen lämmön väliltä.
En ole koskaan ollut niitä ihmisiä jotka ihastelevat tuttujen ja tuntemattomien vastaantulevia lapsia tai vauvoja saati halunnut pitää heitä sylissä.En ollut koskaan edes ajatellut lasten hankkimista, nuorempana jopa oletin etten koskaan haluaisi lapsia,viime vuosina taasen etten lapsia edes pystyisi saamaan. "äidillinen" huolenpitoni on aina kohdistunut enemmänkin poika/miesystäviini jotka ovat aina olleet itsenäisempiä oman elämänsä kulkijoita,jotka eivät ole takertuneet minuun.Jo pelkkä ajatus toisen elämän riippuvuussuhteesta itseeni ahdistaa saati sitten tuleva.Samaan aikaan olen huomannut kuinka epätyydyttävä nykyinen suhteenikin on.Vaikka tunne-elämäni ja vastuunkantokykyni onkin vielä lapsenkengissä itsellänikin niinkuin jokainen tämän tarinan lukijoista voi päätellä, ei keskinäisessä suhteessamme ole muuta yhteistä kuin vuokra ja sähkölasku.Ihmiset luuulevat meitä sisaruksiksi.Jokapäiväiset mielenkiintomme kohteet ovat aivan erilaisia enkä edes muista aikaa jolloin olisimme puhuneet innostuneesti samasta asiasta tai ylipäätään puhuneet.Tuleva isä onkin ilmaissut suoraan olevansa kykenemätön puhumaan asioista jotka koskevat omia tuntemuksia tai ajatuksia tai miten asian nyt voi ilmaista muuten kuin olevansa kyvytön puhumaan asioista ylipäätään.Hän vaikenee ja minä itken ja ahdistun ja vaikenen.Hän ei kuitenkaan halua lopettaa suhdettamme vaikka olen ihmetellyt useasti syitä yhdessäoloomme.Ironista kyllä nythän meillä se olisi.
Viimeiset kaksi viikkoa olen nukkunut sohvalla koska kosketukset eivät tunnu enää miltään tai edes hyviltä.Huomatessaan hiljaisuuteni ja itseeni uppoamiseni hän takertuu entistä enemmän kun minä taasen tukehdun kaksinverroin lisää.Ennen kaipasin huomiota,halauksia ja kosketuksia, nyt kammoksun niitä ja olen mieluiten yksin tummien ajatusteni ja pelastavien haaveitteni kanssa.Nähdessäni hänen surullisen ilmeensä pois vetäytyessäni vihaan itseäni entistäkin enemmän koska en ikinä haluaisi satuttaa muita omien tunteitteni takia. Tämän kaiken lisäksi tutustuin vastikään työni kautta ihmiseen joka asuu toisaalla Suomessa ja vie aivan liikaa ajatuksiani jotka olosuhteisiin nähden olisivat sallittuja.Hän on ikäiseni ja jakaa vahvasti samansuuntaista ajattelumaailmaa kuin minäkin, tietämättä mitään yksityiselämästäni.Vaistoan jonkinasteista lämpöä myös hänen puoleltaan ja pelkään mahdollista tilannetta jossa joudun selittämään oman itsekkyyteni ja vastuuttomuuteni omasta elämästäni myös hänelle.Suren suunnattomasti tilannetta johon olen tulevan lapsen, lapsen isän ja itseni saattanut.
Kuinka näin tunteva ja ajatteleva ihmisolento voi kasvattaa ja aidosti rakastaa lasta tai ylipäätään ketään? Itse en ole koskaan tuntenut olevani rakastettu tai haluttu ja tämän tekstin läpi luettuani en ihmettele miksi.
Vastaukset 1
Vanhimmat
oikein vastuuntuntoiselta. Kuulostaa siltä, että parisuhteenne ehkä kaipaisi tarkistamista etenkin kun olette olleet vasta noin vähän aikaa yhdessä ja teillä on jo vanhan parisuhteen tauti. Neuvolan kautta parisuhdeneuvontaan? Voisi selkiyttää suhdettanne ennen lapsen syntymää.
Mikäli päädytte eroamaan, olet vapaa tarjoamaan itseäsi "koko pakettina" sille miehelle josta unelmoit, mikäli haluat. Ehkä, ehkä, kuka tietää...
t. 29v kahden äiti