17.8.2006
Klo. 6.00
Herätyskello soi. Herään yksin vain peitto kainalossa. Sysään peiton syrjään, huokaisen syvään ja tuijotan kattoa. Ei kiinnosta nousta ylös vaikka ei yhtään nukuta. Mitä väliä, voisin aivan yhtähyvin jäädä makaamaan. Äh, "pakko" nousta.. niinhän minä olen aina tehnyt.
Klo. 6.15
Menen keittiöön. Avaan jääkaapin, ei mitään. En välitä, ei ole nälkäkään. Mutta silti tuntuu että pitäisi ihan velvollisuudesta syödä jotakin. Kurkkaan jos keittiön kaapista löytyisi jotakin, curry kuppikeittoa. Keitän vedet ja syön keiton nopeasti.
Klo. 6.30
Istun tietokoneen ääreen ja napsautan sen päälle. Äkkiä tarkastamaan sähköposti jos joku olisi kirjoittanut minulle tai vastannut kirjoitukseeni tai kaveripyyntöihin. Kone natisee ja päästelee ääniä käynnistyessään. Tiedän ulkoa mitä ääniä se päästää ja missä järjestyksessä, malttamattomana odotan että pistäisi jo vauhtia. Noin, sieltä se viimeinen piippaus tulee, nyt kone on valmis, sitten nettiin. Suuntaan suoraan sähköpostilleni ja jännittyneenä kirjoitan tunnukset ja salasanat.... "Ei uusia viestejä" teksti iskee ruutuun. Jään tuijottamaan sitä aivan kuin en uskoisi mitä siinä lukee. Ei, kyllä se niin vain on, ei yhtään viestejä. Valtaa masennus ja turhautuneisuus. Kirjaudun ulos ja suuntaan seuraavaksi suomi24 palstalle ja suoraan yksinäisyys osioon. Jos siellä vaikka olisi jokin uusi keskustelu aloitettu. Luen uusimmat viestit ja suljen sen jälkeen netin. Mitähän sitten tekisi? En jaksa olla koneella joten suljen koko hökötyksen ja nousen ylös koneen äärestä.
Klo. 7.00
Istun nojatuoliin. Mitähän sitten tekisi? Koulua tai töitä ei ole, olen kuntoutustuella. Telkkaria en voi katsoa, heitin kaapelin roskiin kun kyllästyin TV tarjontaan jo aikoja sitten. Ei sieltä mitään muutenkaan tulisi.... Jaa-a nojaudun syvemmälle tuoliin ja suljen silmät ja alan ajattelemaan kaikkea. Ihmissuhteiden puutetta, kuntoani, yksinäisyyttäni, keskusteluja ja kirjoittajia netissä, rahaa (jota inhoan ajatella), seksiä (mitä en ole ikinä harrastanut), harrastuksia (mitä en enää jaksa harrastaa), elämääni yleensä (tai pikemminkin sen puutetta) ja sitä omaa tyttöystävää jota ei ikinä ole ollut ja ensisuudelmaa mitä ei ikinä ole koettu.
Klo. 8.00
Istun edelleen tuolissa äänettömässä yksiössäni. Pitäisi varmaan tehdä jotakin, mutta mitä? Ulkoa kaikuu ihmisten ja autojen ääniä. Jaa, jos lähtisi ulos kävelemään? Ei kyllä kiinnosta mutta mitä muutakaan tekisin? Menen eteiseen ja kiskon kantapääni paljastavat reikäiset sukkani jalkaan, sitten farkut, kengät ja takin. Ja sitten ulos...
Klo. 8.15
Aurinko ottaa heti pahasti silmiin kun kotona istuin pimeässä silmät kiinni aiemmin, mutta valoon tottuu nopeasti. Mielessäni on jo reitti minkä aion kävellä läpi, jalkaa vaan toisen eteen ripeää tahtia. Autoja ajelee ohitseni, varmaan nekin töihin menossa..huoh.... Sitten vastaan tulee ihmisiä. Haahuilen heidän ohitseen kuin kummitus, kävelen äänettömästi heidän tieltään. Minneköhän hekin ovat menossa? Töihin myös? Kouluihin kenties? Ääh, miten vain... ja matka jatkuu. Huomaan suunnilleen ikäiseni tytön reppu selässä tulossa minua vastaan, taitaa olla menossa kouluun, aattelen. Vilkuilen ujosti kasvoihin vielä kun meidän välillä on matkaa, erittäin nätti tyttö mielestäni. Tekisi mieli lähestyä häntä, mutta en kehtaa. Sitten tiemme kohtaavat, ja hän on jo takanani ja mennyt... Kiroan mielessäni kun olen tällainen pelkuri, en minä kehtaa tyttöä lähestyä. Ja aivan kuin se tyttö tällaista luuseria itselleen haluaisi. *SYVÄ HUOKAUS* Vilkaisen vielä taakseni, siellä se tyttö menee... pois pois katoaa. Nätti tyttö oli ja varmasti pyörii mielessäni vielä pitkään. Jatkan kävelyäni ja katselen ihmisiä ja ajattelen heitä ja mitä he tekevät ja minne menevät. Kaikista pahinta tekee nähdä nuoria pareja julkisesti pussaamassa ja halailemassa, tekee todella pahaa katsoa...huoh...Kuitenkin, kierros heitetty ja saavun kotiin.
Klo. 10.00
*Huokaus* Päivä vasta ihan aluillaan ja mitään tekemistä ei ole. Joten teen sen mitä aina teen, sorrun taas tietokoneelleni ja menen suomi24 palstalle. Alan lukemaan keskusteluja pitkin palstoja, huuhaa, kaupungit, nuoret, aikuistuminen, itsetunto, keho, kiusaaminen, rakkaus, yksinäisyys...jne jne. Ja siinä se päivä kuluukin suurimmaksi osaksi. Välillä huomaan onnekseni että joku etsii ystävää, avaan sähköpostini ja kirjoitan hänelle viestin. Minäkin haluan ystävän. Aloitan myös itse välillä keskustelun jossa haen ystävää ja sitä oikeaa myös jos sattuu kohdalle... Menen pitkin nettiä etsien jotakuta joka myös kärsii samasta kuin minä ja haluaisi tutustua. Mutta etsinnät eivät ole tuottaneet minkäänlaista tulosta.
Klo. 22.30
Aivan, olin kauan koneella... säälittävää eikö? Mutta ei ole muutakaan tekemistä, siinä se aika kului seuraa etsien chateista, palstoilta, vilkuillen sähköpostia kuin heikkopäinen ja lukien muuten vain juttuja... Pidin pari puolen tunnin taukoa koneelta mutta muuten olin koneella kokoajan. En halunnut muhia ajatuksissani. Ja syöminenkin unohtui, noh, ei ole nälkäkään. Kaupassakin olisi pitänyt käydä mutta kun ei kiinnosta/jaksa. Löytyyhän kaapista vielä curry kuppikeittoa jos nälkä edes tulee...
Klo. 23.00
Sammutan valot ja käyn sängylle makuulleni. Kiedon käteni peiton ympärille aivan kuin siinä olisi joku ja puristan peiton kainalooni. Mieleeni tulee heti se nätti tyttö kenet näin kävellessäni. Vähän aikaa pimeässä maattua ja eläämääni ajateltua alkaa itkettämään. Nukahtaisin jo, se ihana tiedottomuuden tila on pelastajani. Tuntuu kamalalta kunnes itkeminen loppuu ja nukahdan.
Ja huomenna vain lisää samaa tiedossa, kunpa en aamulla heräisikään.
- Poika 21v. -
Klo. 6.00
Herätyskello soi. Herään yksin vain peitto kainalossa. Sysään peiton syrjään, huokaisen syvään ja tuijotan kattoa. Ei kiinnosta nousta ylös vaikka ei yhtään nukuta. Mitä väliä, voisin aivan yhtähyvin jäädä makaamaan. Äh, "pakko" nousta.. niinhän minä olen aina tehnyt.
Klo. 6.15
Menen keittiöön. Avaan jääkaapin, ei mitään. En välitä, ei ole nälkäkään. Mutta silti tuntuu että pitäisi ihan velvollisuudesta syödä jotakin. Kurkkaan jos keittiön kaapista löytyisi jotakin, curry kuppikeittoa. Keitän vedet ja syön keiton nopeasti.
Klo. 6.30
Istun tietokoneen ääreen ja napsautan sen päälle. Äkkiä tarkastamaan sähköposti jos joku olisi kirjoittanut minulle tai vastannut kirjoitukseeni tai kaveripyyntöihin. Kone natisee ja päästelee ääniä käynnistyessään. Tiedän ulkoa mitä ääniä se päästää ja missä järjestyksessä, malttamattomana odotan että pistäisi jo vauhtia. Noin, sieltä se viimeinen piippaus tulee, nyt kone on valmis, sitten nettiin. Suuntaan suoraan sähköpostilleni ja jännittyneenä kirjoitan tunnukset ja salasanat.... "Ei uusia viestejä" teksti iskee ruutuun. Jään tuijottamaan sitä aivan kuin en uskoisi mitä siinä lukee. Ei, kyllä se niin vain on, ei yhtään viestejä. Valtaa masennus ja turhautuneisuus. Kirjaudun ulos ja suuntaan seuraavaksi suomi24 palstalle ja suoraan yksinäisyys osioon. Jos siellä vaikka olisi jokin uusi keskustelu aloitettu. Luen uusimmat viestit ja suljen sen jälkeen netin. Mitähän sitten tekisi? En jaksa olla koneella joten suljen koko hökötyksen ja nousen ylös koneen äärestä.
Klo. 7.00
Istun nojatuoliin. Mitähän sitten tekisi? Koulua tai töitä ei ole, olen kuntoutustuella. Telkkaria en voi katsoa, heitin kaapelin roskiin kun kyllästyin TV tarjontaan jo aikoja sitten. Ei sieltä mitään muutenkaan tulisi.... Jaa-a nojaudun syvemmälle tuoliin ja suljen silmät ja alan ajattelemaan kaikkea. Ihmissuhteiden puutetta, kuntoani, yksinäisyyttäni, keskusteluja ja kirjoittajia netissä, rahaa (jota inhoan ajatella), seksiä (mitä en ole ikinä harrastanut), harrastuksia (mitä en enää jaksa harrastaa), elämääni yleensä (tai pikemminkin sen puutetta) ja sitä omaa tyttöystävää jota ei ikinä ole ollut ja ensisuudelmaa mitä ei ikinä ole koettu.
Klo. 8.00
Istun edelleen tuolissa äänettömässä yksiössäni. Pitäisi varmaan tehdä jotakin, mutta mitä? Ulkoa kaikuu ihmisten ja autojen ääniä. Jaa, jos lähtisi ulos kävelemään? Ei kyllä kiinnosta mutta mitä muutakaan tekisin? Menen eteiseen ja kiskon kantapääni paljastavat reikäiset sukkani jalkaan, sitten farkut, kengät ja takin. Ja sitten ulos...
Klo. 8.15
Aurinko ottaa heti pahasti silmiin kun kotona istuin pimeässä silmät kiinni aiemmin, mutta valoon tottuu nopeasti. Mielessäni on jo reitti minkä aion kävellä läpi, jalkaa vaan toisen eteen ripeää tahtia. Autoja ajelee ohitseni, varmaan nekin töihin menossa..huoh.... Sitten vastaan tulee ihmisiä. Haahuilen heidän ohitseen kuin kummitus, kävelen äänettömästi heidän tieltään. Minneköhän hekin ovat menossa? Töihin myös? Kouluihin kenties? Ääh, miten vain... ja matka jatkuu. Huomaan suunnilleen ikäiseni tytön reppu selässä tulossa minua vastaan, taitaa olla menossa kouluun, aattelen. Vilkuilen ujosti kasvoihin vielä kun meidän välillä on matkaa, erittäin nätti tyttö mielestäni. Tekisi mieli lähestyä häntä, mutta en kehtaa. Sitten tiemme kohtaavat, ja hän on jo takanani ja mennyt... Kiroan mielessäni kun olen tällainen pelkuri, en minä kehtaa tyttöä lähestyä. Ja aivan kuin se tyttö tällaista luuseria itselleen haluaisi. *SYVÄ HUOKAUS* Vilkaisen vielä taakseni, siellä se tyttö menee... pois pois katoaa. Nätti tyttö oli ja varmasti pyörii mielessäni vielä pitkään. Jatkan kävelyäni ja katselen ihmisiä ja ajattelen heitä ja mitä he tekevät ja minne menevät. Kaikista pahinta tekee nähdä nuoria pareja julkisesti pussaamassa ja halailemassa, tekee todella pahaa katsoa...huoh...Kuitenkin, kierros heitetty ja saavun kotiin.
Klo. 10.00
*Huokaus* Päivä vasta ihan aluillaan ja mitään tekemistä ei ole. Joten teen sen mitä aina teen, sorrun taas tietokoneelleni ja menen suomi24 palstalle. Alan lukemaan keskusteluja pitkin palstoja, huuhaa, kaupungit, nuoret, aikuistuminen, itsetunto, keho, kiusaaminen, rakkaus, yksinäisyys...jne jne. Ja siinä se päivä kuluukin suurimmaksi osaksi. Välillä huomaan onnekseni että joku etsii ystävää, avaan sähköpostini ja kirjoitan hänelle viestin. Minäkin haluan ystävän. Aloitan myös itse välillä keskustelun jossa haen ystävää ja sitä oikeaa myös jos sattuu kohdalle... Menen pitkin nettiä etsien jotakuta joka myös kärsii samasta kuin minä ja haluaisi tutustua. Mutta etsinnät eivät ole tuottaneet minkäänlaista tulosta.
Klo. 22.30
Aivan, olin kauan koneella... säälittävää eikö? Mutta ei ole muutakaan tekemistä, siinä se aika kului seuraa etsien chateista, palstoilta, vilkuillen sähköpostia kuin heikkopäinen ja lukien muuten vain juttuja... Pidin pari puolen tunnin taukoa koneelta mutta muuten olin koneella kokoajan. En halunnut muhia ajatuksissani. Ja syöminenkin unohtui, noh, ei ole nälkäkään. Kaupassakin olisi pitänyt käydä mutta kun ei kiinnosta/jaksa. Löytyyhän kaapista vielä curry kuppikeittoa jos nälkä edes tulee...
Klo. 23.00
Sammutan valot ja käyn sängylle makuulleni. Kiedon käteni peiton ympärille aivan kuin siinä olisi joku ja puristan peiton kainalooni. Mieleeni tulee heti se nätti tyttö kenet näin kävellessäni. Vähän aikaa pimeässä maattua ja eläämääni ajateltua alkaa itkettämään. Nukahtaisin jo, se ihana tiedottomuuden tila on pelastajani. Tuntuu kamalalta kunnes itkeminen loppuu ja nukahdan.
Ja huomenna vain lisää samaa tiedossa, kunpa en aamulla heräisikään.
- Poika 21v. -
Vastaukset 46
Vanhimmat
ottavasi koiran? Se on periaatteessa pieni lisä parantaa sosiaalista elämääsi. Sinulla olisi joka ikinen aamu syy herätä; viedä koira ulos. Paikkakunnallasi on varmasti koirapuistoja tms alueita, joissa tapaisit muita koiraihmisiä, kumpaakin sukupuolta, mutta monen naispuoliset ihmiset varsinkin rakastavat koiria ja tulevat mielellään juttelemaan.
Ja sitä paitsi huomaisit ainakin, että on joku joka välittää sinusta, on uskollinen, kuuliainen, ystäväsi. Sen avulla pääsisit ainakin mahdollisesti tutustumaan toisiin ihmisiin, ehkä aluksi vain pintapuolisesti, ehkä myöhemmin syvällisemminkin. Toivottavasti et vain ole allerginen.
Minulla oli kissa 17 vuotta, mutta kuoli 2 vuotta sitten. Se oli kamalinta mitä ikinä olen kokenut.
En enää ikinä halua hankkia lemmikkiä, kiintyä siihen ja murtua kun sen aika on.
Ja satun olemaan hieman allerginen, mutta se ei ole syyni että en ota lemmikkiä. Vaan se että en enää kestä menettää uudelleen lemmikkiä.
Kannattaiskos sun alkaa harrastaa jotain joukkuelajia, jossa tapaa uusia ihmisiä?
Ihan hyvä idea jos en olisi luonteeltani tällainen. En pidä urheilusta/liikunnasta ja koulussa pidettiin kyllä huolta että en ikinä opi pitämään mistään joukkuelajeista.
Kaljoittelijaporukat puistoissa ovat yleensä melko avoimia ja ystävällisiä ja sosialisoituneessa tilassa ja haluavat tutustua uusiin ihmisiin.
Kannattaa käydä vilkaisemassa puistot läpi ja valita 1-2 parasta ja käydä niissä päivittäin säännöllisesti (kotona nopeasti vain nukkumassa). Yleensä samat naamat tulevat aina samoihin paikkoihin ja sitä kautta ainakin vakiokävijöihin tutustuu helposti.
Talvisin joutuu käymään baarissa, silloinkin kannattaa valita muutama paras baari joissa käy joka päivä edes kahvikupillisella. Baareissakin on yleensä samoja vakioasiakkaita joista ennenpitkää tulee kavereita, kun käy ahkerasti samoissa paikoissa.
Niin, että en juo.
Puistoissa on toki mehunlitkijöitäkin, mutta eron kaljoittelijoihin huomaa aika selvästi. Mehunlitkijät yleensä vain istuvat hiljaa, ja kun niille yrittää mennä juttelemaan, ne ovat vaivautuneita ja kohta käskevät menemään muualle ja haluavat olla omissa oloissaan. Kaljoittelijat sen sijaan tutustumisherkkiä ja myönteisiä ihmisiä.
Tällä hetkellä parhaat kaverini ovat joukko 9-luokkalaisia tyttöjä jotka polttavat ja juovat, mutta niihin sattumoisin vain törmää päivittäin puistossa ja niiden kanssa tulee hengailtua monta tuntia päivässä, paljon enemmän kuin muiden tuttavien kanssa. Ovat myös ystävällisiä kaikkia satunnaisia vastaantulijoita kohtaan vastoin kuin tytöt yleensä, varsinkaan mehunlitkijät.
päiväsi on kuin minun päiväni. aika lailla umpikuja-tilanne. jos ei saa toisiin mitenkään kontaktia, niin turha sitä pyöriä missään julkisilla paikoilla, ja odottaa, että joku lähestyisi sinua. Siinä se elämä sit meneekin.
Kehitä itseäsi: opiskele kirjoja, ja hanki lihakset. Lähesty ihmisiä (tyttöjä), tule torjutuksi, mokaile. Yritä uudelleen. Rakenne sitä kautta uutta minäkuvaasi. Noin mä ajattelen.
Ootko pääkaupunkiseudulta? ystävää vailla minäkin
t. poika 20v
Hanki lihakset, niin...Kunnon kohottaminen onkin ollut minun tekemis listalla, mutta en todellakaan pidä liikkumisesta. Ne lenkitkin tulee tehtyä verenmaku suussa. Mutta kunhan tulee tehtyä.
En ole valitettavasti pääkaupunkiseudulta.
kaveria vailla minäkin.=(ja pääkaupunkiseudult.
T.tyttö 19v
helsinkii?
En Helsingis asu, mutta lähellä kuitenkin.
Olisko sulla antaa sähköpostiosotetta?
meinasin sulta "friend" udella mailiosoitetta. Sillä oon samanikäinen kuin sä ja pääkaupunkiseudulta, ihan stadin läheltä. Myös jo aika monta kuukautta sitten huomannut, että kannattaa käyttää aika (varsinkin nyt kun sitä löytyy) itsensä kehittämiseen fyysisesti henkisesti pelkän möksäämisen sijaan. Siinä on vaan se etten tiiä tarviinko edes ystäviä, sillä vaikka oon yksin, en tunne itseäni yksinäiseksi.
no höh..missä sitten?sipoossa vai?=D hahaa
[email protected]
Miksi heräät niin aikaisin? Jos ei ole mitään tekemistä, on aivan sama vaikka nukkuisi pitkään. Itse olen nukkunut tänä kesänä kuin murmeli, eikä minulla ole ollut juuri minkäänlaista rytmiä. Unessa vietetty aika tuntuu kaikista mukavimmalta. Oikein odotan sitä, että pääsen nukkumaan.
Mikset käy vaikka kirjastossa? Sehän on ilmaista hupia. Lukemalla aika kuluu ja siinä pääsee samalla "pois". Ei tarvitse ajatella tätä hetkeä ja omia ongelmiaan, jos osaa tarpeeksi eläytyä ja heittäytyä tarinan kuljetettavaksi.
Jos ihmisiä haluaa nähdä, niin kannattaa suunnata ulos vasta iltapäivällä/illalla. Lisäksi on olemassa paljon harrastuksia, jotka eivät ole mitään joukkuelajeja. Itsekkään en niistä välitä. Tosin en tiedä, mistä asioista miespuoliset ihmiset pitävät, joten en kehtaa alkaa suosittelemaan omia harrastuksiani.
Minusta on kurjaa että sinulla on huono olo, ja niin vähän tekemistä. Ehdotukseni on että nukut aamulla pitkään, hengaile kaupungilla, ja hanki hoitokontakti psykiatriseen sairaalaan avohoidon puolelle. Näin pääset ainakin kerran viikossa ulos kodistasi ihmisten ilmoille. Kävelyt kannattaa, vaikka aamu,iltapäivä ja ilta lenkit.
Koita piristyä.
Voimia.
Minulla on ollut "pahoja" uniongelmia menneisyydessä. Ennen nukuin 12-18 tuntia päivässä. Psykologini kanssa tästä aiheesta puhuttiin ja sainkin häneltä apua unirytmini normaaliksi palauttamisessa. Aluksi ajattelin että onneksi en enää nuku niin pitkään, mutta nykyään tajuan että en muuta haluakaan kuin nukkua jotta ei tarvitsisi ajatella elämää. Nykyään olen vain tottunut heräämään aikaisin.
Kirjasto, totta... Se kyllä on ihan hyvä vaihtoehto mutta en ole varma pystynkö keskittymään lukemiseen siellä, ainakaan näin aluksi. Olen käynyt todella harvoin kirjastossa, viimeksi taisin käydä yläaste aikoinani. Silloin kun lähden ulos niin huomioni kiinnittyy aina toisiin ihmisiin ja heidän seuraamiseen. Joten en ole varma tulisiko lukemisesta mitään? Mutta kokeilemisen arvoinen idea kuitenkin, kiitos.
Illalla tietty olisi parasta liikkua jos ihmisten kanssa haluaa olla, mutta siinä se juuri onkin, se oleminen. Miten minä voin olla ihmisten kanssa? Lähetyä heitä, hhmm... olen aika pelkuri. En todellakaan tiedä miten saisin itseni tuolla ulkona lähestymään jotakuta, netin kautta olen tottunut suhteita etsimään, mitä ei tietenkään ole löytynyt.
Tulin ihan surulliseksi kuin luin päivästäsi. Muistan miten monta päivää meni nuorena "hukkaan" ujouden ja muiden ylitse pääsemättömiltä tuntuneiden asioiden vuoksi. Voisitko koittaa välillä keskittyä johonkin muuhun kuin yksinäisyyden tunteeseen? Tiedän että se voi olla vaikeaa, mutta se voisi auttaa kiertämään ongelman... Onko sinulla joitakin sellaisia asioita, mitä pidät tärkeänä? Esim. luonto (mainitsit kissastasi), entä elokuvat, musiikki, lehdet tai kirjat? Jokin? Ujot ihmiset tykkäävät monesti kirjastoista, koska siellä on rauhallista ja voi katsella omissa oloissaan. Perehdy jonkun tietyn alueen elokuviin tai lehtiin, ala käymään vaikka elokuva-arkistossa tai -kerhossa, jos paikkakunnallasi on sellainen. Miten olisi työväen tai kansalais-opisto? Pidätkö maalaamisesta, piirtämisestä tai kirjoittamisesta. "Taiteellisissa" ryhmissä saa olla "persoonallinen", vaikkapa sitten ihan niin hiljainen kuin ikinä haluaa :) Löytyy etäopistoakin tai nettikirjoittajakoulu. Itsensä ilmaiseminenkin voi antaa tunteen siitä, että on olemassa. Musta tuntuu, että sitä kautta jos löytäisit jotain omaa, sellaista mikä todella kiinnostaa sinua, niin voisit vahingossa päästä asteittain yksinäisyydestäkin. Minulla se kävi niin. Ensin aloin liittyä järjestöihin, jotka tekivät mulle tärkeillä alueilla työtä. Ja lopulta, kun kavereita on useampia ja vuosien ajan, niin sitä huomaa silti, että on erillinen muista ihmisistä... Se on haikeaa ja kaunista.
Tietysti sitä voi aina yrittää keskittyä johonkin muuhun kuin yksinäisyyden tunteeseen, mutta se on todellakin mielettömän vaikeaa. Jo herätessä se on ensimmäisiä ajatuksia mielessäni. Harrastan aika paljon mietiskelyä ja tuumailua, käyn istumaan ja alan vain ajattelemaan. Mutta harmikseni kaikki mitä ajattelen on negatiivista, elämässäni ei mielestäni ole mitään hyvää.
Itselleni tärkeitä asioita on musiikki ja piirtäminen oli yksi harrastuksistani aikoja sitten. En nykyään piirrä mutta pidän silti piirroksien katselusta ja niistä lukemisesta. Musiikkia tulee taas soitettua useimmiten silloin kun olen koneella, silloin kun hiljaisuus käy sietämättömäksi. Joten musiikista on tullut tärkeää minulle.
Kävin viimeksi pari vuotta sitten eräällä opiston kurssilla. Sinänsä aihe oli kiinnostava, mutta sielläkin olin yksin. Kenenkään kanssa ei tullut puhuttua yhtään mistään, paitsi ohjaajan kanssa tietty. Kävin myös piirrustus kursseilla joskus pienenä, mutta jo siellä minusta huomattiin että en osannut keskittyä kuin vasta yksinollessani. Tavallaan nykyäänkin olen sitä mieltä että en pysty keskittymään piirtämään jos en ole yksin, jos nyt edes piirtäisin, hemmetti mikä noidankehä....
jäin miettimään tota juttua että et pystyny lapsena(kaan?) keskittymään vasta kuin yksinollessasi. Jäin miettimään että mistä sellainen saattais johtua. Pari asiaa tuli mieleen.
Onko sulla ollu lähipiirissä lapsena ihminen, joka on arvotellut sua paljon? Tai ollut koko ajan neuvomassa tai käskemässä miten sun pitää asiat tehdä? Siinä lapsi tavallaan oppii elämään toisten ihmisten reaktioiden varassa. Että on tarkkailtava ympäristön palautteesta mitä sä voit tehdä ja miten...eli että ei voi vain antaa palaa vapaasti ja tehdä omia juttujaan omalla tavallaan...koska siinä on heti joku sörkkimässä ja neuvomassa miten sun "pitää" asiat hoitaa. Ja eihän lapsi tiedä, miten perseestä se on että joku toinen määräilee sun elämää oman pillinsä mukaan. Esim. takertuvat vanhemmat, tai joku heikkoluontoinen ihminen joka on nähnyt sinutkin mukamas "opastettavana" lapsena "kun et sä osaa itse mitään tehdä kunnolla kumminkaan".
Tai sit on noi perusjutut, jotka pakottaa elämään ympäristön sanelemien puitteiden mukaan (ei oman minän mukaan)...alkoholismi, jonkin henkilön aggressiivisuus, väkivalta (henkinen, fyysinen), insesti jne.
Isäni on arvostellut ja arvostelee yhä. Psykologini kirjoittikin erääseen raporttiin koskien minua että "taustalta löytyy rankka kokemus liiallisen kielteisen arvostelun kohteena olemisesta." Raportissa myös lukee "pitkäkestoinen ja monimuotoinen traumatisoituminen lapsuuden kehittymisessä."
Että sellaista....
Nyt kyllä tekis mieli halata sua ja tulla kahville ja voitais keksiä tekemistä ettei päiväsi olis noin yksinkertaisia...:)
Halaus tekisi todella hyvää, sitäkään kun ei ikinä ole tullut koettua.
Kiitos
Hei poika.
Minäkin rakastan unta. Yleensä nukunkin paljon. En tiedä olenko ujo, enemmänkin äärimmäisen pelokas. Tosin ne hyvänpäivän tutut joihin joskus törmään, eivät sitä usko. Kuitenkin, on päiviä jolloin en uskalla lähteä ulos. Meikkaan ja laittaudun, joskus olen jo kengät jalassa eteisessä, kyyneleet tulevat.. Lasken laukun lattialle, kengät jalasta, otan peiton ja olo on sumuinen. Nukahdan helposti, vaikka unenpuutetta en pode. Välillä herään, mutta en halua herätä vaan uinua.
On siis päiviä etten tee muuta kuin istun koneella, syön, istun koneella, katson elokuvan tai nukun.
Tiedän kyllä myös mitä pyyteettömän ystävän hymy voi tehdä. Se on ihmeellistä. Ikävä kyllä ystävätilanne on heikko nykyisin. En osaa sanoa oikein mitään. Lähetän sinulle kuitenkin ystävällisen hymyn sinne missä oletkin. Vaikka olotilasi tuntuukin kurjalta, älä kadota toivoa. Minä en uskalla uskoa kenenkään minua pelastavan, mutta uskon, että se voima on minussa ja jonain päivänä sen avulla nousen. Niin kuin sinäkin, veliseni :).
Tiedätkös, minä harrastan tuota samaa juttua. Siis sitä että on ehtinyt jo pukea päälleen ja sitten ei lähdekään minnekään. Useimmiten ehdin pukea päälleni ja sitten huomaan itseni eteisen peilistä, ja jään katsomaan itseäni..... alkaa jotenkin inhottamaan ja yököttämään mitä näen. Näen tuhlausta ja yksinäisyyttä ja luuserin. Sitten takki ja kengät pois, menen istumaan ja jään siihen.... Jos saisin voimia sittenkin lähteä ulos.
Kiitos sinulle kannustuksesta, yritän jaksaa, kiitos.
Mitä muuta haluaisit elämääsi? Nauti elämästäsi...löydä se muusta kuin muista ihmisistä.
Olisin paljon onnellisempi tällä hetkellä, jos saisin olla tavalliseen tapaan televisioni parissa päivisin. Jouduin kuntouttavaan työtoimintaan, missä joutuu olemaan ihmisten seurassa. Masentaa ja raivostuttaa. Koko päivän ilman ruokaa ja teet toisten orjana töitä ilman palkkaa. Ennen oli kiva vaihtelu juoda vähän alkoholia...nykyään se on sairaus kun haluaa unohtaa työkärsimyksen. Muka haluavat minusta sosiaalisen ihmisen...heh heh...
"Mitä muuta haluaisit elämääsi?"
Ihmisiä. Aluksi kun kuntoutukseni alkoi ja sain olla vapaana ilman töitä se tuntui hyvältä. Tein mitä tein silloin kun halusin. Mutta jotakin alkoi tapahtua, olin jatkuvasti yksin, masennuin ja tätä on jatkunut ja jatkunut niin pitkään että hädintuskin muistan elämäni olleen erilaista. Mutta olen erittäin seurallinen ja tarvitsen ihmisiä elämääni että voin olla onnellinen.
Nytten toivon että olisin erakkoluonne, tämä on puhdasta kidutusta.
Psykologini on sanonut että hän on varma siitä että tulen saamaan työkyvyttömyyseläkkeen vaikka ikääkin on vasta näin "vähän." Mutta ei se mitään, en minä töistä välitäkään, tai rahasta.
Kannattaisko yrittää vaihtaa psykologi toiseen.
Aika hanurista toi sun psykologin ajatusmaailma kun puhuu "ihan varmasti työkyvyttömyyseläkkeelle". Se vois ite kattoa tarkemmin asennettaan...joka on vähintään hemmetin pessimistinen ja ajaa sinällään jo heikkoihin hoitotuloksiin. Ei sitä nyt noin pidä toipumista hakevalle potilaalle mennä sanomaan.
Jospa kokeilisit jotain vähän positiivisempaa ja inhimillisemmän oloista psykologia vaihteeks. Enkä vetoa täs nyt vaan tähän kommenttiin jonka psykologis oli antanu vaan luin vähän muitaki kertomuksias niistä sun psykologin sanomisista.
Psykologeillahan on aika yleistä, että on ihan potilaan ja psykologin välisestä "kemiasta" kiinni, miten hyväksi hoitosuhde tulee. Ja usein ihmisiä kehotetaan testaamaan yhteistyötä jopa muutaman eri psykologien kanssa, jotta sopiva terapeutti löytyy.
Ainakin pidän psykologistani, en ajatellut edes tuota kommenttia työkyvyttömyyseläkkeestä...hhmm...
Ymmärrän kyllä pointtisi, onhan se aika pessimististä. Olen ollut kolmella eri psykologilla ja tämä nykyinen on heistä ollut paras, on helppo puhua hänelle. Tavallaan en "uskalla" vaihtaa enään, pelkään että vaihdankin huonompaan.
Tuota täytyy kyllä miettiä, kiitos neuvosta.
Tuskimpa psykologissa on ollut vikaa. Eihän se suinkaan passivoi, vaikka et nyt olisikaan töissä. Voithan yrittää opiskella jotakin tai harrastaa.
Jos naiset eivät olisi niin pinnallisia ja paskamaisia nenänvarttaan pitkin tuijottelijoita, niin kyllä sitä uskaltaisikin varmaan mennä juttusille. Täytyy olla lipeväkielinen adonis että ne edes vähän näyttäisi vihreää valoa.
Tai ainakin oli. Nyt kun velvollisuus kutsuu, niin duunissa tulee käytyä ja kun nettiä ei ole asunnossani, tulee sen sijaan käytyä pyöräilemässä, telkkua katottua ja samalla painoja nosteltua. Hieman kokkaustakin oon alkanut harjotella. Tuossa hieman ylempänä tulikin hyvä vinkki, koita kehittää itseäsi. Ite ainakin sain siitä ja saan hyvän olon.
Itsensä kehittäminen taitaakin olla ainoa asia mitä enään voin tehdä. Vielä kun saisi voimia siihen.
puuttuivat
* aamupala
* kämpän siivousta
* pyykin pesua (no joo ei joka päivä tartte)
* tiskausta
* telkun kattomista illalla
* soittaminen vanhemmille/ kaverille (no joo ei joka päivä tätäkään)
* heität ne rikkinäiset sukat roskikseen :)
* kaupassa käymisestä puhuitkin jo, et olisit voinu käydä
Kaikki tälläset pikkurutiinit pitää arjen/elämän kasassa. Niitä kantsii tehdä vaikka tuntuis siltä ettet jaksaiskaan tehdä. niitten tekeminen antaa yllättävän paljo lisää puhtia tehdä lisää.
Voisit alkaa harjotella esim. kokkailemista (jos oot sen luonteinen). Hanki viherkasveja hoidettavaksi (niin no, kiinnostaako miehiä ne, ei ehkä). kasveista on paljo iloa..katsoa miten ne kasvaa...hoitaa niitä vettä antamalla ja siirtämällä sopivaan auringonvaloon. Mene kansalaisopiston kursseille (esim. atk-kursseista voi olla hyötyä mahd. tulevassa työelämässäsi, ja muitakin kursseja löytyy....vaikka alottaisit jonku uuden kielen opiskelun kansalaisopistolla. Kielten kursseilla on paljo keskusteluharjotuksia jolloin pääsee juttuihin ihmisten kans. Ja henki lienee mukavan lämmin tollasilla kielten kurssilla, opiskelijat voivat tulla tutuksi toisilleen. Vaik jotain espanjaa, italiaa, japania, kreikkaa...). Avoimessa yliopistossa on kans hyödyllisiä kursseja, mut ne maksaa aikalailla. Harjotele leipomista. Ota tavaksi käydä esim. kerran kuussa tai kerran kahdessa viikossa yöelämässä (tai vaikka pe/la iltana parilla jossain paikassa missä viihdyt). Oot sen verran nuori, että tosta yöelämässä käymisestä kannattaa pitää kiinni vielä. Ettei tarvi harmitella sitä ns. elämätöntä elämää kolmekymppisenä. Jos se ei anna muuta, niin ainakin sen tyytyväisen tunteen, kun pääset rellestävien ihmisten metelistä käpsyttelemään rauhassa yöksi omaan lämpimään punkkaan.
Jaksua sulle toivotan :) Tee jotain, mitä oikesti tykkäät tehdä. Nyt sulla olis muuten saumaa eli aikaa tehdä niitä asioita, mitä oot haaveillu joskus tekeväsi. Esim. jos oot aina halunnu käydä piknikillä rantakallioilla, rankentaa puuautoja, käydä metsässä marjoja poimimassa tms.
toi vois olla hyvä et jos kutsuisit jonku tutun kylään, keittäisitte kahvit ja joisitte ne yhdes ja noin. Eräs kirjottaja tos ylempänä oli jo tulossa kahville sun kaa...ehkä sulta löytyy tuttuja joita voisit pyytää. Kummasti ehkä tuttujesi päivää piristäis myös, jos he "poikkeuksellisesti" (?) tulevat kylään ja kahvipöytään...miksei tv:n ääreenkin siinä samalla viel.
Niin, kaikki päivittäiset rutiinit mitkä pitäisi hoitaa jäävät useimmiten hoitamatta. Tästäkin olen psykologini kanssa jutellut, hän onkin jo ehdottanut että menisin laitokseen kun en pysty hoitamaan ruoka asioita sun muita pakollisia askareita. En ole uskaltanut lähteä, enkä halua uskoa että olen niin avuton...kait sitten olen.
Kiitos todella paljon vinkeistä, etenkin tuo viherkasvi kuulosti mukavalta. En vain oikein tiedä kasveista mitään, mutta se kait ei ole este sellaisen hankkimiselle?
Yöelämä tavallaan pelottaa minua. En juo tai polta niin ei oikein ole asiaa minnekään baareihin tai klubeihin. Ja siellä varmaan käy sellaista hieman äänekkäämpää väkeä jonka kanssa en tulisi toimeen hyvin, kun itse olen hiljainen. Tiedä häntä...
Onhan niitä asioita joista olen pitänyt ja joiden tekemisestä tuli hyvä mieli aikoinaan. Mutta nykyään kun mikään ei tunnu miltään niin ei niitä ole viitsinyt harrastaa. Niin kamalaa kuin se onkin niin jopa harrastukset tuntuvat enemmän työltä nykyään kuin oikeasti asialta josta olen kiinnostunut.
Ainoat tutut joita minulla on ovat sukulaiseni, joita ei elämäni kiinnosta pätkän vertaa. Joko minä soitan heille ja kysyn mitä heille kuuluu tai sitten ei jutella ollenkaan. Erittäin valitettavaa... Pidän heidän kanssaan olemisesta vaikka he eivät minusta välitäkään. Mutta he ovat ainoat ihmiset elämässäni.
"En vain oikein tiedä kasveista mitään, mutta se kait ei ole este sellaisen hankkimiselle?"
Ei ole este. Kokeilet vaan millä vesimäärällä se rehu näyttää voivan kaikista parhaiten. Niin ettei lehdet/kukat kellerry kuiviksi tietenkään. Ja sitä rataa sitten vettä säännöllisesti antamaan. Kukkakaupasta jos ostaa, niin saa kasvin hoitovinkitkin samasta paikasta kun vaan kysyy. Ja jos tiiät rehun eli kasvin nimen, niin voit surffailla netistä kattomas mistä olosuhteista se tykkää.
Joko oot a) masentunut tai b) hemmetin stressaantunut. Jo terveydenhoitaja osaa sanoo kumpaa. Jos mieliala pysyy korkeella ja ei tuu synkkiä (itsetuhoisia aatoksia tai voimattomuuden tunteita) ajatuksia mieleen niin se on stressiä/liikaa hermostuneisuutta, josta toipuminen edellyttää uuden asenteen oppimista elämään...rennompaa asennetta ja sitä, että on pakko oppia olemaan itselle armollisempi. Ite kävin juttelemassa kerran "henkeviä" mielenterveyshoitajan kanssa n. 30 min, kun pitkäaikainen suhde hajos ja samalla olis pitäny lopputyötäki tehdä valmiiksi. Vartin juttelun jälkeen hoitaja sano suoraan vaan että "Et sä ainakaan masentunut ole...sä oot liian stressaantunut." Oli ihan huojentavaa kuulla tavallaan "pelastavat" sanat etten ainakaan masennuksesta kärsiny. No nykyään menee jo paremmin vaikka elämäntapojani saan rukata vieläkin ettei stressiä kertyisi. Liika tunnollisuus meinaa vaivata itsepintaisesti vieläkin :(
Tiedätkös, kyllä minä sen kasvin hankin. Jotenki ajatus siitä alkoi kiinnostamaan. Kiitos todella paljon tästä vinkistä sinulle.
Itse olen ainakin masentunut. Minulle on todettu keskivaikea masennus, estynyt persoonallisuus ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Yritä nyt tässä sitten vielä päästä yksinäisyydestä...
Minäkin olen ollut muutama vuosi sitten kuntoutustuella ja elämäni oli aika samankaltaista kuin sinulla, mutta nykyään olen ammattikoulussa, vaikka en uskokkaan että koskaan edes työllistyisin. Koulussa olen yleensä melkein aina yksikseni, tai varsinkin nyt kun pari ihmistä joiden kanssa joskus vieten aikaani, valmistuivat viime vuonna. Tiedän, pitäisi yrittää tutustua uusiin ihmisiin, mutta kun olen niin ujo, niin ei se oikeen ota onnistuakseen. Olen myös samanikäinen kuin sinä, mutta tyttö..
Minusta olisi kiva kirjoitella kanssasi enemmälti, jos vain tietenkin haluat.. annan kuitenki sähköpostiosoitteeni--> [email protected]
Moi.
Luin tuon sinun päiväsi ja huomasin jonkun verran samoja asioita, kuin omassa elämässäni.
Ajattelin, että jos haluat vaihtaa ajatuksia, voisit kirjoittaa jonkun, vaikka vain moin, tietysti parempi, jos jaksaisit vielä tuntemuksesi siihen laittaa jotenkin, tähän osoitteeseen [email protected] ,niin siitä sitten saisin osoitteesi jne., ja voisin koittaa, jos vaikka omassa elämässäni olisi jotain juttuja mitkä auttaisi sinua.
T: Poika 23v.
Mäkin olen joskus tuntenut itseni oman kotini vangiksi. Niin no, kotonani olen kyllä viihtynyt hyvin, se on aina ollut aika kaunis. Mutta noi eteiseenjäämiset... Tuttua.
Mutta tuli vielä yksi ajatus mieleen. Ymmärsin, että olet aika herkkä ihminen, herkästi tunteva? Ymmärrät hyvin muidenkin tunteita? Mitä jos olisit seuraksi ja avuksi jollekin, joka tarvitsee tukea yhtä paljon tai enemmän? Mummoille lukemaan vanhainkotiin, SPR:n ystäväpalvelu tms. Sellaisessa tuntee itsensä todella tarpeelliseksi. No, tämä vain ideana...
Toi idea kyl kuullostaa suoraan sanoen aika "typerältä", vaikka en olekaan alkup.kirjoittaja.
Jos olet jotakin -20v, niin tuskimpa on paljon haluja mennä johonkin vanhainkotiin vapaaehtoistyöhön??? Kyllä siinä kaipaa enemmän omanikäistä seuraa.
Typerää ehkä sulle, kaikille ei. SPR:n ystäväpalvelu EI siis selvyyden vuoksi ole ainoastaan vanhuksia varten. On liian helppo käpertyä itseensä ja omiin huoliinsa: yksi vastalääke on huomata muidenkin ihmisten tarvitsevan kuuntelijaa, ystävää, siis ihan oikeaa ihmistä. Pitemmän päälle sitäpaitsi oma napa voi alkaa tylsiä. Muut ihmiset on usein paljon mielenkiintoisempia :) Jos kokee että on jotain annettavaa (jollekin, vaikka naapurin kissalle), että voi välittää muista, niin saa samalla itsekin jotain takaisin. Siitähän ihmissuhteissa on suurinpiirtein kyse. Hieman siis ratkaisukeskeisyyttä, kiitos!
Olen 22-v. nainen ja nautin paljon siitä, kun saan tehdä vapaaehtoistyötä vanhainkodissa! Vanhemmilla ihmisillä on usein tosi mielenkiintoisia juttuja ja itselle tulee hyvä mieli, kun tekee toisen iloiseksi. Tosin nautin toisen ilahduttamisesta, oli kyseessä sitten minkäikäinen tahansa. Ymmärrän kuitenkin, että kaikki eivät toisen ilosta kykene nauttimaan, sellaisille vapaaehtoistyö ei sovi ja jos on kovin itsekäs, ei kai oikeastaan minkäänlaiset ihmissuhteet.
Kuten huomaat, pelkkästään jo vastausten määrä antaa osviittaa siitä, ettet ensinnäkään oo ihan yksin ongemies kanssa, eikä tilanteesi oo ehkä sittenkään niin toivoton..
Tässä vielä jotain vinkkejä sulle:
Ensinnäkin, etene rauhallisesti! Homma ei muutu hetkessä ja takapakkeja tulee varmasti. Yrittäminen kannattaa kuitenkin.
Ihan tollaseen arkielämään neuvoisin nyt lisäämään vähän täytteitä. Ymmärrän, ettei sulla oo varmasti paljon rahaa käytettävissä, etkä haluu tehdä mitään kovin räväkkää (mennä baariin yksin tai vastaavaa). Kirjasto on mun mielestä oikein hyvä, ei maksa mitään ja sillä voi hengailla rauhallisessa ilmapiirissä, kuitenkin ihmisten keskellä. Jos et jaksa/pysty kirjoihin keskittymään, niin voithan vaikka lueskella lehtiä tai kuunnella levyjä.
Työväeopistoissa tms.on paljon kaikenlaisia kursseja, ite oo käyny vuosien varrella monellakin. Ei ollenkaan pelottavaa!
Ehkä tärkeintä musta nyt kuitenkin olis, että alkaisit saada tollasen arkielämän haltuun. Kotityöt kuullostaa tylsiltä, mutta niillä saa vähän järjestystä elämään. Kivampi kulkea silitetyissä vaatteissa kuin missään reikäsissä sukissa! Kotiakin voi laitella silleen, että viihtyy. JA nyt rupeet hyvä herra opettelemaan ruuanlaittoa, oikeesti ei kukaan elä millään pussikeitoilla! Hyvä ruoka, parempi mieli. Ja varmasti aikaa myöden parempi olo!
Liikuntaa myös lisää, se auttaa, usko mua.
Käyt nyt ensin vaikka kävelyllä kahdesti päivässä, vaihtelet reittejä, kuuntelet vaikka musaa samalla.
Uimahalliakin voisit harkita tai pulikoida luonnonvesissä, jos vielä ilmoja on.
Ja ota ihmeessä yhteyttä näihin ihmisiin, jotka on antaneet osoitteensa.
Ja vielä lopuksi: Älä alistu kohtaloosi. Vaikutat liian lahjakkaalta pojalta hukkaan heitettäväksi
Kerran mäkin olin yks luuserien luuseri, mutta sitten heräsin. Ja tajusin, että asiat vois olla toisinkin.
Siihen meni kyllä useempi vuosi. Mutta mitä sitten?
Tsemppiä!