..on kehkeytynyt suoranaiseksi ongelmaksi. Varsinkin nyt yläasteella(9.lk menossa).. Kammoan mennä kouluun, kosken yleensäkään pidä huippusosiaalisista paikoista. >_< En varsinaisesti tunne että kaikki tölläisivät(kuka nyt yhtä ihmistä jaksaisi..), mutta olo on aina jotenkin.. syrjitty. Ja välillä jotkut saattavat kuiskailla tai nälväistä jotakin. Olen hiljainen - kynnys aloittaa keskustelu esim. poikien kanssa on korkea, (tuttujen) tyttöjen kanssa keskustelu luonnistuu jotenkuten. Silti heillä tuntuu olevan omat juttunsa, omat kiinnostuksenkohteensa - omat kaverinsa. Vaikka jutustelisikin, olo tuntuu kauhean tyhjältä ja yksinäiseltä. Niin juu, ja oma asenteeni on keskusteluissa melkoisen sarkastinen ja kyyninen, ei siis sellainen myötäilevä, kerron kyllä oman mielipiteeni, siitä ei ole kyse.. Lisäksi saatan hävetä omaa ulkonäköäni, vaikkei sinänsä ole mitään hävettävääkään.. O_o Tältähän näytän, en minä sille mitään 'mahda'. Vaatteita on jotenkin vaikea valita kouluun, valitsen aina mahd. tummaa ja 'peittävää'.. Muut tytöt lähinnä jossain topeissa heiluu siellä, itselläni vähintäänkin huppari. Kaipa se on jokseenkin luonnollista tässä iässä että on vähäsen arka 'esitteleen'.. >.<
Äh, todella vaikea selittää. Itse en kuitenkaan miellä itseäni sillä tavalla ujoksi, jottenko kehtaisi osoittaa omaa kantaani ja joskus vähän kapinoidakin opettajia vastaan.. XD Krhm. Ja kyseenalaistaa monia asioita. En tosin äänekkäästi. Joskus luokkalaiseni ovat jopa kehuneet jotakin esitelmääni, kun olen ottanut itseäni niskasta kiinni ja esittänyt sen rentona, omana itsenäni. Mutta noin käy niiiiin harvoin.
Ja tuotatuota. Kauhean sekavaa. ó_o
Joka tapauksessa koulussa on aina pelottavaa mennä poikajoukkojen ohitse. Tai tyttöjoukkojen. Ylipäänsä joukkojen..
Lintsaamaan aloitin kunnolla seiskalta lähtien. Ala-asteella oli ehkä joskus semmosia päiviä etten mennyt, mutta ne oli lähinnä että tahoin jotenkin kapinoida koulunkäyntiä vastaan. Nykyään yksinkertaisesti pelottaa. Pelottaa niin pirusti lähteä omasta asunnosta, usein lintsauspäätös tuleekin ulko-ovella kun en kehtaa astua ulos tuonne suuuureen pelottavaan maailmaan. O.O Jos on keskimääräistä enemmän ihmisiä kävelemässä kadulla tai autoja ajamassa ohi, en yksinkertaisesti PYSTY. Tai jos pystyn, kävelen ulos ja katson kokoaika jotain kännykkää tyyliin tai teeskentelen niinkuin koittaisin soittaa jollekin että vaikuttaisin 'luontevalta'. ô_o Jos kotiin jään lähetän lo:lle jotain tyyliin "oli kipeä olo..", tai tekstaan jollekin tytölle että "kerro nyt sille ja sille että olen kipeähkö" tms.. >_< Pyrin menemään aina kouluun. Mutta joskus ryöstäytyy tää juttu käsistä. Ärsyttävää.
Koulupsykologillakin olen käynyt, mutta lähinnä en pysty avautumaan. Hän esittää kysymykset, vetää omat johtopäätöksensä, minä vain mumisen jotain että "..ei se noin ihan ole.. " "jaa ehkä jotenkin.." "niin.."
Voi kun saisi ystävän. ó_o Saan kyllä helposti kavereita jos tahdon, mutta jotenkin onnistun aina torjumaan ne.. Tuntuu niin oudolta että ihan VOISI vapaa-ajalla tehdä muutakin kuin olla taakaksi pikkusiskolle(jatkuvasti kuulee kommentteja tyyliin 'miksi olet minun seurassani, hankkisit omia kavereita!'). Äh..
Ja tosiaankin, jos olen ylipäänsä yleisissä paikoissa saatan tarvita välillä sellaista hengähdystaukoa, tyyliin menen vessaan tai pukukoppiin tai jonnekin.. Ja jatkan elämääni, mutta se sentänsä SUJUU kun on yksin kaupungilla. Sen kanssa elää ja son vaan yksi piirre minussa.
Kouluun taasen on aina yhtä synkkä mennä.
Anteeksi monimutkikas viesti. Vähäsen väsyttää nyt, voisi käyttää tän päivän vaikka nukkumiseen..
Äh, todella vaikea selittää. Itse en kuitenkaan miellä itseäni sillä tavalla ujoksi, jottenko kehtaisi osoittaa omaa kantaani ja joskus vähän kapinoidakin opettajia vastaan.. XD Krhm. Ja kyseenalaistaa monia asioita. En tosin äänekkäästi. Joskus luokkalaiseni ovat jopa kehuneet jotakin esitelmääni, kun olen ottanut itseäni niskasta kiinni ja esittänyt sen rentona, omana itsenäni. Mutta noin käy niiiiin harvoin.
Ja tuotatuota. Kauhean sekavaa. ó_o
Joka tapauksessa koulussa on aina pelottavaa mennä poikajoukkojen ohitse. Tai tyttöjoukkojen. Ylipäänsä joukkojen..
Lintsaamaan aloitin kunnolla seiskalta lähtien. Ala-asteella oli ehkä joskus semmosia päiviä etten mennyt, mutta ne oli lähinnä että tahoin jotenkin kapinoida koulunkäyntiä vastaan. Nykyään yksinkertaisesti pelottaa. Pelottaa niin pirusti lähteä omasta asunnosta, usein lintsauspäätös tuleekin ulko-ovella kun en kehtaa astua ulos tuonne suuuureen pelottavaan maailmaan. O.O Jos on keskimääräistä enemmän ihmisiä kävelemässä kadulla tai autoja ajamassa ohi, en yksinkertaisesti PYSTY. Tai jos pystyn, kävelen ulos ja katson kokoaika jotain kännykkää tyyliin tai teeskentelen niinkuin koittaisin soittaa jollekin että vaikuttaisin 'luontevalta'. ô_o Jos kotiin jään lähetän lo:lle jotain tyyliin "oli kipeä olo..", tai tekstaan jollekin tytölle että "kerro nyt sille ja sille että olen kipeähkö" tms.. >_< Pyrin menemään aina kouluun. Mutta joskus ryöstäytyy tää juttu käsistä. Ärsyttävää.
Koulupsykologillakin olen käynyt, mutta lähinnä en pysty avautumaan. Hän esittää kysymykset, vetää omat johtopäätöksensä, minä vain mumisen jotain että "..ei se noin ihan ole.. " "jaa ehkä jotenkin.." "niin.."
Voi kun saisi ystävän. ó_o Saan kyllä helposti kavereita jos tahdon, mutta jotenkin onnistun aina torjumaan ne.. Tuntuu niin oudolta että ihan VOISI vapaa-ajalla tehdä muutakin kuin olla taakaksi pikkusiskolle(jatkuvasti kuulee kommentteja tyyliin 'miksi olet minun seurassani, hankkisit omia kavereita!'). Äh..
Ja tosiaankin, jos olen ylipäänsä yleisissä paikoissa saatan tarvita välillä sellaista hengähdystaukoa, tyyliin menen vessaan tai pukukoppiin tai jonnekin.. Ja jatkan elämääni, mutta se sentänsä SUJUU kun on yksin kaupungilla. Sen kanssa elää ja son vaan yksi piirre minussa.
Kouluun taasen on aina yhtä synkkä mennä.
Anteeksi monimutkikas viesti. Vähäsen väsyttää nyt, voisi käyttää tän päivän vaikka nukkumiseen..
Vastaukset 3
Vanhimmat
Sanonpa huvikseni tämän sekavasti: Olet heikko, mutta vahva. Eli ujo, ahdistunut ihminen, jolla on kuitenkin oma selkeä persoonansa. Vaikutat mielestäni taiteelliselta ihmiseltä.
Ujous on ollut ongelma minullekin. Koulussa en uskaltanut puhua kenenkään kanssa. Onneksi minulla oli edes yksi hyvä ystävä. Kouluun oli joka aamu tosi vaikea mennä, kun tiesin etten pystynyt olemaan normaali oma itseni vaan arka ja ujo ihminen, johon ei kukaan edes halunnut tutustua. Oli tosi kauheaa lähteä kouluun kun tiesi mitä on tulossa, väheksyntää, kiusaamista, aliarvioimista, henkistä tuskaa. Minä en edes uskaltanut puhua kenenkään kanssa.
Mut haluaisin sanoa sulle et sä selviät. Mäkin oon selvinny, vaik kaikki tuntu jossain vaihees et ei täst tuu mitään.
Sä selviät, sulla on aivot niinkun mullakin, vaikka joskus on tuntunu et on ihan tyhmä, siis toiset ihmiset on sen ajatuksen mulle myyneet.
Mee vaan reilusti eteenpäin, ikä on se mikä tekee tehtävänsä, ajaksi sitä myös sanotaan.
Olen itse kokenut tuon kaiken ja tosi vaikean kautta, mutta mutta elämä voittaa ja puskee lopulta läpi.
Kertomasi on kuin omasta nuoruudestani ulosastumisen kammoa ja joukkojen pelkoa myöten.
Koeta tietoisesti mennä vaan sekaan ihmisten joukkoon. Opettele juttelemaan mukavia (ei tarkoita että olisit älykääpämyötäilijähölöttäjä, vaan että kohtaisit ihmisiä ystävällisesti. Ja opettelisit juttelemaan ihan tavallisista aiheista positiivisesti ja ystävällisessä hengessä.
Kirjoituksestasi saa sen kuvan, että pidät kunnia-asianasi sanoa jotain fiksua ja kriittistä, mutta se ei tuo ystäviä.
Juttele luokkakavereillesi samoin kuin pikkusiskollesi. Tärkeää on ettei ala esittää mitään, silloin se menee metsään.
Ystävälliset sanat, hymy, tuo ystäviä. Ei se että yrittää olla niin sikafiksu ja erikoinen. Tämä pätee myös aikuisten maailmassa.
Juuri äsken istuin tunnin pari kahden tuntemattoman miehen seurassa. Toinen kikkaili, koetti kaikin voimin tehdä itseään erikoiseksi ja omaa arvoaan korostaen, toinen jutteli ihan tavallisia asioita ystävällisesti ja kohteliaasti. Arvaapa kummasta pidin enemmän, kikkailijaa en voinut sietää, mutta kohteliaisuudesta kuuntelin.
Ole armollinen itsellesi: sinun ei tarvitse olla fiksuin, parhain, kaunein! Olet ihan hyvä sellaisena kuin olet, sen kun käsität, kaikki alkaa sujua!
Mietipä muuten sitäkin, että ethän vaadi muita ihmisiä olemaan toisenlaisia. Sinulla on lupa olla juuri sinunkaltaisesi ja olet Sinuna Hyvä!