Hei.
Olen siis niin kypsä tähän sairauteen..
Ensimmäisen vuoden ennen diagnoosia luin lääkärikirjoja, sairastin kaiken mahdollisen munuaisviasta-keuhkosairauksiin, itse siis lukemalla pääni sekoitin.
Seuraavat kaksi vuotta Oikean Paniikkihäiriö diagnoosin jälkeen olin varma että aivoissa muhii kasvain, panta kiristi päätä ja jatkuva särky oli ja pahoinvointi ja huimaus.
Nyt olen puoli vuotta odottanut koska sydän rätkähtää, siis onko tämä normaalia tässä sairaudessa, oireita-oireiden perään, ja olenko ainoa?
Ei tule mistään mitään.
Olen siis niin kypsä tähän sairauteen..
Ensimmäisen vuoden ennen diagnoosia luin lääkärikirjoja, sairastin kaiken mahdollisen munuaisviasta-keuhkosairauksiin, itse siis lukemalla pääni sekoitin.
Seuraavat kaksi vuotta Oikean Paniikkihäiriö diagnoosin jälkeen olin varma että aivoissa muhii kasvain, panta kiristi päätä ja jatkuva särky oli ja pahoinvointi ja huimaus.
Nyt olen puoli vuotta odottanut koska sydän rätkähtää, siis onko tämä normaalia tässä sairaudessa, oireita-oireiden perään, ja olenko ainoa?
Ei tule mistään mitään.
Vastaukset 10
Vanhimmat
kanssa yksin? Silloin helposti mielikuvitus laukkaa... Hae apua ehdottomasti, selvitä tilanne. Tutkituta, mitä on ja mitä ei ole.
joo olet tuossa sairauden vaiheessa, seuraava oire on skitsahtaminen siitä että mietit ettei tälläista sairautta ole edes diagnosoitu, tunne että minulla ainoastaan on tämä outo hulluus. mulla on sairauden alettua tullut uusia oireita kymmeniä, toinen toistaan omituisempia. omituisin oire oli suunnattoman kaipauksen tunne, niin kova että luomia alkoi painaa ja väsytti ja kuvotti, vähän niinku rakastumisen tunne mutta 50 kertaa voimakkaampana, se jo sattuu. ärsyttävää on myös se kun heräät uuteen aamuun niin ensimmäisenä tulee tä sairaus mieleen, kaikki pyörii tänäsairauden kautta.olen edelleenkin sitä mieltä että paniikkihäiriöisten miitti vois tuoda helpotusta monelle kun tää omituinen sairaus sais kasvot. ei varmasti nosta itsetuntoa yrittää esittää tervettä hampaat irvessä terveiden joukossa. tsemppiä kaikille.
Oli kiva kun vastasit.
Minulla on tämä sairaus kiertänyt kehää jo 7-vuotta, välillä olen huippukunnossa, jumppaa ja teatteria ja luentoja, sitten on tätä aikaa, että ei mihinkään pysty lähtemään, välttelee kauppoja, syyllistää itseään kaikista syömisistä ja juomisista, inhoaa saamattomuuttaa ja kiloja joita saattaa tulla, ja kaikkea...
Kolesterolit ja valtimoiden kovettuminen on tämän hetkinen murheen aihe, veri ei kierrä ja sydän ei toimi, silloin ei voi myöskään liikkua kun heti ottaa pumpusta kun ulos pääsee, tämä on niin kamala sairaus, että eläminen on tuskaa enemmän ja vähemmän.
Minulla on ollut lääkityksiä ja olen ollut niitä ilmankin ja hyvillä lääkäreillä olen rampannut.
Tsemppiä myös teille tähän suohon.
Harmittaa kun paikkakunnallani ei ole p.h.yhdistystä.
minäkin tutkin lääkärikirjoja taannoin ja ravasin vuosikaudet lääkärillä hikoilun, huimauksen, päänsäryn ja kaiken mahdollisen takia. tutkimuksia älyttömästi, eikä koskaan löytynyt mitään. jännä, että kukaan lääkäri ei koskaan diagnosoinut tätä paremmin. olen aina ollut stressaava ja ahdistuva ilman syytä. nyt vasta vuoden sisään on tullut paniikkeja, jotka hätkähdyttivät kauheudellaan. se, että ei hallitse tilannetta, oli aivan uutta. tämän takia elämä junnaa paikallaan ja olen duunissa, jota inhoan. en uskalla tehdä muutakaan, opiskelu tuntuu täysin mahdottomalta paniikin pelossa, en kestä enää tiettyjä tilanteita. (tätäkään ei kukaan tunnu ymmärtävän, "ota itseäsi niskasta kiinni", sanovat. ja itäkeskuksessa käyminenkin jo pelottaa..) pitäisi varmaan aloittaa lääkitys, mutta en halua. googletin juuri ssri-lääkkeen ja tuli niin paljon paskaa vastaan, että iljetti. lääkäritkin kritisoivat niissä näitä lääkkeitä ja mitä hallaa se tekee keholle sivuoireineen. ollapa tasapainoinen ihminen, eikä ainaista taistelua..
ps. hassua, että näissä keskustelussa toiset neuvoo toisiaan ottamaan rauhoittavia lääkkeitä ym. kemikaalia kemikaalin perään...
Kirjoittaja, joka ei halua ssri lääkkeitä käyttää, ei varmaankaan kärsi niin pahasta paniikkihäiriöstä, että lääkkeet edes olisivat tarpeen.
Silloin kun koko elämä jää elämättä ja on suuri saavutus lähteä sängystä vessaan ja hyvänä päivänä saatoin pystyä kävelemään postilaatikolle (n. 50 m), on todellakin tarpeen käyttää lääkkeitä.
Kuvaamani tilanne minulla oli n. 15 vuotta sitten. Lopulta, kun sain sairaudelleni diagnoosin yksityiseltä psykiatrilta, niin olin tosi helpottunut, kun vaivaa löytyi lääke (rauhoittavia ja kuuden vuoden terapia).
Nyt olen käyttänyt pari vuotta Zoloftia, jonka aikana olen joutunut ottamaan pari kertaa rauhoittavaa (Alprox). Olen työelämässä ja perheenäiti.
Mielessäni pyörii edelleen sydänsairauksien mahdollisuus, mutta koitan työntää sellaiset ajatukset taka-alalle.
Olen nyt 29v. Elänyt kuusi vuotta ihanassa parisuhteessa joka onkin ollut turvani ja "pelastusrenkaani" tällä taipaleella..Muistaakseni kaikki alkoi joskus -95 pelolla että saan sydärin, kuuntelin sydämenlyöntejä, ja mitäs sydän silloin tekeekään....no kiihtyy entisestään! -se pelko kesti noin vuoden. Sitten tais tulla aids-pelko, (-mistä olisin sen saanut, en ole ollut koskaan suojaamattomassa yhdynnässä) (siis ihan hullua....)
No joo, sitten tais olla vuorossa syöpä. Rintasyöpä,aivokasvain, ihosyöpä, vatsasyöpä. Meni ohi kunnes aloin pelätä skitsofreniaa. Sitä pyörittelin mielessä kunnes vuoronsa sai veritulppa ja halvaus.
Paniikkihäiriö diagnosoitiin 1999. Tuli suunnaton helpotus, kun selvisi että nämä jutut liittyvät siihen hyvin tiiviisti. Mutta sitten tuli pyörtymisen pelko, ja pelko mistä se johtuu. Se väistyi mahataudinpelon ja oksentamisen pelon tieltä. Meni pitkiä aikoja, jopa yli vuosi ettei ollut mitään oireita ja se tuntui ihanalta, mutta sit pudottiin taas ja tän kans on vaan elettävä. Tällähetkellä pelkään et hammas/ hampaat menee rikki tai paikka lohkeaa tai tulee joku paha tulehdus suuhun. -joka päivä, useasti päivässä täytyy pelin kanssa tutkia joka hammas (ONKO KELLÄÄN MUULLA TÄLLAISTA??!!??)
On vain ymmärrettävä että tämäkin menee joskus ohi.
Jossain vaiheessa oli muuten myös pelko kohdun ulkopuolisesta raskaudesta, munuaistulehduksesta, silmien sairastumisesta,keskenmenosta (joka varmaankin on ihan normaalia ajattelua naisella jossain vaiheessa elämää-tosin lapsia ei vielä ole) joo ja yhden vuoden pelkäsin joka päivä että umpisuoli puhkeaa.
Uskomattominta on se että miten mieli osaa tehdä sellasia temppuja et kun tutkiskelet itteesi; esim että koskeeko mun munuaisiin niin kappas, kohta sinne seudulle koskikin!
Tää on tosi uuvuttavaa, ja pelottavaakin. Mutta muista, muistakaa, että ette ole yksin. Meitä on paljon.
Ja mikä tärkeintä.....
TAMÄ EI TAPA.
Nauru ja rakkaus ovat parantavia voimia.
Kyllä joskus ei voi muuta kuin nauraa itelleen =)
JEräs ihminen minulle joskus silloin diagnoosin alussa sanoi että usko pois, tälle vielä nauretaan. Meinasin silloin lakaista sen tyypin lumihankeen, mut oikeassa se oli. =)
. . .
yhtään helpottaa..?????