En tiedä mitä kirjoittaisin, haluaisin vain jotain kirjoittaa. Olen niin kovin väsynyt, kyllästynyt... kaikkea. Elämä tuntuu valuvan hukkaan, on tuntunut siltä jo kauan.
Olen 24-vuotias nainen. Mitä olen saanut elämässäni aikaan? en mitään. Vietän päiviä yksin asunnossani, kun kellään ystävällä (niillä muutamalla hassulla mitä minulla on) ei ole aikaa; mies tai perhe vie heidän mielenkiintonsa. Miehiä on ollut enkä ole neitsyt, mutta en ole koskaan seurustellut. Annan ystävieni olettaa, että en edes kaipaa ketään koska häpeän itseäni niin kovasti. Miten sellaisen asian voisi selittää kun en sitä itsekään ymmärrä, että miksi en kohtaa ketään joka kiinnostuisi minusta hyväksikäyttöä pidemmälle? Yksinäisyyttäkin pahempaa on se, että miehet suhtautuvat minuun heti sillä tavalla että minusta ei mitenkään voisi olla kiinnostunut (ja sanovatkin usein että ethän sitten vain kuvittele mitään..) se syö itsetuntoa niin! Ennen syytin ulkonäköä, kun en mikään missi ole. Mutta ei ole moni tuttunikaan, eivätkä he yksin ole.
Miksi kaivata jotakuta niin kovasti? kun tavallaan tietää sen turhaksi? Joskus se, että joku vain ottaisi lähelle ja pitäisi kiinni, olisi niin ihanaa että voisin varmaan vaikka tappaa saadakseni sen. Minua ei ole kukaan koskaan pidellyt, joka olisi "aidosti" välittänyt minusta, en ole tuntenut sellaista välittämistä, en edes vahemmiltani (heiltäkin koin vain halveksuntaa).
Joskus piristyn ja päätän uskoa itseeni todella lujasti, mutta se vain jotenkin katoaa jonnekin kun ihmiset on niin ilkeitä. En kuitenkaan ketään jaksa syyttääkään. Minulla on ehkä huono itseluottamus, mutta tavallaan taas ei. En ole kauhean ujo enkä mitään, hieman varautunut ehkä vain uudessa porukassa mutta senkin osaan peittää aika hyvin. Ulos en kuitenkaan halua mennä yksin, ilman kaverin seuraa. Siksipä sitä tapahtuu harvoin.
Ehkä tämä kaikki tuntuu senkin takia niin pahalta, kun en ole ujo enkä totaalisen syrjäytynyt, vaan kovin puhelias ja seurallinen kun vain joku on seurana. Ja monet ihmiset minusta myös pitävät. Mutta kaikki löytävät jonkun ajan myötä, ja silloin jään taas yksin. Minä tavallaan jään elämässäni paikoilleni, kun muut liikkuvat eteenpäin. Tottakai se on myös omasta saamattomuudestani kiinni... asiat vain ovat menneet siihen pisteeseen että niistä tuntuu olevan enää vaikea päästä pois. En ole esimerkiksi töissä, ja en usko että koskaan pääsenkään, mutta se on taas jo toinen juttu.
Kuulen paljon piristäviä kommentteja "kyllä sä vielä jonkun löydät". Mutta tiedän sydämessäni että tulen aina olemaan yksin, en jaksa enää uskoa parempaan. Miksi parempaa olisi jos ei yhtään hyvää ole 24 vuoteen mahtunut? Olen aivan pienestä asti vain ollut erilainen kuin muut; kiusattu yms.
Kysymys onkin, miten ikimaailmassa kestän olla yksin, ehkä vielä moneen kertaan oman ikäni verran. Pelkkä ajatuskin on niin kauhea, että en kestä sitä.
Kiitos kun sain purkaa sydäntäni teille. Koittakaa jaksaa te muut yksinäiset.
Olen 24-vuotias nainen. Mitä olen saanut elämässäni aikaan? en mitään. Vietän päiviä yksin asunnossani, kun kellään ystävällä (niillä muutamalla hassulla mitä minulla on) ei ole aikaa; mies tai perhe vie heidän mielenkiintonsa. Miehiä on ollut enkä ole neitsyt, mutta en ole koskaan seurustellut. Annan ystävieni olettaa, että en edes kaipaa ketään koska häpeän itseäni niin kovasti. Miten sellaisen asian voisi selittää kun en sitä itsekään ymmärrä, että miksi en kohtaa ketään joka kiinnostuisi minusta hyväksikäyttöä pidemmälle? Yksinäisyyttäkin pahempaa on se, että miehet suhtautuvat minuun heti sillä tavalla että minusta ei mitenkään voisi olla kiinnostunut (ja sanovatkin usein että ethän sitten vain kuvittele mitään..) se syö itsetuntoa niin! Ennen syytin ulkonäköä, kun en mikään missi ole. Mutta ei ole moni tuttunikaan, eivätkä he yksin ole.
Miksi kaivata jotakuta niin kovasti? kun tavallaan tietää sen turhaksi? Joskus se, että joku vain ottaisi lähelle ja pitäisi kiinni, olisi niin ihanaa että voisin varmaan vaikka tappaa saadakseni sen. Minua ei ole kukaan koskaan pidellyt, joka olisi "aidosti" välittänyt minusta, en ole tuntenut sellaista välittämistä, en edes vahemmiltani (heiltäkin koin vain halveksuntaa).
Joskus piristyn ja päätän uskoa itseeni todella lujasti, mutta se vain jotenkin katoaa jonnekin kun ihmiset on niin ilkeitä. En kuitenkaan ketään jaksa syyttääkään. Minulla on ehkä huono itseluottamus, mutta tavallaan taas ei. En ole kauhean ujo enkä mitään, hieman varautunut ehkä vain uudessa porukassa mutta senkin osaan peittää aika hyvin. Ulos en kuitenkaan halua mennä yksin, ilman kaverin seuraa. Siksipä sitä tapahtuu harvoin.
Ehkä tämä kaikki tuntuu senkin takia niin pahalta, kun en ole ujo enkä totaalisen syrjäytynyt, vaan kovin puhelias ja seurallinen kun vain joku on seurana. Ja monet ihmiset minusta myös pitävät. Mutta kaikki löytävät jonkun ajan myötä, ja silloin jään taas yksin. Minä tavallaan jään elämässäni paikoilleni, kun muut liikkuvat eteenpäin. Tottakai se on myös omasta saamattomuudestani kiinni... asiat vain ovat menneet siihen pisteeseen että niistä tuntuu olevan enää vaikea päästä pois. En ole esimerkiksi töissä, ja en usko että koskaan pääsenkään, mutta se on taas jo toinen juttu.
Kuulen paljon piristäviä kommentteja "kyllä sä vielä jonkun löydät". Mutta tiedän sydämessäni että tulen aina olemaan yksin, en jaksa enää uskoa parempaan. Miksi parempaa olisi jos ei yhtään hyvää ole 24 vuoteen mahtunut? Olen aivan pienestä asti vain ollut erilainen kuin muut; kiusattu yms.
Kysymys onkin, miten ikimaailmassa kestän olla yksin, ehkä vielä moneen kertaan oman ikäni verran. Pelkkä ajatuskin on niin kauhea, että en kestä sitä.
Kiitos kun sain purkaa sydäntäni teille. Koittakaa jaksaa te muut yksinäiset.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Vähän tyhmä lohdutta näin ,mutta parhaiten sä löydät itsellesi sen halittavan,kun oikeesti lakkaat etsimästä...ymmärsin ,että olet puhelias ja seurassasi viihdytään ,älä oikeesti yritä mitään ,niin kyllä joku sinusta oikeestikkin kiinnostuu...usko pois
tunnen samalla tavalla, olen kyllästynyt ihmisten kommentteihin "kyllä sinä vielä sen löydät" ja paskat sanon minä! Olen sitä mieltä että sellaiset ihmiset jotka asuvat yhdessä tai seurustelevat muuten vaan eivät ymmärrä tätä oloa. joinakin päivinä uskon että ehkä jossain olisi joku joka voisi joskus välittää minusta samalla tavalla kun haluaisin itse välittää hänestä mutta viimeistään silloin tulen pilvilinnosta rytinällä alas kun näen tai kuulen että joku jopa minua rumempi nainen seurustelee jonkun miehen kanssa, tai viimeisimmätkin tuttavani ovat löytäneet jonkun, menneet kihloihin ym.! en ymmärrä miksi minun pitää juuri olla se joka ei koskaan voi saada ketään rinnalleen, olenkin tässä pikkuhiljaa jo alkanut totutella ajatukseen että elän elämäni yksin eipä ainakaan tarvitse koskaan tulla jätetyksi tai mitään vastaavaa. olen myös ollut aina kiusattu ja jostain syystä en niin pidetty persoona vaikka omasta mielestä yritän olla rehellinen ja reilu kaikille (ehkä se onkin se syy ihmiset näkevät minussa varmaan jotain sellaista jota on helppo käyttää hyväksi tai roskasankona). elämä vaan ei kaikille ole reilu. toiset ovat kauniita ja suosittuja, mikäköhän on heidän salaisuutensa?
Olen samanikäinen nainen ja juuri samanlaisessa tilanteessa kuin sinä. Koen olevani hyvin yksinäinen, vaikka puhelias ja seurallinen olenkin. Se merkittävin ihmissuhde puuttuu. Pahinta tilanteessani on, että uskon nykyisen elämäntilanteeni jatkuvan hamaan loppuun asti. Se ei suinkaan olisi mikään mahdottomuus. Ei kaikille välttämättä löydy "sitä oikeaa", ikinä. Myös minua kauhistuttaa ajatus siitä, että tämä yksinäisyys voi jatkua vielä monta kymmentä vuotta.
Minulle on sanottu, että olen liian passiivinen miesten suhteen ja sen kyllä tiedostan itsekin. Mutta jotenkin tuntuu vain tyhmältä panostaa miehiin, koska olen niin monta kertaa aiemmin joutunut pettymään. On ollut petollisuutta, välinpitämättömyyttä, kylmyyttä tai muuten vaan kiinnostuksen puutetta (miesten puolelta). Pari miestä elämäni aikana on tuntunut aidosti välittävän, muille olen ollut pelkkä leikkikalu.
En voi lohduttaa sinua ja siitä olen pahoillani. Tiedätpä kuitenkin nyt, että Suomessa on muitakin nuoria naisia, jotka ovat samassa jamassa. Voimia!
Minulta tuntui samalta sinun iässäsi.
Ja tuntuu samalta edelleenkin kun olen lähes 30v, mikä nyt varmaan kuulostaa masentavalta MUTTA!
Kyllä ihminen oikeasti voi sopeutua olemaan yksin. Minä sopeuduin.
Minä olen samalla tavalla kuin sinä, en mitenkään liian hiljainen tai rumakaan mutta minulla vaan ei ole sitä "jotain" joka imee ihmisiä puoleensa.
Eräs ystäväni kerää kaikkien miesten huomion, hän on aina saanut tasan kenet haluaa, oli mies sitten vapaa tai varattu niin kehen tahansa hän silmänsä iskee, se on siinä.
Itse en ole kertaakaan saanut rakastamani miehen sydäntä. En edes tiedä miltä sellainen tuntuisi:(
Samoin olen pienestä pitäen saanut vierestä seurata kun kaikki olivat veljeni kimpussa kuin takiaiset.
Jopa kaikki ystäväni halusivat olla kanssani vain nähdäkseni vilauksen veljestäni, hän oli kuin julkkis, mutta ei kuitenkaan oikeasti ollut julkisuuden henkilö.. kunhan vaan oli niin charmikas. Hän osasi aina sanoa asiat hauskasti ja oikealla tavalla..toisin kuin minä.
Mutta ikä tekee tehtävänsä. Sitä vaan on otettava ne kortit mitkä on pelissä jaettu.
Ja kyllä sen veljenikin tähti on alkanut pudota, kaikki suhteet hänelläkin on mennyt pieleen ja asuu yksin yksiössään kuten me muutkin, että kyllä niille charmikkaillekin niin voi käydä jos se nyt lohtua tuo:/
Jos tuntuu ettei pää kestä, niin ainahan on meitä muita samassa tilanteessa eläviä, jotka varmasti jaksetaan kuunnella:)
hei kohtalotoveri!
tuohan kuulosti kuin suoraan minun elämältäni, olen sua pari vuotta nuorempi tytsky..
et heittäis tänne maili osotettas niii voitas vaihtaa ajatuksia?
samanlainen tilanne: vietän paljon aikaa yksin omassa asunnosssani, en ole seurustellut koskaan, kavereita ei seura kiinnosta kun on parempaakin seuraa... mutta viime aikoina olen alkanut miettiä, että tässä taitaa yksi suuri syy yksinäisyyteen olla ihan yksinkertainen: enhän mä voi kehenkään täällä neljän seinän sisällä tutustua!
Pitäisi päästä johonkin ulos, mutta mihin? Töissä monet tutustuu ihmisiin, mutta kun ei ainakaan vielä ole löytynyt töitä... Yritän nyt sitten pinnistää koko mielikuvitukseni ja pyöriä jossain ihmisten ilmoilla niin paljon kuin voin ja jaksan... Saa nähdä, tuleeko tästä jotain.
että rupeat harrastamaan jotain, jossa tapaat uusi ihmisiä, esim. punttisali, aerobic jne. Saat siitä uutta puhtia elämääsi ja sitä kautta voi löytyä joku uroskin. Ja todellakin, lakkaa etsimästä, se oikea löytyy sitten jos on löytyäkseen. Yritä näyttää iloiselta ja elämänmyönteiseltä.
Siis kun todella tuntuu myös, että aina on yksin vaikka olis missä.
Välillä tulee pilkahdus, että nyt saattaa elämässä olla vaihe, ettei oo niin tuhottoman yksinäinen olo. Mutta sitte aina tulee se romahdus oman ittensä kanssa ja eristäytyy yksinäisyyteen ja ajattelee, että näin sen vaan kuuluukin olla.
No, mitäpä jos kuuluukin? Mutta en jaksa uskoa että sen kuuluu tuntua pahalta.
Tiedä näistä..aina vaan yksin, vaikka olis kaksin. Tai vaikka miten =(.
Sinähän olet nätti nainen. Luulisi ettei sulla olisi seurasta puutetta.
M illaiset kriteerit sulla on sitten itsellä miesten suhteen? Otatko mielihyvin ihmisen jota voisi sanoa ns. rumaksi, mutta jolla on sydän kultaa, vai haaveiletko komeista adoniksista? Jätä tänne mailisoitteesi, niin ehkäpä muut yksinäiset kirjoittavat sulle.
Se vaan kumpuaa jostain sisältä, jonkinlainen epävarmuus. Että kaikki on piloilla jo ennenkuin mitään edes tapahtuu sen suhteen, että ei oliskaan yksin.
Ehkäpä se on sitä, että itsetunto on nollissa, en tiedä. Tai onhan se varmasti sitä.
Sitte ei uskalla tarttua asioihin kun pelkää ihan hirvittävästi.
Ei minulla mitään tiettyjä kriteerejä ole, tietysti jotain on, meillä kaikilla on! Kullakin on se oma "makunsa", mutta se ei tarkoita että haluaisin tosiaan jonkun adoniksen, en totisesti :) Sellainen tavallinen suomalainen mies kelpaisi.
Kultainen sydän ja minua miellyttävä ulkonäkö, eiköhän se ole siinä. Ja tosiaan, ne miehet jotka ovat minun mielestäni hyvän näköisiä eivät ole sitä minun ystäväni mielestä ja toisinpäin. Niinhän se menee! Enemmän se luonne merkitsee ja miten itsensä "kantaa". Sillehän en tietenkään voi mitään jos minun oma ulkonäköni ei miellytä.
Se on kyllä hassua, miten sitä jää itse paikoilleen aina kun muut jatkavat elämäänsä. Siis kyllä minulla on aina kavereita, edes pari. Mutta se menee aina niin että saan ystävän, menee jonkun aikaa ja sitten hän löytää miehen, saa lapsen, menee naimisiin.. tjsp... ja jälleen olen yksin ja joudun etsimään uutta seuraa. Nyt vaan ei ole elämässä oikein mitään, ja on vaikea löytää uusia ystäviä (varsinkin kun kaikki mun ikäiset alkaa olla vakiintuneita).Ja kun itse en ikinä vakiinnu. Aika surkeaa, ei voi muuta sanoa.. :D