Hejssan!
Kolmisen vuotta sitten rakastuin itseäni vanhempaan poikaan. Tunteet iskivät kuin salama taivaalta, yhdestä pienestä ja lyhyestä katsekontaktista, jonka katkaisin heti siihen paikkaan. Punastuin ja kaduin sitä, vaikka tunne oli niin valloittava. Sitä edellisenä hetkenä pidin poikaa vastenmielisenä, koska hän tuntui väkivaltaiselta ( ennakkoluulot, niin... ) ja muutenkin tunteettomalta. Katsekontaktin jälkeen koko maailmani kääntyi ylösalaisin. Vastenmielisyyden tunne oli muuttunut rakkaudeksi. Vuosi ennen rakastumista olin vannonut itselleni, etten ikinä rakastuisi häneen (mitä tästä opimme: älkää vannoko koskaan mitään =)).
Olin kuitenkin kurkkuani myöten ongelmissa. Ensimmäinen ongelma oli se, että olin 12-vuotias, kun tuo tapahtui ja poika minua 2 vuotta vanhempi. Tuossa iässä ikäero on huima, nyt se vasta 'tihenee'.
Jatkoin kuitenkin elämääni, mutta eri tavalla. Poika oli elämäni keskipiste. Tuli tehtyä kaikkea tänne mainitsematonta, ei mitään pervoa kuitenkaan vaan ihan tavallisia ihastuneen tytön jekkuja, näkymättömiä sellaisia. Aluksi koko touhu oli hauskaa, jännittävää, uutta ja vaaratonta. Kuukausien myötä minusta tuli omistushaluinen ja se johtui lähinnä siitä, että aloin rakastaa tätä henkilöä. Sain hänen mesen ja kirjoittelimme. Kaikki meni kuitenkin päin metsiä. Mitään mielenkiintoa toisella osapuolella ei ollut. Hän puhui kanssani pakosta, hyvä, että vastasi kysymyksiini. Keskustelumme olivat haastattelija-vastaaja-tyyliin. Ja minä olin aina se, joka aloitti keskustelun.
Minua sattui, ymmärsin, että pian pilaan kaiken lopullisesti. Ja niin minä teinkin. Ennen täyttä mokaustani olin yrittänyt päästä tästä pojasta eroon ihastumalla toiseen, mutta etsin ihastuksestani vain rakkaudenkohteeni piirteitä.
Mokaus oli häpeällinen ja tyhmä. En edes mainitse sitä, mutta poika sai selville, että pidän hänestä, todella nolosti. Päätin lopettaa kaikki keskustelut, enkä enää ottanut yhteyttä. Eikä hänkään, niin kuin ennenkin. Meni vuosi. Hän katosi koulustani ja minä elin ilman häntä vuoden. Sen, etten ole ihastunut vaan rakastan häntä voin todistaa juuri tuolla "tauolla". Kaipasin häntä, mutta en niin kuin ihastuessa. Kestin kokonaisen vuoden ilman hänen läsnäoloaan, enkä päässyt hänestä eroon, niin kuin näette, vaikka yritin todella paljon. Yhdessä vaiheessa ennen Uutta vuotta ajattelinkin, että jes, nyt se on ohi, mutta ei. Nyt kirjoitan tänne, koska vaikka unohtaisin pojan, hän kummittelee päässäni, ja vaikka ihastuisin toiseen, jos rakkaudenkohteeni tulisi luokseni, ottaisin hänet avosylin, sillä oikeasti kaipaan häntä. Hänen kaikkine huonoine puolineen, joita en ihastuksessa sietäisi, mutta, koska rakastan häntä, hyväksyn ne ja arvostan häntä juuri sellaisena kuin hän on.
En kestänyt kaiken paineen alla ja päätin keskustella hänen kanssaan mesessä. Ihan vain tavallisista "Mitä kuuluu?" -asioista. Hän oli muuttunut, puhui paljon enemmän ja iloisemmin, mielenkiinnolla. Olin nähnyt hänet ennen keskustelua ja hän minut. No, keskustelu meni ihan hyvin, mutta yksi ongelma siitä seurasi: Rakkauteni vahvistui entisestään, koska hänen henkinen puolensa oli entistäkin ihanampi.
Nyt en tiedä, mitä teen. Aito rakkaus on ikuista, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Niin kuin rakkaus vanhempia tai sisaruksia kohtaan. Tiedän, että minun vaivaiset kolmen vuoden kärsimykset eivät ole mitään verrattuna monien aikuisten 5-10 vuoden kidutuksiin. Mutta silloin 13-vuotiaalle tytölle se oli rankka kokemus. Nyt olen jo vanhempi, mutta muistan hyvin ne hankalimmat vuodet, tietenkin =). Oli niissä toki paljon ihanaakin, ei mitenkään silleen. Hän on ainoa ihminen maailmassa, joka saa minut tuntemaan oloni heikoksi, kun näen hänet. Tai ei oikeastaan ainoa, kyllä se yksi ihastukseni sai niin myös aikaan, mutta kun näen rakkaudenkohteeni tunnen oikein kunnolla valtimoni ja jalkoja heikottaa, meinaan kaatua ja päätä pyöryttää. Tulkitsette sen varmaan ihastumiseksi, mutta näen poikaa niin harvoin, että, kun näen hänet, se on ikään kuin jonkinlainen shokki. Positiivinen sellainen.
Olen myös oppinut paljon tältä pojalta. Hänen ansiostaan olen nyt kauniimpi ja osaan jutella aikuismaisemmin ja muutenkin poikien kanssa. Mutta kuitenkin kaipaan häntä. Hän on osa elämääni, ja oli silloin, kun murrosikäisen aivot kehittyvät eniten, eli hän on ikään kuin osa minua, osa sitä vaihetta. Rakastan häntä koko sydämestäni. Ja vaikka olen saanut nähdä flirttejä muiden tyttöjen kanssa sivusta, olen aina päässyt niiden yli, vaikka se sattuu niin paljon, ymmärrätte varmasti sen tuskan, koska kaikki ovat kokeneet sen.
Uskon Jumalaan ja olen yrittänyt löytää syitä tähän. Olen yrittänyt ymmärtää, mihin tämä johtaa. Ja olen yrittänyt ymmärtää, mitä minun pitäisi tehdä.
Tietenkin haluaisin jatkaa. Rakastan häntä, en halua luopua hänestä, mutta toisaalta, mihin se johtaa, jos hän ei koskaan tule rakastamaan minua. Vaikka viime keskustelumme meni kohtalaisen hyvin, ei se tarkoita, että hän pitäisi minusta. En tiedä mitään. Tulen tänä vuonna näkemään häntä useammin useastakin syystä, mutta... apua. En halua luopua hänestä, vaikka se olisikin varmaan oikein. Tiedän, ettei se tule onnistumaan. Hän on osa elämääni ja, jos ihastun toiseen, olen aina valmis menemään tämän luokse, koska häntä minä rakastan vahvemmin, ja muutenki aidosti. Turhautumisen takia olen joskus koittanut sano itselleni, etten pidä hänestä, mutta nyt ymmärrän, että se johtui lapsellisuudestani ja epätoivoisuudestani.
Hän ei edes ole lainkaan sellainen kuin olisin "ihannemieheni" halunnut olevan. Hän on kuin musta taivas, täysin musta. Aluksi se tuntuu oudolta ja pelottavalta, mutta, kun sitä katsoo tarkemmin, siitä äärettömyydestä erottaa pienen, kirkkaan tähden. Kauniin ja harvinaisen, joka valaisee kaiken, koko maailman, ja haluan seurata juuri sitä tähteä. Se ei ole kuviteltu, se on vain piilossa ja se loistaa aina hänen sydämensä läpi.
Pelkään vain, ettei hän koskaan näe minua kauniina. Itse tiedän, etten ole ruma, rehellisesti ihan nätti tyttö, mutta... Mitä se auttaa, kun se, joka on minulle tärkeä, ei huomaa sitä.
Minun oli pakko purkaa turhautumistani, en tiedä mitä tekisin. Voin toki yrittää iskeä hänet, mutta mitä siitäkin tulisi. On vaikeaa saada sellaisen ihmisen pään kääntymään, joka ei ole ennenkään katsonut ja pitää minua ehkä idioottina. Vaikka uskon, että se olisi todennäköisesti sen arvoista. Kun edustan vielä tyttöä, en tiedä, miten hän reagoisi tai miten saisin hänen päänsä kääntymään. Itse olen ihan tavallinen tallustaja, pukeudun ihan tyylikkäästi. Hän taas pukeutuu mustiin, eli edustaa ihan eri tyyliä. Itselläni on ihan sama, mitä tyyliä hän edustaa, mutta en tiedä ajatteleeko hän samoin.
Miehet ja naiset, tytöt ja pojat, tarvitsen apuanne valtavasti. Tänä vuonna tulen näkemään hänet. En kuitenkaan haluaisi paljastaa tätä, mitä teille kerroin hänelle, sillä silloin en voisi edetä eteen päin. Häntä ahdistaisi, tai hän olisi vain imarreltu, mutta siihen se sitten päättyisikin. En juttele hänen kanssaan yleensä livenä, mutta uskaltaisin kyllä sanoa jotain, vaikka olenkin ujo. Mitä minun pitäisi tehdä? En tahtoisi luovuttaa, tahdon taistella ( no en ihan fyysisesti =)).
Olisin todella onnellinen, jos saisin edes yhden asiallisen, ajatuksia antavan viestin. Se merkitsisi minulle todella paljon.
PS. Anteeksi oman viestini tylsyys ja pituus.
Kolmisen vuotta sitten rakastuin itseäni vanhempaan poikaan. Tunteet iskivät kuin salama taivaalta, yhdestä pienestä ja lyhyestä katsekontaktista, jonka katkaisin heti siihen paikkaan. Punastuin ja kaduin sitä, vaikka tunne oli niin valloittava. Sitä edellisenä hetkenä pidin poikaa vastenmielisenä, koska hän tuntui väkivaltaiselta ( ennakkoluulot, niin... ) ja muutenkin tunteettomalta. Katsekontaktin jälkeen koko maailmani kääntyi ylösalaisin. Vastenmielisyyden tunne oli muuttunut rakkaudeksi. Vuosi ennen rakastumista olin vannonut itselleni, etten ikinä rakastuisi häneen (mitä tästä opimme: älkää vannoko koskaan mitään =)).
Olin kuitenkin kurkkuani myöten ongelmissa. Ensimmäinen ongelma oli se, että olin 12-vuotias, kun tuo tapahtui ja poika minua 2 vuotta vanhempi. Tuossa iässä ikäero on huima, nyt se vasta 'tihenee'.
Jatkoin kuitenkin elämääni, mutta eri tavalla. Poika oli elämäni keskipiste. Tuli tehtyä kaikkea tänne mainitsematonta, ei mitään pervoa kuitenkaan vaan ihan tavallisia ihastuneen tytön jekkuja, näkymättömiä sellaisia. Aluksi koko touhu oli hauskaa, jännittävää, uutta ja vaaratonta. Kuukausien myötä minusta tuli omistushaluinen ja se johtui lähinnä siitä, että aloin rakastaa tätä henkilöä. Sain hänen mesen ja kirjoittelimme. Kaikki meni kuitenkin päin metsiä. Mitään mielenkiintoa toisella osapuolella ei ollut. Hän puhui kanssani pakosta, hyvä, että vastasi kysymyksiini. Keskustelumme olivat haastattelija-vastaaja-tyyliin. Ja minä olin aina se, joka aloitti keskustelun.
Minua sattui, ymmärsin, että pian pilaan kaiken lopullisesti. Ja niin minä teinkin. Ennen täyttä mokaustani olin yrittänyt päästä tästä pojasta eroon ihastumalla toiseen, mutta etsin ihastuksestani vain rakkaudenkohteeni piirteitä.
Mokaus oli häpeällinen ja tyhmä. En edes mainitse sitä, mutta poika sai selville, että pidän hänestä, todella nolosti. Päätin lopettaa kaikki keskustelut, enkä enää ottanut yhteyttä. Eikä hänkään, niin kuin ennenkin. Meni vuosi. Hän katosi koulustani ja minä elin ilman häntä vuoden. Sen, etten ole ihastunut vaan rakastan häntä voin todistaa juuri tuolla "tauolla". Kaipasin häntä, mutta en niin kuin ihastuessa. Kestin kokonaisen vuoden ilman hänen läsnäoloaan, enkä päässyt hänestä eroon, niin kuin näette, vaikka yritin todella paljon. Yhdessä vaiheessa ennen Uutta vuotta ajattelinkin, että jes, nyt se on ohi, mutta ei. Nyt kirjoitan tänne, koska vaikka unohtaisin pojan, hän kummittelee päässäni, ja vaikka ihastuisin toiseen, jos rakkaudenkohteeni tulisi luokseni, ottaisin hänet avosylin, sillä oikeasti kaipaan häntä. Hänen kaikkine huonoine puolineen, joita en ihastuksessa sietäisi, mutta, koska rakastan häntä, hyväksyn ne ja arvostan häntä juuri sellaisena kuin hän on.
En kestänyt kaiken paineen alla ja päätin keskustella hänen kanssaan mesessä. Ihan vain tavallisista "Mitä kuuluu?" -asioista. Hän oli muuttunut, puhui paljon enemmän ja iloisemmin, mielenkiinnolla. Olin nähnyt hänet ennen keskustelua ja hän minut. No, keskustelu meni ihan hyvin, mutta yksi ongelma siitä seurasi: Rakkauteni vahvistui entisestään, koska hänen henkinen puolensa oli entistäkin ihanampi.
Nyt en tiedä, mitä teen. Aito rakkaus on ikuista, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Niin kuin rakkaus vanhempia tai sisaruksia kohtaan. Tiedän, että minun vaivaiset kolmen vuoden kärsimykset eivät ole mitään verrattuna monien aikuisten 5-10 vuoden kidutuksiin. Mutta silloin 13-vuotiaalle tytölle se oli rankka kokemus. Nyt olen jo vanhempi, mutta muistan hyvin ne hankalimmat vuodet, tietenkin =). Oli niissä toki paljon ihanaakin, ei mitenkään silleen. Hän on ainoa ihminen maailmassa, joka saa minut tuntemaan oloni heikoksi, kun näen hänet. Tai ei oikeastaan ainoa, kyllä se yksi ihastukseni sai niin myös aikaan, mutta kun näen rakkaudenkohteeni tunnen oikein kunnolla valtimoni ja jalkoja heikottaa, meinaan kaatua ja päätä pyöryttää. Tulkitsette sen varmaan ihastumiseksi, mutta näen poikaa niin harvoin, että, kun näen hänet, se on ikään kuin jonkinlainen shokki. Positiivinen sellainen.
Olen myös oppinut paljon tältä pojalta. Hänen ansiostaan olen nyt kauniimpi ja osaan jutella aikuismaisemmin ja muutenkin poikien kanssa. Mutta kuitenkin kaipaan häntä. Hän on osa elämääni, ja oli silloin, kun murrosikäisen aivot kehittyvät eniten, eli hän on ikään kuin osa minua, osa sitä vaihetta. Rakastan häntä koko sydämestäni. Ja vaikka olen saanut nähdä flirttejä muiden tyttöjen kanssa sivusta, olen aina päässyt niiden yli, vaikka se sattuu niin paljon, ymmärrätte varmasti sen tuskan, koska kaikki ovat kokeneet sen.
Uskon Jumalaan ja olen yrittänyt löytää syitä tähän. Olen yrittänyt ymmärtää, mihin tämä johtaa. Ja olen yrittänyt ymmärtää, mitä minun pitäisi tehdä.
Tietenkin haluaisin jatkaa. Rakastan häntä, en halua luopua hänestä, mutta toisaalta, mihin se johtaa, jos hän ei koskaan tule rakastamaan minua. Vaikka viime keskustelumme meni kohtalaisen hyvin, ei se tarkoita, että hän pitäisi minusta. En tiedä mitään. Tulen tänä vuonna näkemään häntä useammin useastakin syystä, mutta... apua. En halua luopua hänestä, vaikka se olisikin varmaan oikein. Tiedän, ettei se tule onnistumaan. Hän on osa elämääni ja, jos ihastun toiseen, olen aina valmis menemään tämän luokse, koska häntä minä rakastan vahvemmin, ja muutenki aidosti. Turhautumisen takia olen joskus koittanut sano itselleni, etten pidä hänestä, mutta nyt ymmärrän, että se johtui lapsellisuudestani ja epätoivoisuudestani.
Hän ei edes ole lainkaan sellainen kuin olisin "ihannemieheni" halunnut olevan. Hän on kuin musta taivas, täysin musta. Aluksi se tuntuu oudolta ja pelottavalta, mutta, kun sitä katsoo tarkemmin, siitä äärettömyydestä erottaa pienen, kirkkaan tähden. Kauniin ja harvinaisen, joka valaisee kaiken, koko maailman, ja haluan seurata juuri sitä tähteä. Se ei ole kuviteltu, se on vain piilossa ja se loistaa aina hänen sydämensä läpi.
Pelkään vain, ettei hän koskaan näe minua kauniina. Itse tiedän, etten ole ruma, rehellisesti ihan nätti tyttö, mutta... Mitä se auttaa, kun se, joka on minulle tärkeä, ei huomaa sitä.
Minun oli pakko purkaa turhautumistani, en tiedä mitä tekisin. Voin toki yrittää iskeä hänet, mutta mitä siitäkin tulisi. On vaikeaa saada sellaisen ihmisen pään kääntymään, joka ei ole ennenkään katsonut ja pitää minua ehkä idioottina. Vaikka uskon, että se olisi todennäköisesti sen arvoista. Kun edustan vielä tyttöä, en tiedä, miten hän reagoisi tai miten saisin hänen päänsä kääntymään. Itse olen ihan tavallinen tallustaja, pukeudun ihan tyylikkäästi. Hän taas pukeutuu mustiin, eli edustaa ihan eri tyyliä. Itselläni on ihan sama, mitä tyyliä hän edustaa, mutta en tiedä ajatteleeko hän samoin.
Miehet ja naiset, tytöt ja pojat, tarvitsen apuanne valtavasti. Tänä vuonna tulen näkemään hänet. En kuitenkaan haluaisi paljastaa tätä, mitä teille kerroin hänelle, sillä silloin en voisi edetä eteen päin. Häntä ahdistaisi, tai hän olisi vain imarreltu, mutta siihen se sitten päättyisikin. En juttele hänen kanssaan yleensä livenä, mutta uskaltaisin kyllä sanoa jotain, vaikka olenkin ujo. Mitä minun pitäisi tehdä? En tahtoisi luovuttaa, tahdon taistella ( no en ihan fyysisesti =)).
Olisin todella onnellinen, jos saisin edes yhden asiallisen, ajatuksia antavan viestin. Se merkitsisi minulle todella paljon.
PS. Anteeksi oman viestini tylsyys ja pituus.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.