Käyttäytymisen muutokset

Kiitos, olet ihana! Tuli kyllä aika yllätyksenä, että tuo käytös muuttuu noin paljon jo ihan näin alkuvaiheessa. Mitähän sitä vielä onkaan edessä?! No, voi olla hyvä, etten tiedä...

Et masentanut. Päinvastoin ihana kuulla, että en ole ainut tässä tilanteessa (vaikka tietenkään tällaista ei kenellekään toivoisi).

Suzuanne , sinun kirjoituksesi , ovat kuin oman äidin elämästä , jos voit kirjoita minulle

Joo, näin on, mutta oikeasti... Ajattele, miltä tuntuu tilanteessa, jossa on koko lapsuutensa saanut tuntea olevansa ylimääräinen ja liikaa ja pelkkä taakka äidille. Äiti on pitänyt omia miessuhteitaan ja ryyppyreissujaan lapsista huolehtimista tärkeämpäna niin, että on jättänyt jo seitsenvuotiaan iltaisin ja öisin yksin kotiin pelkäämään. Kotoa pois pääsy on ollut valtava helpotus ja suoraan sanottuna myös pelastus. Mitään äidin ja lasten välistä rakkautta ei ole ollut olemassa puolin eikä toisin. Sitten äiti yhtäkkiä sairastuu ja alkaa tarvita, mutta vaikka kuinka yrittää olla saatavilla ja auttaa, saa vain kuunnella äidin todellisia, ei niin kauniita mielipiteitä ja ajatuksia, jotka hän sentään aikaisemmin osasi tuoda esiin useimmiten vain rivien välistä. Yhtä vähän kuin äiti on valinnut Alzheimerin taudin, mekään olemme valinneet tuollaisen äidin, yksinäisen lapsuuden ja lapselle aivan liian suuren vastuun omasta selviämisestä. Ja edelleenkin haluan korostaa, että vaikka välillä ajattelenkin, että on samantekevää, mitä äidille tapahtuu ja kuinka häntä hoidetaan, en kuitenkaan koskaan tule sanomaan ajatuksiani äidille ja tulen myös hänen hoidostaan ja selviämisestään huolehtimaan siinä määrin kuin se on mahdollista.

Alkup. kirjoitti:

Joo, näin on, mutta oikeasti... Ajattele, miltä tuntuu tilanteessa, jossa on koko lapsuutensa saanut tuntea olevansa ylimääräinen ja liikaa ja pelkkä taakka äidille. Äiti on pitänyt omia miessuhteitaan ja ryyppyreissujaan lapsista huolehtimista tärkeämpäna niin, että on jättänyt jo seitsenvuotiaan iltaisin ja öisin yksin kotiin pelkäämään. Kotoa pois pääsy on ollut valtava helpotus ja suoraan sanottuna myös pelastus. Mitään äidin ja lasten välistä rakkautta ei ole ollut olemassa puolin eikä toisin. Sitten äiti yhtäkkiä sairastuu ja alkaa tarvita, mutta vaikka kuinka yrittää olla saatavilla ja auttaa, saa vain kuunnella äidin todellisia, ei niin kauniita mielipiteitä ja ajatuksia, jotka hän sentään aikaisemmin osasi tuoda esiin useimmiten vain rivien välistä. Yhtä vähän kuin äiti on valinnut Alzheimerin taudin, mekään olemme valinneet tuollaisen äidin, yksinäisen lapsuuden ja lapselle aivan liian suuren vastuun omasta selviämisestä. Ja edelleenkin haluan korostaa, että vaikka välillä ajattelenkin, että on samantekevää, mitä äidille tapahtuu ja kuinka häntä hoidetaan, en kuitenkaan koskaan tule sanomaan ajatuksiani äidille ja tulen myös hänen hoidostaan ja selviämisestään huolehtimaan siinä määrin kuin se on mahdollista.

Lue lisää

Sellaista se elämä on, emme me voi valita vanhempiamme emmekä edes lapsiamme. Meidän on vaan tultava toimeen niiden kanssa jotka olemme sattuneet saamaan. Ja se koskee usein myös jossakin elämänvaiheessa sitä ihan itse valittua puolisoa.

Elä sinä vaan omaa elämääsi. Sinun äitisi on itse elänyt omansa valitsemallaan tavalla. Eihän se mitenkään ole sinun syysi, että äitisi on ja on ollut juuri tuollainen. Tosin tuo sairaus voi muuttaa sen maailman kilteimmän ja ihanimman ihmisen kerrassaan kamalaksi noidaksi.

Alkup. kirjoitti:

Joo, näin on, mutta oikeasti... Ajattele, miltä tuntuu tilanteessa, jossa on koko lapsuutensa saanut tuntea olevansa ylimääräinen ja liikaa ja pelkkä taakka äidille. Äiti on pitänyt omia miessuhteitaan ja ryyppyreissujaan lapsista huolehtimista tärkeämpäna niin, että on jättänyt jo seitsenvuotiaan iltaisin ja öisin yksin kotiin pelkäämään. Kotoa pois pääsy on ollut valtava helpotus ja suoraan sanottuna myös pelastus. Mitään äidin ja lasten välistä rakkautta ei ole ollut olemassa puolin eikä toisin. Sitten äiti yhtäkkiä sairastuu ja alkaa tarvita, mutta vaikka kuinka yrittää olla saatavilla ja auttaa, saa vain kuunnella äidin todellisia, ei niin kauniita mielipiteitä ja ajatuksia, jotka hän sentään aikaisemmin osasi tuoda esiin useimmiten vain rivien välistä. Yhtä vähän kuin äiti on valinnut Alzheimerin taudin, mekään olemme valinneet tuollaisen äidin, yksinäisen lapsuuden ja lapselle aivan liian suuren vastuun omasta selviämisestä. Ja edelleenkin haluan korostaa, että vaikka välillä ajattelenkin, että on samantekevää, mitä äidille tapahtuu ja kuinka häntä hoidetaan, en kuitenkaan koskaan tule sanomaan ajatuksiani äidille ja tulen myös hänen hoidostaan ja selviämisestään huolehtimaan siinä määrin kuin se on mahdollista.

Lue lisää

ymmärrän kyllä kantasi ihan hyvin, itselläni oli ulospäin "hyvät vanhemmat" eli kulissit olivat hyvin pystyssä mutta
seinien sisäpuolella oli tuskaa, ahdistusta, pahaa oloa, ei ollut rakkautta, meitä lapsia vain siedettiin koska muutakaan ei voitu,
minun äitini ei juonut kun olin lapsi, myöhemmin erottuaan isästä kyllä ja sekin oli ikävää.
hän löysi " uuden" miehen ja me lapset olimme siinä vaiheessa vain riippa hänen elämässän,
uusi miesystävä oli kaikki kaikessa, minuakin miesystävä uhkasi heittää ulos keskellä yötä kun tulivat juhlimasta, minua pelasti se, että veljeni asui samassa rakennuksessa ja äiti sanoi miesystävälle että veljeni tulee puolustamaan minua.
myöhemmin äitini sairastui vakavasti, syöpää ja ties mitä, ja ajoittain hän oli sekavakin,
jouduimme vastoin hänen tahtoaan toimittamaan hänet palvelutaloon koska hän ei pärjännyt,
palvelutalossa oli ihan hyvä olla, mutta hän kaipasi kyllä kotiin koko ajan.
kotona asuminen oli sitä, ettei hän syönyt ruokaa, veti vaan sekavasti lääkkeitä , nukkui eikä osannut huolehtia enää mistään.

minulle hän oli katkera koska toimitin hänen sinne asumaan minne hän ei halunnut, veljeni oli kyllä mukana päätöksessä, mutta minua sopi siitä syyttää.
nyt äiti on kuollut, kaipaan häntä, kaipaan sitä ettei koskaan saatu selvitettyä välejämme kunnolla, hän kun ei aroista asioista puhunut,
ymmärrän kyllä omaisia jotka eivät jaksa vaikka pitäisi jaksaa.

minätaas kirjoitti:

ymmärrän kyllä kantasi ihan hyvin, itselläni oli ulospäin "hyvät vanhemmat" eli kulissit olivat hyvin pystyssä mutta
seinien sisäpuolella oli tuskaa, ahdistusta, pahaa oloa, ei ollut rakkautta, meitä lapsia vain siedettiin koska muutakaan ei voitu,
minun äitini ei juonut kun olin lapsi, myöhemmin erottuaan isästä kyllä ja sekin oli ikävää.
hän löysi " uuden" miehen ja me lapset olimme siinä vaiheessa vain riippa hänen elämässän,
uusi miesystävä oli kaikki kaikessa, minuakin miesystävä uhkasi heittää ulos keskellä yötä kun tulivat juhlimasta, minua pelasti se, että veljeni asui samassa rakennuksessa ja äiti sanoi miesystävälle että veljeni tulee puolustamaan minua.
myöhemmin äitini sairastui vakavasti, syöpää ja ties mitä, ja ajoittain hän oli sekavakin,
jouduimme vastoin hänen tahtoaan toimittamaan hänet palvelutaloon koska hän ei pärjännyt,
palvelutalossa oli ihan hyvä olla, mutta hän kaipasi kyllä kotiin koko ajan.
kotona asuminen oli sitä, ettei hän syönyt ruokaa, veti vaan sekavasti lääkkeitä , nukkui eikä osannut huolehtia enää mistään.

minulle hän oli katkera koska toimitin hänen sinne asumaan minne hän ei halunnut, veljeni oli kyllä mukana päätöksessä, mutta minua sopi siitä syyttää.
nyt äiti on kuollut, kaipaan häntä, kaipaan sitä ettei koskaan saatu selvitettyä välejämme kunnolla, hän kun ei aroista asioista puhunut,
ymmärrän kyllä omaisia jotka eivät jaksa vaikka pitäisi jaksaa.

Lue lisää

Ympäristö ja asianomaisten elämäntilannetta kokonaisuudessaan ymmärtämättömät ihmiset asettavat odotuksia ja vaateita, joihin ei enkelikään kykenisi.
Pitäisi jaksaa olla läsnä oli omassa elämässä meneillään mitä hyvänsä. Pitäisi auttaa arkisissa askareissa ja kuunnella tyynesti itseensä ottamatta kaikki jutut, mitä potilaan suusta sinkoilee. Pitäisi ymmärtää yhteiskunnan ylityöllistettyä ja alirahoitettua terveydenhuoltoa silloinkin, kun päivistä ja vuorokaudenajoista aikaa sitten seonneelle vanhukselle jätetään lääkkeet ja lappu pöydälle -ota klo 21!
Kenellä tässä maassa on mahdollisuus jättää työnsä ja perheensä hoitaakseen omaisensa kunnialla hautaan? Maailma on muuttunut ja ruotimummous ei enää toimi.
Totta on sekin, ettei kaikissa perheissä ole keskinäistä rakkautta syystä tai toisesta. Mistä silloin revit voimaa täyttää kaikki nämä vaatimukset? Eikö riitä, että tekee parhaansa ja tunnustaa omat rajoituksensa? Hoitaa ne käytännön asiat, joihin kykenee puuttumaan ja antaa itselleen luvan olla teeskentelemättä äiti Teresaa?