Hei!
Tuli sellainen tunne että on pakko kirjoittaa... Olo on tosi ahdistunut... Tää viikko on ollut kamala! Sunnuntai-iltana istuin vessassa kolmeen otteeseen kun iski ripuli... maanantaina oli pari kertaa istuttava... tiistaina jatkui kamalan huono olo... Keskiviikkona piti käydä Meilahdessa gastroenterologisella polilla maksan polykystien takia... iltapäivällä nousi 38,5 asteen kuume ja olo oli aivan kamala... Eilen oli pikkasen lämpöä mutta olo oli muuten huono...
Mix toi kaikki on sitten niin kamalaa, mietitte varmaan? No olen erittäin laiha, 168/40... nyt pikkasen laihempi kun oon sairastanut koko viikon. Kärsin oksennuskammosta eli paniikki iskee jo silloin kun on pikkasen huono olo kun en tiedä milloin joudun oksentamaan. Ed kerrasta on monta vuotta.
Käyn säännöllisesti Lapinlahden sairaalassa syömisongelman takia... ja oon saanut aina pikkasen painoa lisää mutta nyt tällä viikolla sitä on vain lähtenyt, hermostuttaa että miten onnistun saamaan painoa lisää ennen seuraavaa käyntiä...
Tämä päivä hermostuttaa myös siksi että olen 2,8 vuotiaan poikani kanssa aivan kahdestaan kotona. Hänen isänsä on koko päivän pois, tulee klo 22 jälkeen kotiin. Eikä isovanhemmatkaan voi ottaa poikaani hoitoon jos oloni pahenee kun ovat poissa koko viikonlopun. Eli minun on pärjättävä yksin oli olo mikä tahansa.
Ei oo kovin helppoa kun alkaa pojalla olemaan uhmaikä jne.
Joskus on sellainen olo että haluais vain vetää peiton korviin ja olla siellä koko päivä...mutta siihen ei ole mahdollisuutta.
Miten vaan jaksaisin? Mistä saisin itselleni vahvemman itseluottamuksen joka auttaisi jokapäiväisessä elämässä? Sillä sitä todella tarvitsisin..siis vahvemman itseluottamuksen.
Voi kamala mitä tekstiä, valitusta ja valitusta... mutta kai se auttaa kun saa "puhua"...
Voi kunpa vain pysyisin terveenä tämän päivän.

Vastaukset 6
Vanhimmat
Onkos sulla säännölliset kuukautiset kun oot lapsenkin onnistunut saamaan? Siis yleensähän anoreksia-kuvaan kuuluu kuukautisten poisjäänti..
Kyllä mulla on menkat... ennen raskautta (vaikka silloinkin olin laiha,168/44)oli menkat ilman pillereitä. Mutta nyt menkat pidetään ns. hereillä divina-pillereillä...
En ole aivan varma että onko sairauteni nimi anoreksia aivan 100%:sti... En ole koskaan yrittänyt laihduttaa itseäni, päinvastoin. Olen aina ollut hoikka/laiha. Painoin valmistujaisvuonna 54kg... mutta yleisesti painoni on heilunut 47-49 kg tienoilla ja haluaisinkin että pääsisin vähintään samaan.
Ensimmäinen paino tavoitteeni on 44 kg.
Mutta ahdistaa kun kokoajan kamalan huono olo... ja kun on tuo oksennuskammo niin on aika raskasta tämä elämä.
Minulla menkat ovat loppuneet jo ajat sitten ja mittani ovat tällä hetkellä 172/46. Olo tuntuu apaattiselta.
Torstaina on kuitenkin lääkäri (kontrollikäynti) jossa mietitään miten saadaan kuukautiskiertoni ennalleen. Tosin, minun pitäis painaa 50 kg torstaina mutta en ole pystynyt lihottamaan itseäni. En vain pysty kuvitella itseäni niinkin lihavana kuin 50 kiloisena!
Tiedätkö onko tästä jotain haittaa, siis tästä että menkkani ovat loppuneet jo melkein vuodeksi, sitten aikuisempana? Haittaako tämä lasten saantia ym?
Hei!
Toki siitä on haittaa ettei oo menkkoja... mm.osteoporoosi iskee ja siitä ei ole mitään muita kun haittaa. Silloin tulee murtumia tosi helposti... ja kroppa menee "kasaan"... selkäranka voi mennä lyttyyn, silloin tulee aikamoisia särkyjä.
Ja lapsensaaminen voi hankaloitua aikuisempana... kestää jonkun aikaa ennenkun elimistö on sellaisessa kunnossa että jaksaa raskauden rasituksen.
minulla menkat käynnistyivät vain hormonihoidolla, toivuin kuitenkin kilollisesti kohtalaisen nopeasti. sairastuin 13-vuotiaana ja menkat käynnistyivät 17-vuotiaana. siitä lähtien painoni oli ensin melkein 70 kg ja nyt se on ollut vuosikaudet jo 55-60 kilossa. olen tehnyt kaksi lasta eikä anoreksia ole vaikuttanut millään tavalla lasten tekoon kohdallani, mutta ikä on varmasti tässä ratkaiseva asia, eli tehdessäni ensimmäisen lapsen olin 25 v ja paino oli ollut jo vuosikaudet ok. 17-vuotiaana sain luunmurtuman pelkästään liukastuttani tietä ylittäessäni, niin kuin vanha mummu, eikä luustoni kyllä edelleenkään tunnu vahvalta, onneksi tajusin ruveta syömään kalkkitabletteja. luulisin että luustoon jää siis ainakin omalla kohdallani jäi, isommat vauriot kuin hormonitoimintaan, joka käynnistyy kun painoa tulee riittävästi lisää. raskaus on iso rasitus naisen keholle, joten on todella hyvä antaa aikaa toipumiseen. sinulla Y ksin on yksi lapsikin, joten todella jaksamista sinulle ja toivottavasti pääset nyt tavoitteeseesi 45 kiloa, se tuntuu minun korviini niin olemattomalta painolta mutta sinulle tärkeältä etapilta. älä luovuta! tietysti jos osaisi ennakoida nuo lasten hoito järjestelyä vaativat päivät, niin onhan myös lastenhoitoapua olemassa kun soitat vaikka neuvolaan ja kysyt perhetyöstä. kai saat jatkuvasti ohjastusta ravitsemusterapeutilta mitä ja miten paljon syödä? miksi painosi pääsee putoamaan.
sitä itseluottamusasiaa minäkin vielä mietin vaikka ulkoisesti olenkin toipunut anoreksiasta. henkisesti se on kuitenkin eri asia. osaan edelleen teilata itseni maan rakoon, ei tarkoita ettei olisi hyviäkin päiviä. ruoka edustaa edelleen jotakin, jota kontrolloimalla saan itseni tasapainoon jos on tunnepuolisesti vaikea aika. mutten jää enää koukkuun ajatukseen, että pitäisi laihduttaa, joten sillä tavoin olen voiton puolella. itseluottamus on juuri asia joka voi tulla vain sisältä päin. ei sitä voi rakentaa ulkoisin perustein: " sitten kun näytän siltä ja siltä tai kun värjään tukkani eri väriseksi tai kun uskon mieheni rakastavan minua..." mikään ei koskaan riitä jos ajattelee itseluottamuksen syntyvän "sitten kun".
mä saan itseluottamusta sisäisemmin, jos mietin arvomaailmaani. mikä on sellaista tärkeää elämässäni, josta voin pitää kiinni, jossa voin kokea itseni tärkeäksi ilman että suoritan koko ajan jotakin? jopa äitiys on mennyt helposti suorittamiseksi mutta olen pääsemässä siitä vähän irti. se että mullon kaksi lasta, se on ehdottoman tärkeä asia. tai mielekäs työ, ura haaveet. tai että mullon jokin tarkoitus kuitenkin olla olemassa, vaikken sitä joka hetki tajuakaan. - ei muuten tajua moni muukaan, joten turha siitäkään on itseään ruoskia! - mutta uskon silti, se tarkoitus on. ja sitten koetan kiittää hyvistä ominaisuuksistani. jos en satu keksimään itsestäni mitään hyvää sanottavaa, yritän muistella mitä joku toinen on sanonut minusta. sitten yritän uskoa vilpittömästi senkin, että mieheni rakastaa minua ja tehdä mielestäni nöyrän; miksi tappelisin sitäkään vastaan, miksi en ota vastaan hänen rakkauttaan jos hän kerran näkee minut kauniina naisenaan, jota rakastaa? miksi olisin niin tyhmä etten anna sillekään asialle arvoa?! tällä tavalla, miettiessäni erikseen asioita, mitä minun tulee arvostaa, ehkä rakennan itseluottamustani parempaan suuntaan. sillä voin olla itse sairaan riippuvainen yksilö, mutta olen myös terveesti riippuvainen, ihmisistä jotka rakastaa mua ja tarttee minua! että vihdoin sanoisin jes, elämälle, enkä jyrää itse itseäni alas. miksi antaisin sen tapahtua? kuka siitä hyötyy? varmaa on vain, että itse siinä tuhoudun.
kirjoita kuulumisiasi ja kiva tällainen nettikeskustelu, mäkin olen aika Y ksin.