Joulu nostaa pintaan tunteet, siksi kirjoitankin teille, äidit. Haluaisin ymmärtää mitä minun pitäisi tehdä, voinko jatkaa elämääni luottavaisin mielin vai syyllisyyttä peläten.
Tilanne on seuraavanlainen: olen äitini esikoinen, kuitenkin melkein jo kolmekymppinen nainen.Omaan äitisuhteeseeni on kuulunut paljon riitoja, syytä molemmissa osapuolissa. Olen kärsinyt pahoista masennuskausista, mutta selvinnyt niistä. Muina oireina paniikkihäiriötä, ahdistusta jne. Äitini on ollut tärkeä tukihenkilö sairastumiseni aikana, siitä hänelle kiitos. Kuitenkin... ongelmat ovat todellisia. Olen jopa lukenut jostakin, että "ahdistus"-tyyppiset oireet aiheutuvat osin liian läheisestä, suorastaan tukahduttavasta äitisuhteesta. Olen valmis allekirjoittamaan tämän. Olen kaikin puolin fiksu, koulutettu nainen, saan "henkistä" arvostusta kodin ulkopuolisilta ihmisiltä. Toinen puoli minusta tuntee olevansa valmis mihin vaan, vaikka yksityisyrittäjäksi (koulutukset sitä varten hankittukin) - toinen puoli minusta on kuitenkin äitini "peukalon alla". Olen aina ja ikuisesti äitini se äitini "epäkäytännöllinen" tytär, jota täytyy neuvoa kaikissa kotitalousasioissa, joka ei oikeasti pärjää yksin. Pelkään kuollakseni päivää, jolloin saan omia lapsia, silloin äiti vasta ylitseni kävelisikin, koska HÄN on lastenhoidon asiantuntija. No, itselläni on esimiestason koulutusta kaikkiin em. asioihin (todellakin, monta korkeakoulutasoista tutkintoa!!), mutta ei se riitä vakuuttamaan äitiä, hän tahtoo pitää ohjat käsissään. Tietenkin pahaa tarkoittamatta! Oma ongelmani on se, että haluan olla "täydellinen" eli en laske itseäni helpolla - minkä teen, sen teen hyvin. Toinen asiaan vaikuttava seikka on se, että olemme äitini kanssa siinämielessä erilaisia persoonallisuuksia, että äitini on todellakin "maanläheinen" ja käytännöllinen, minä taas enemmän "älyllinen" ja romanttinen - mikä näkyy myös tavassani hoitaa kotia. Äitini on vaikea hyväksyä että näinkin elämässä pärjää, hän haluaa kaiken aikaa "parantaa" minut. Jo sairastumiseseni on hänelle todiste siitä että olen onneton. Vaikka en olisi ehkä alunperin sairastunutkaan, jos olisin kokenut kelpaavani ihan omana itsenäni.
Nykyisin olen ratkaissut elämäni niin että asun puolisoni kanssa aivan eri puolella Suomea kuin äitini, enkä jaksa jutella hänen kanssaan puhelimessa silloin kun "holhousvaihe" on päällä. Kaipaisin enenmmänkin vuorovaikutussuhdetta jossa nainen voi puhua naiselelle - äiti ei ole vielä yltänyt tähän tasoon, ei sitten millään! Ólen siis tyytynyt pitämään välimatkaa, vaikka todellisuudessa haluaisin toimivan äiti-tytärsuhteen -olen aina halunnut. Keinot ovat vain loppuneet kesken, enkä enää osaa muuta tehdä kuin pelätä katkeraa loppua. Onko äitien todella niin vaikea nähdä tyttäriensä pärjäävän ilman heitä, vai liittyykö tähän kenties jotakin sellaista, että äiti on todellisuudessa kateellinen minulle siitä että uskallan elää elämääni omaehtoisesti, ja vieläpä löytänyt kunnollisia vävykokelaitakin? Itseasiassa äiti piti paljon edellisestä avomiehestäni, ja nykyinenkin kuulemma muistuttaa hänen kouluaikaista ihastustaan... niin että mistä tässä kaikessa on kysymys, hyvät äidit? Hyvät neuvot kalliit...
Tilanne on seuraavanlainen: olen äitini esikoinen, kuitenkin melkein jo kolmekymppinen nainen.Omaan äitisuhteeseeni on kuulunut paljon riitoja, syytä molemmissa osapuolissa. Olen kärsinyt pahoista masennuskausista, mutta selvinnyt niistä. Muina oireina paniikkihäiriötä, ahdistusta jne. Äitini on ollut tärkeä tukihenkilö sairastumiseni aikana, siitä hänelle kiitos. Kuitenkin... ongelmat ovat todellisia. Olen jopa lukenut jostakin, että "ahdistus"-tyyppiset oireet aiheutuvat osin liian läheisestä, suorastaan tukahduttavasta äitisuhteesta. Olen valmis allekirjoittamaan tämän. Olen kaikin puolin fiksu, koulutettu nainen, saan "henkistä" arvostusta kodin ulkopuolisilta ihmisiltä. Toinen puoli minusta tuntee olevansa valmis mihin vaan, vaikka yksityisyrittäjäksi (koulutukset sitä varten hankittukin) - toinen puoli minusta on kuitenkin äitini "peukalon alla". Olen aina ja ikuisesti äitini se äitini "epäkäytännöllinen" tytär, jota täytyy neuvoa kaikissa kotitalousasioissa, joka ei oikeasti pärjää yksin. Pelkään kuollakseni päivää, jolloin saan omia lapsia, silloin äiti vasta ylitseni kävelisikin, koska HÄN on lastenhoidon asiantuntija. No, itselläni on esimiestason koulutusta kaikkiin em. asioihin (todellakin, monta korkeakoulutasoista tutkintoa!!), mutta ei se riitä vakuuttamaan äitiä, hän tahtoo pitää ohjat käsissään. Tietenkin pahaa tarkoittamatta! Oma ongelmani on se, että haluan olla "täydellinen" eli en laske itseäni helpolla - minkä teen, sen teen hyvin. Toinen asiaan vaikuttava seikka on se, että olemme äitini kanssa siinämielessä erilaisia persoonallisuuksia, että äitini on todellakin "maanläheinen" ja käytännöllinen, minä taas enemmän "älyllinen" ja romanttinen - mikä näkyy myös tavassani hoitaa kotia. Äitini on vaikea hyväksyä että näinkin elämässä pärjää, hän haluaa kaiken aikaa "parantaa" minut. Jo sairastumiseseni on hänelle todiste siitä että olen onneton. Vaikka en olisi ehkä alunperin sairastunutkaan, jos olisin kokenut kelpaavani ihan omana itsenäni.
Nykyisin olen ratkaissut elämäni niin että asun puolisoni kanssa aivan eri puolella Suomea kuin äitini, enkä jaksa jutella hänen kanssaan puhelimessa silloin kun "holhousvaihe" on päällä. Kaipaisin enenmmänkin vuorovaikutussuhdetta jossa nainen voi puhua naiselelle - äiti ei ole vielä yltänyt tähän tasoon, ei sitten millään! Ólen siis tyytynyt pitämään välimatkaa, vaikka todellisuudessa haluaisin toimivan äiti-tytärsuhteen -olen aina halunnut. Keinot ovat vain loppuneet kesken, enkä enää osaa muuta tehdä kuin pelätä katkeraa loppua. Onko äitien todella niin vaikea nähdä tyttäriensä pärjäävän ilman heitä, vai liittyykö tähän kenties jotakin sellaista, että äiti on todellisuudessa kateellinen minulle siitä että uskallan elää elämääni omaehtoisesti, ja vieläpä löytänyt kunnollisia vävykokelaitakin? Itseasiassa äiti piti paljon edellisestä avomiehestäni, ja nykyinenkin kuulemma muistuttaa hänen kouluaikaista ihastustaan... niin että mistä tässä kaikessa on kysymys, hyvät äidit? Hyvät neuvot kalliit...
Vastaukset 21
Vanhimmat
Olet oikealla tiellä, kun et pidä yhteyttä äitiisi holhousvaiheessa. Jos aina toimit äitisi ohjeiden mukaan, et todellaan vapaudu äitisi perusteettomasta holhouksesta. Olet oma , itsenäinen ja omiin päätöksiin pystyvä nainen, jolla vielä tukea antava mieskin. Ongelmat ovat enemmän äitisi asenteessa, eivät niinkään sinussa. Harmi vaan, etttä olet liian kauan antanut äitisi hallita elämääsi, mutta onneksi nyt itsenäistyt!
Lukaisepa myös Antti Heikkilän kirja "Elämän paras aika". Vaikka se on tarkoitettu sinua vanhemmille , keski-ikäisille, on siellä mielenkiintoinen ihmisten mieltä ja sidonnaisuutta mm. vanhempiin käsittelevä osa.
Hyvää jatkoa itsenäistymisen tiellä!
Itseasiassa EN ole antanut äitini hallita elämääni, siitä riidat ovat johtuneetkin. Ei hänellä mitään varsinaista vastarintaa ole päällä ollut, mutta olen jäänyt vaille tukea ja rohkaisua silloin kun sitä eniten olisin kaivannut. Olen siis yksin hoitanut elämäni vaikeimmat käännekohdat, koska äiti ei ole ymmärtänyt todellisia tarpeitani.
Olen jopa asunut ulkomailla vaikka äiti sinne muuttoa vastustikin (ei, en muutanut miehen perässä, vaan opiskelupaikan!). Kysymys on jollakin tapaa sellaisesta asiasta, että vaikka teenkin oman pääni mukaan, jokin minussa, siellä syvällä kaipaa äidin hyväksyntää. Olisi mukava edes joskus kuulla naiseuteen ja aikuisuuteen liittyviä kehuja omalta äidiltä. Onneksi olen saanut kehuja muilta, jopa äidin siskolta - kanssani voi kuulemma jutella kuin nainen naiselle. Oma äiti vaan ei tätä ymmärrä. Edelleen toivon että jonakin päivänä asia olisi toisin, että äitikin voisi katsoa asiaa hieman laajemmasta perspektiivistä. Mutta mitä minun pitää tehdä, jotta en ainakaan pahentaisi tilannetta. tiedän että olen jo tähän mennessä sanonut asiat äidille hyvinkin suoraan. En tiedä ymmärtääkö hän sanojen taakse piiloutuvaa todellista tuskaani vai näkeekö sanat vain pahansuopana loukkauksena. Henkisesti olen ollut välillä niin ahtaalla että on todella tuntunut siltä kuin happi meinaisi loppua!
Tulipa tästäkin asiasta aikuisen ihmisen näkökantaa. Yksinhuoltajana olen joutunut pohtimaan kysymystä missä on raja hyväksymisen ja huolehtimisen välillä. Mielestäni kummassakaan ei saisi mennä liian pitkälle. Käytännössä tämä on hyvin vaikea toteuttaa, koska toiselle sana riittää, toinen vaatii enemmän.
Sinun tapauksessasi on ehkä ohjattu liikaa.
Joka tapauksessa olet tehnyt hyvän ratkaisun rakentamalla omaa elämääsi poissa äitisi silmän alta. Olen kyllä aika maallikko näissä ihmissuhdeasijoissa, mutta sanoisimpa kuitenkin: Tarkkaile äitisi tapaa tuoda asijaansa julki, jos hän sittenkin sisimmässään hyväksyykin ainakin jotakin, mutta on sen tyyppinen ihminen, että hänelle on vaikea tuoda sisintään julki edes tyttärelleen, tai kenties juuri sinulle.
Nämä teidän kommentit ovat kuin raikasta ulkoilmaa kauan sitä ilman olleelle. Kiitos lämpiistä ajatuksistanne, teille kaikille!
Vaikka ulospäin olen hyvinkin vahva ihminen (sen kuvan muille annan), tunnustan että juuri hyväksyntää olen jäänyt vaille. Ehkä hieman hymyilyttää... itse olen monesti rohkaissut ystäviäni kiperän paikan tullen tekemään niinkuin itsestä hyvälle tuntuu, muista välittämättä.
Kuitenkin huomaan, että myönteisen palautteen puute on todella vakava asia, se muokkaa ihmisen persoonaa siinä missä moitteetkin - eikä välttämättä elämää helpottavalla tavalla. Mihinkään amerikkalaismalliseen palvovaan ylistykseen en usko, mutta kyllä mielestäni silti voisimme koko kansana jakaa enemmän myönteistä palautetta - tulisi edes joskus sellainen tunne että "olen kyllin hyvä" -isä/äiti/työkaveri/työntekijä/esimies/.
Itseasiassa myös puolisoni on kärsinyt oman äitinsä taholta samanlaisesta ongelmasta. Perfektionistin vikaa siis hänessäkin! No, meillä kotona onneksi uskallan sanoa palautteen ääneen aidosti ja rehellisesti ja silitetään myös päätä :).
Minä olen myöskin miettinyt sitä, missä menee huolehtimisen ja vallanhaluisen "hoivaamisen" raja - kuinka paljon esim. lapset tarvitsevat vapautta voidakseen oppia vastuuta. Ehkä jotkut ajattelevat että vapautta voi antaa vasta sitten kun on osoittanut olevansa vastuuntuntoinen. Oma äitini ei antanut minun edes suunnitella itsenäisesti yhden kaupassakäynnin ruokaostoksia, vaikka olisin kuinka halunnut, -koska olin kuulemma raha-asioissa niin "tuhlailevainen" (15 vuotiaana). Liekkö tästä syystä halusin myöhemmin opiskella hikipäässä budjetointia ja tilikirjanpitoa kera käyttökatteiden :D) Itseasiassa pidän jopa ruokalaskuista kuukausittain tarkkaa kirjanpitoa ja seuraan eri tuotteiden hintaerojen vaikutusta ruokamenoihin.
Kannustimena se, että mitä pienempi ruokalasku, sitä enemmän rahaa kertyy matkustustilille!! Eli ei tässä asiat vallan huonosti ole, keljuttaa vaan olla iänkaiken se "huitapeli" ja taloustöiden "tunari". Vaikka kumma kyllä, sukulaiset pyytävät minua avukseen 50-vuotispäivien tarjoilujärjestelyihin ym. Eli tietoisella tasolla ymmärräm "hallitsevani asiat", mutta koska äidiltä en ole kiitosta saanut, en ole kuitenkaan pohjimmiltani "kyllin hyvä". Minun on kuitenkin yritettävä hyväksyä se, että äitini viestinnässä hiljaisuus ja kaikki se mikä jätetään sanomatta, on kiitosta ja hyväksyntää. Hänen on ilmeisesti vain todella vaikea sanoa positiivisia asioita ääneen. Täytyy myöntää että itsekin kehun kaikkia muita paitsi äitiä, joten olen siis osasyyllinen tähän "kylmään kierteeseen". Äiti onkin ääneen sanonut, että kehuista tulee hänelle tunne että nyt valehdellaan päin naamaa... En osaa mennä asiassa eteenpäin, en vielä. Mutta uskon että joku kaunis päivä aloitan sen järjestelmällisen äidin kehumisen :) Toivottavsti en luvannut liikoja...
Olen 20-vuotiaan tyttären äiti ja seurannut hyvin läheltä hänen aikuistumistaan ihanasta tytöstä upeaksi nuoreksi naiseksi. On todella hienoa, että olet jaksanut olla oma itsesi ja ottaa etäisyyttä, kun sitä olet tarvinnut.
Näinhän se menee. Sisimmässään lapsi haluaa kelvata omille vanhemmilleen, olla heidän silmissään riittävän hyvä. Kunpa me aikuiset ja lastemme vanhemmat tajuaisimme, että emme voi muotoilla lapsiamme omien ajatustemme ja mieltymystemme mukaan. Jokaisella on oikeus kehittyä omaksi persoonakseen omalla tavallaan, mutta lapset tarvitsevat tässä prosessissa vanhempiensa tukea ja oikeaa hyväksymistä.
Kirjoituksestasi nousi esille paljon ajattelemisen aihetta. Jos haluat jatkaa keskustelua,tekisin sen mieluusti sähköpostin välityksellä. [email protected].
Tsemppiä!
Kiitos ajatuksistasi, niitä oli mukava lukea.
Maailma on täynnä mitä erilaisempia persoonallisia lapsia. Vaatii äidiltä todella herkkää vaistoa huomata oman lapsensa erilaiset piirteet - toisinaan myös halua huomata, koska kaikki piirteet eivät aina ole niitä mitä äiti on odottanut vaan lapsen aivan omia, yksilöllisiä ominaisuuksia.
Mutta täkeintä kaikessa on kuitenkin rakkaus ja sen rakkauden välittyminen. Tätä toivon kaikille.
1)olet itsenäinen,hyvin toimeentuleva nainen
2)olet ainoa nainen sinun perheessäsi,joka osaa hoitaa teidän lapsenne oikein.ei ole muita...ei äitiä,ei anoppia,ei sisaruksia.vain sinä ja miehesi olette maailman parhaat vanhemmat tuleville lapsillenne.lapselle riittää äidin syli ja perustarpeet.lapsi ei vaadi kasvatusoppeja,syöttöaikoja,terveysvalistusta....ok.ne kaikki tekevät arjen helpommaksi,mutta eivät korvaa omaa äitiä tai isää.yksinkertainen totuus.
3)oletan,että äitisi rakastaa sinua ja haluaa sinulle kaikkea hyvää...mutta meidän ikäisetkin (itse olen jo 48v)ovat jo urautuneet omiin tapoihinsa,joita ovat aikoinaan oppineet noudattamaan.osa vanhoista opeista on vieläkin toteuttamiskelpoisia,osa ei.meidän isoäitien paha tapa on kävellä teidän vielä hiukan epävarmojen uusien äitien yli mennen tullen ja palatessa.osaamme mielestämme kaiken ja tiedämme kaiken ihan sen mukaan,kuinka määräyshaluisia olemme.
4)äidin hyvää tarkoittaviin neuvoihin voi vastata:ahas,sinä ajattelet noin...hhmmm.....minä olen ajatellut kokeilla tehdä toisin.jos haluat,voit kertoa,miten teet.jos et halua kertoa,älä puhu.siihen voi ystävällisesti vastata...niinpä niin...joopa joo!!!
5)sain itse hyvän neuvon sisareltani,mikä lopetti riidat äitini kanssa:älä riitele äidin kanssa.hän on vanha ihminen,et voi ottaa ihan tosissasi häntä.et sinä väittele pienen lapsenkaan kanssa tuolla tavalla.aikuisen naisen on vain itse tehtävä päätökset.
6)neuvoja voit kysyä äidiltäsi,mutta ilmoita itse harkitsevasi asiaa vielä omassa perheessäsi.ilmoita se jo kysyessäsi
7)pyydä neuvoa äidiltäsi.kerro,että arvostat niitä....mutta sinä päätät,mitä niiden neuvojen perusteella ratkaistaan...tai tarvitaanko niitä lainkaan
8)sinulla on vastuu itsestäsi,miehestäsi osin ja lapsistasi.ei äidilläsi,joten sinulla on oikeus tehdä päätökset.
9)mieti jo etukäteen muutaman kerran,miten vastaat mihinkäkin neuvoon.puhu miehesi kanssa ja sano mietteesi hänelle ääneen.
Viestissä oli osittain itseesi kohdistuvaa tervettä, jopa hyväksyvää kritiikkiä. Oppimisen arvoinen asia. Miten helpompaa elämä olisikaan, jos meillä kaikilla olisi lupa yrittää ja onnistua! Siinä joulupukille lahjatoivomus numero yksi!
tarkoitin että myös lupa EPÄONNISTUA, ainakin joskus!
vaikka Tommy Hellsten, Virtahepo olohuoneessa.
Kuule joskus tulet huomaamaan jokatapauksessa että aikaa ei kannata hukata nyrhäämällä lapsuudenaikaisissa ihmissuhteissa.Niissä on liikaa vallankäyttöä ja sama levy pyörii uudestaan ja uudestaan eikä mikään muutu.
Turha odottaa että joku muuttuu. Itseäsi voit muuttaa askel askeleelta vaikka pienin keinoin. Monet ihmiset pysyy vanhoisa kuvioissa kun eivät uskalla mitään uutta. Mutta eikö harmittaisi joskus vanhempana jos on jahkaillut ja jahkaillut vaikka huonossa äitisuhteessa.Mitä sitten vaikka se siitä paranisi hän on aina äitisi ja sinä hänen tyttärensä. Se ei siitä muuksi muutu. Että suunnittele elämäsi ihan itse ilman äitiäsi.
Ja se piti sanoa että paniikkihäiriö katoaa heti kun sinulla on langat käsissäsi eli tunne siitä että itse ohjaat elämääsi.Ja että voit päättää siitä itse. Paniikkia tule yleensä silloin kun muut määrää liikaa eikä ole tunnetta että itse voi päättää kaikesta riittävästi.
Eli tee lapsia nyt muuten voi olla liian myöhäistä siihen ei tarvita äidin lupaa.
Eli elämässä on mentävä vain tulta päin, turha jäädä paikalleen makaamaan. Lapsia en kuitenkaan ryhdy hankkimaan ennenkuin olen "työstänyt" vallmiiksi asiani eli todella koen olevani valmis äidiksi. Toivottavasti siihen ei mene kovin montaa vuotta.
Olen muuten lukenut kaikki Hellstenin kirjat eli virtahevot työpaikalla ja kotona, Daniel Golemanin kirjat tunneälystä, ym. palon muuta. Hyviä kirjoja kaikki.
Mikä sai minut kirjoittamaan tästä aiheesta, suhteesta äitiini? Yksinkertaisesti se seikka, että vaikka asun "kaukana kotoa", joudun "rakentamaan itseäni" pala palalta joka päivä. Paniikkihäriöstä en onneksi enää kärsi, mutta päivittäin kohtaan tilanteita joissa taistelen itsesyytöksiä vastaan. en siis huvikseni "kieriskele" huonossa äitisuhteessa, van vakaa pyrkimykseni on päästä tässä asiassa ennenpitkää selville vesille.
Väsyneenä kaikki tietysti kertautuu, mutta joudun todellakin työstämään uusiksi esim. tuntemuksia joita minussa syntyy, kun poltan piparkakkutalon pohjan lakritsinmustaksi. Siinä ei pala vain piparit, ei iske vain harmitus : MINÄ EPÄONNISTUN! On vielä nykyisinkin minulle kova pala tällainen epäonnistuminen. (MM. aiemmin mainitsemani masennus alkoi juuri erään epäonnistumisen seurauksena). Luulen, etten ole ainut, jolle epäonnistuminen on elämää suurempi tregedia. No, osasinpa onneksi viimein kääntää voitoksi koko harmituksen: sanoin avomiehelleni leikkisästi että poltin pohjan tahallaan, koska muuten pääsen niin harvoin opettelemaan epäonnistumisia. Ja loppujen lopuksi tuntui ihan hyvältä, koska olen todellakin aina pyrkinyt sinnikkäästi parhaaseen mahdolliseen suoritukseen. Nyt olen kääntänyt kelkkani. Enää yritän olla vain kyllin hyvä - itselleni.
en tiedä,saako tähän sekoittaa raamattua.se on monelle kuin punainen vaate härälle.kuitenkin sielläkin on hyviä mietteitä.eräs niistä on se,että rakasta lähimmäistäsi kuin itseäsi....elikkä kääntäen:sinun tulee rakastaa itseäsi.etsi oma sisäinen naisesi ja pieni sielusi lapsi.tutustu niihin.ennen pitkää opit antamaan anteeksi itsellesi ja nauramaan epäonnistumisillesi.sitä paitsi mustaksi palanut piparipohja on vitsi.piruako sillä on väliä?silloin kun minulle kävi noin ,otin tarjottimen,sille kakkupaperi ja konstailin siihen piparkakkutalon.etsi vaihtoehtoja arkipäivän ongelmiin...ja ANNA ITSELLESI NAURUA,AIKAA,HELLYYTTÄ,ARVOSTUSTA.olet paras mahdollinen sinä!!!kirjoittelen mielelläni maileja kanssasi,jos haluat.terveisin eräs äiti.
[email protected]
Pyöritköhän liikaa oman napasi ympärillä.
Nykyihminen pohtii jatkuvasti, mitä minä koen, miltä minusta tuntuu, miten minun käy, miksi tunnen näin jne loputtomasti. Aina vain minä. Jospa katsoisit kauemmaksi, saatat päästä tasapainoon itsesi kanssa. Ehkä äitisi antaa rakkautta niinkuin osaa.
Rakasta äitiäsi äläkä syyttele, kasva aikuiseksi, elä omaa elämääsi ja arvosta äitiäsi joka on antanut sinulle lahjoista suurimman, Elämän.
Se miten sen käytät on oma asiasi ja syysi, ei äitisi.
On totta että esim. kahvikuppineuroosi iskee silloin kun keskittää liikaa ajatuksia itseensä. Lähtökohtana näille pohdiskeluille on kuitenkin se, että haluan todeta asiat niinkuin ne on ja myös itse ottaa vastuun omasta elämästäni ja siitä kuinka asioihin suhtaudun. En ole enää lapsi, mutta keskeneräinen. Tämän asian myöntäminen helpottaa huomattavasti omien tunteiden käsittelyä. Jos näytänkin jonkun silmissä keskenkasvuiselle kakaralle (joka huutaa jatkuvasti "minä minä minä") niin olen sitä rehellisesti, kunnes yllän parempiin suorituksiin. Tähän olotilaan en aio jäädä, mutta oppi ottaa aikansa. Sitäpaitsi tässä keskustelusta tulee esiin vain yksi puoli persoonaani. En jauha asiaa mielessäni 24 h, pidän tärkeänä myös katsoa asioita muiden ihmisten kannalta.
Osuit kyllä asian ytimeen. Luinpa joku aika sitten onnellisuusprofessorin haastattelujutun, jossa kiteytettiin menestyksen salaisuus: asioiden "herraksi" voi päästä silloin kun lakkaa niitä kiihkeästi tavoittelemasta. Luulenpa myös että "minä itse" ei ole enää ollenkaan niin tärkeää kun uskaltaa olla "vähän vajaa". Täytyy vaan opetella karistamaan suorituspaineet tilanteessa kuin tilanteessa, ja ottaa oppia epäonnistumisista. Ja onhan se todellakin vitsi että piparkakutalo menee pipariksi! Saattaa vaan harmittaa kriittisellä hetkellä, kun on muutenkin kiire. Melkein heitin koko tönön roskiin, mutta vaan MELKEIN.
näytelmäkerhoon tai psykodraamakursille tms . Varsinkin kaikki muitten kanssa ryhmässä esiintyminen vahvistaa kummasti. Vaikka tuntuisi kuinka vaikealta niin tulet huomaamaan että kaikki miettiminen ei tavallaan vie minnekään. Muutut ihmisenä jos uskallat tehdä jotain selaista mitä et ennen ole tehnyt vaikka joku telttailu tms kuorolaulu, yksinlaulu mitä tahansa kun että miettisit samoja vanhoja juttuja vuodesta toiseen.
Ensiksi onnea sinulle, että osaat olla aikuinen, vaikka äitisi "holhoaa"! Se on kumma juttu, kun useiden äitien on vaikea päästää lapsesta irti, kun sen aika on! Omalla tytölläni oli sydäntäni raastava "irtiotto" 17-vuotiaana, siinä ei sanoja säästelty puolin eikä toisin! Tyttö piti päänsä, ja muutti poikaystävän luokse, ei auttanut mikään! Poika oli kunnollinen ja töissäkäyvä, ei mikään "ihannevävy" minulle, mutta pääasia, että tyttö piti ;) Pakko myöntää, että pärjasivät oikein hyvin ilman "äidin hoivaa"! Nykyään, kun tyttöni on 4:n lapsen äiti ja elämä mennyt aivan ok muutenkin, on elämämme kaikin puolin tasapainossa, tyttäreni on hyvä ystäväni, jos asian siten voi ilmaista, ja mamman pienet "ronsut" aivan ihania; viikottain kun näemme, joka kerta pienet kädet kiertyy mamman kaulan ympärille, ja asiaa on paljon! Ainoastaan "jonotus" on vaikea hetki, kaikki kun eivät syliin mahdu yhtaikaa ;) Toivon, että sinunkin äitisi "järkiintyy", menetätte monta mukavaa hetkeä yhdessä kiistojen takia!
Luin suurella mielenkiinnolla kirjoitustasi äiti-tytär- suhteesta. Ajattelepa, olen 54- vuotias ja raivokkaasti yritän löytää vapaata, omaa tilaani suhteessa äitiini... Tapaamme aika harvoin, mutta nyt vanha äitini on viettämässä joulua luonani. Voi, miten monesta, monesta asiasta olen saanut kuulla moitetta, ihmettelyä, vähättelyä, neuvoa, ohjetta... En kertakaikkiaan meinaa kestää sitä: suutun, huudan ja raivoan kuin pieni lapsi. Voimakas ärtymyksen tunne valtaa mieleni enkä kykene käsittelemään sitä aikuismaisesti... Jotenkin huomaan edelleenkin odottavani, että äiti ilmaisisi hyväksyvänsä minun elämäni sellaisena kuin se on, vaikka olen tehnyt monia asioita eri tavoin kuin äiti olisi koskaan voinut tehdä. Olemmehan eläneet niin kovin erilaisen elämän. Tiedän, että tilanne ei todennnäköisesti muutu kuin "huonompaan" suuntaan, äiti on vanha ja tarkastelee asioita entistä kapeammasta näkökulmasta. Minun on työstettävä itseni kanssa tilannetta, että löytäisin rauhan ja sovun...
päivä ehkä sitten kun äitisi kuolee tai sairastuu ja kun aikaakin kuluu riittävästi , että tulet huomaamaan että äitisi on ainoa ihminen joka todella on kaikista asioistasi kiinnostunut, sinusta kiinnostunut ihan toisella tavalla kuin kukaan muu ihminen.
Kaikki muut ovat melkein vain kiinnostuneita itsestään. Itse tein sen huomion vaikka oli aikoinaan vaikea ja tuskallinenkin äiti suhde että loppujen lopuksi hän oli ainoa ihminen joka oli aivan aidosti, siis aidosti kiinnostunut minun elämästäni, ihan ihmettelen että hän jaksoi ja miksi hän ylipäätään oli niin kiinnostunut.
Hyvä kun voi hiukan elää nyt vapaampana silti en ole samaa läheisyyttä tuntenut missään muussa ihmissuhteessa . Aviomiehenkin kanssa on erilaista vaikka läheistä ja ihan ok. Äitisuhde on ihan oma juttunsa jota kannattaa silti arvostaa oli miten vaikeaa hyvänsä. Ilman sitä voi elämä jäädä hiukan pintapuoliseksikin. Äidit ovat niin kiintyneitä joskus lapsiinsa , kannattaa antaa anteeksi ja ottaa se vain myönteisenä ne haukutkin.
Todellakin, kuvasitte lähes täydellisesti omia tuntemuksiani. Osa minusta haluaa aina pohjimmiltaan olla se kiltti ja kuuliainen pikkutyttö, joka ei aiheuta riitaa, ei mielipahaa. Olen monet vuodet kokenut syyllisyyttä siitä että käyttäydyn lapsellisesti (koska suutun), olen itsekäs ja muutenkin "viallinen". Äidin neuvot eivät useinkaan tarkoita pahaa, mutta tosiasia on että pienikin kivi kengässä voi aiheuttaa suurta tuskaa kun se terpeeksi kauan saa hiertää ja tehdä tuhoaan. Tääytyy vain todellakin yrittää päästä "tilanteen" yläpuolelle, oivaltaa jotakin uudella tavalla ja kohdata ojennusyritykset tyynen rauhallisesti. Ne ovat toisen ihmisen ehdotuksia, eikä minun tarvitse niihin suuremmin kompastua. Myönteisempää kayttäytymismallia olenkin päässyt harjoittelemaan anoppini kanssa, hän kun on myöskin neuvomiseen taipuvainen. No, ainakin toistaiseksi on rauha maassa. Tiedän kyllä, että äiti-tytär suhde on jotakin ainutlaatuista. Siksipä nykyinen tilanne niin suuresti harmittaakin Toivottavasti uusi vuosi tuo toivon paremmasta tullessaan... meille kaikille!
Täytyy sanoa että kyllä sapettaa. Soitin juuri äidilleni että tulemme työn puolesta olemaan samassa palaverissä piakkoin. Kysyin äidiltä, että miltä hänestä tuntuu ajatus... äiti sanoi selviävänsä tilanteesta, kun saa aikaa sopeutua ajatukseen.
"Hassua" tilanteessa on se, että olen koulutukseni äitiäni "ylemmällä" tasolla. Äiti jännittää puolestani, alkoi heti huolehtia: Minun pitäisi kuulemma pukeutua "aikuismaisemmin" koska en ole enää "nuori" (olen 26 v.) ja tyttömäinen pukeutumistyyli korostaa kuulemma pyöreyttäni. Se oli sivallus suoraan sieluuni. Painoindeksin mukaan olen "normaalipainoinen", ja kuntoani hoidan. Jaksan juosta esim 8 km lenkkejä useamman kerran viikossa. Toki voisin olla hoikempikin, mutta onko äidin OIKEUS kommentoida ulkonäköäni? Mitä tyyliin tulee, niin äitini ehdotti että ostaisin ruskeankirjavan vetoketjullisen jakun Tokmannilta! Täytyy tunnustaa, että vaikka en mikään muotifriikki olekaan, niin omat vaatteeni ovat yleensä nimenomaan laadukkaita ja yksinkertaisen tyylikkäitä - kuitenkin nähtävästi erilaisia kuin mitä äiti toivoisi minun käyttävän. (sitäpaitsi ruskea väri ei soi minulle, koska olen vaalea ja kirjava kuosi vasta suurentaa, jos mikä...
Onnistuin aluksi yllättävän rauhallisesti muistuttamaan että näistä makuasioistahan me olemme keskustelleet jo monesti aikaisemminkin. Tyylimme ovat erilaiset ja näistä asioista ei sovi riidellä. Äiti kommentoi minua itsepäiseksi, kun en koskaan suostu hänen ehdotuksiinsa. Sitten alkoi vartalonmuotojen kommentointi... löin luurin korvaan, pakko myöntää. Kerroin tekstiviestissä että ulkonäköni on omaa omaisuuttani eikä äidin - eikä siis ole hänen asiansa siitä vastuuta kantaa. Sitäpaitsi olen tähänkin asti saanut kiitoksen työstäni omien ansioideni perusteella, en vaatteiden vuoksi. Vastauksena sain kuulla että "en kestä eriäviä mielipiteitä". Niinpä niin.
Tätä vaateasiakeskustelua on kestänyt kutakuinkin kaksikymmentä vuotta. Sitäpaitsi äitini käsitys "hyvistä vaatteista" on se, että ne ovat "siistit" ja ehjät" - ja mielellään konservatiiviset. Voin vakuuttaa että mihinkään tyylittömiin suorityksiin en koskaan ole edes yltänyt, tarkistin asian jopa suorapuheisimmilta ystäviltäni.
Vaatteilla on itselleni suuri merkitys. En viihdy ihmisten ilmoilla "tuulipuvuissa" enkä virttyneissä kauhtanoissa. Olen itseasiassa hyvinkin tarkka... olin nimittäin n. viisi vuotias, kun ensimmäisen kerran tyhjensin vaatelkaappini vaatteista, joissa tunsin itseni rumaksi. Jäljelle jäi keltainen gollegepusero (jossa oli minnihiiren kuva), sekä violetit, pepitaruutuiset housut. Neuvotteluhan siitä syntyi, mutta sain tahtoni läpi. Äidin painostus "sovita sitä, sovita tätä, koita nyt edes..." jatkuu kuitenkin vielä tänäkin päivänä!
Enpä ole elämässäni siis juurikaan päässyt eteenpäin, äiti järjestelee edelleen vaatekaappiani. Onneksi ihana avomies jaksaa kertoa että rakastaa minua juuri tällaisena kuin olen. Eihän tätä elämää muuten jaksa ymmärtää... ja kyllähän tämä asian purkaminen "ihmisten ilmoillekin" vähän helpottaa. Nämä konfliktit ovat itseasiassa aika naurettavia, mutta hymy irtoaa vasta jälkeenpäin, itse riidassa olen kuin tervassa ja höyhenissä kieritelty kissa.