Nimim. sadisti, kirja jota juuri luen (Tajunnan alkemistit, Gary Valentine Lachman), kesän aikana virinnyt uusinnostumiseni Castanedan tuotantoon ja yleinen fiilikseni innoittavat minut pitkästä aikaa pohtimaan, ja seuraavaa:
Olisiko niin että kaikki maagis-okkultiset, hengelliset ja monet muutkin joukkoliikkeet perustuvatkin kaikki jonkin yksittäisen tai useamman ihmisen MIELIKUVITUKSEEN?
Kirja jota luen panee väkisinkin miettimään että asiat joista on säpisty hamasta teosofisesta liikkeestä ja vieläkin kaukaisemmasta ajasta lähtien olisivatkin kaikki pelkkää fiktiota yhden/muutaman taholta ja joukkoharhaa suurten massojen taholta.
Pitäisikö tästä sitten kyynistyä, tai pahoittaa mielensä että luovien ihmisten luomukset pyörittävät pöljempiä porukoita mennen tullen ja lopulta koko maailmaa? Vai pitäisikö tähän vain myöntyä että näin se on, ja hyvä jos edes joukkoharhan aiheena on jotain hyvää ja positiivista. Jollekulle "Jeesus rakastaa sua" -mantra voi toki olla hyvinkin positiivinen. Tai joku Castanedan käytösoppi, voihan siitä saada tosi paljonkin irti. Jos oppii ottamaan itsensä kevyesti, nimittäin (loputon missio!)
Onko sillä oikeastaan väliä mikä on totta ja mikä ei? Onko oikeastaan MIKÄÄN totta, mikä purskuaa jostakin tuolta aivomassamme seasta tai "kollektiivisesta tietoisuudesta"? Vai onko kaikki jollain merkillisellä mystis-maagisella tavalla kuitenkin totta, koska jos ei olisi, emme pystyisi moista edes kuvittelemaankaan?
En yhtään ihmettele että kirjailijat ovat niin narsistisia ja tohkeissaan omista luomuksistaan. Onhan se aika ihmeellinen olotila kun juonta pukkaa.
En tiedä pitäisikö joku tuomita siitä että hän alkaa vähän venyttää tode(llisuude)n ankeita rajoja sepittämällä sitä sun tätä, jos tarkoitus ei ole pelkästään nauraa räkäisesti petetyille lähimmäisille. Olen aiemmin ollut sitä mieltä että rötösherrat kiinni, mutta... Elämä on aika tylsää ja yksitoikkoista, ja sitten pitäisi väkisin pitää jostain "totuudesta" kiinni? Olisiko se maagista, eli elämää, eli elähdyttävää?
Naurajille tullaan nauramaan tai ollaan jo naurettu. Lopulta viimeisin tsoukki on tämä koko ihmisen elämä itsessään. Ei elämä sinänsä, vaan ihmisen elämä. Tämä on loputon luonnottomuus, älyttömyys ja naurettavuus.
Vai mitä?
Olisiko niin että kaikki maagis-okkultiset, hengelliset ja monet muutkin joukkoliikkeet perustuvatkin kaikki jonkin yksittäisen tai useamman ihmisen MIELIKUVITUKSEEN?
Kirja jota luen panee väkisinkin miettimään että asiat joista on säpisty hamasta teosofisesta liikkeestä ja vieläkin kaukaisemmasta ajasta lähtien olisivatkin kaikki pelkkää fiktiota yhden/muutaman taholta ja joukkoharhaa suurten massojen taholta.
Pitäisikö tästä sitten kyynistyä, tai pahoittaa mielensä että luovien ihmisten luomukset pyörittävät pöljempiä porukoita mennen tullen ja lopulta koko maailmaa? Vai pitäisikö tähän vain myöntyä että näin se on, ja hyvä jos edes joukkoharhan aiheena on jotain hyvää ja positiivista. Jollekulle "Jeesus rakastaa sua" -mantra voi toki olla hyvinkin positiivinen. Tai joku Castanedan käytösoppi, voihan siitä saada tosi paljonkin irti. Jos oppii ottamaan itsensä kevyesti, nimittäin (loputon missio!)
Onko sillä oikeastaan väliä mikä on totta ja mikä ei? Onko oikeastaan MIKÄÄN totta, mikä purskuaa jostakin tuolta aivomassamme seasta tai "kollektiivisesta tietoisuudesta"? Vai onko kaikki jollain merkillisellä mystis-maagisella tavalla kuitenkin totta, koska jos ei olisi, emme pystyisi moista edes kuvittelemaankaan?
En yhtään ihmettele että kirjailijat ovat niin narsistisia ja tohkeissaan omista luomuksistaan. Onhan se aika ihmeellinen olotila kun juonta pukkaa.
En tiedä pitäisikö joku tuomita siitä että hän alkaa vähän venyttää tode(llisuude)n ankeita rajoja sepittämällä sitä sun tätä, jos tarkoitus ei ole pelkästään nauraa räkäisesti petetyille lähimmäisille. Olen aiemmin ollut sitä mieltä että rötösherrat kiinni, mutta... Elämä on aika tylsää ja yksitoikkoista, ja sitten pitäisi väkisin pitää jostain "totuudesta" kiinni? Olisiko se maagista, eli elämää, eli elähdyttävää?
Naurajille tullaan nauramaan tai ollaan jo naurettu. Lopulta viimeisin tsoukki on tämä koko ihmisen elämä itsessään. Ei elämä sinänsä, vaan ihmisen elämä. Tämä on loputon luonnottomuus, älyttömyys ja naurettavuus.
Vai mitä?
Vastaukset 15
Vanhimmat
ja ajatellut, että kuinka paljon ihmisiä jymäytetään esim. uskontoon niin, että järki menee. sanonkin hyvin mielelläni, tai ehkä kysyn, kun sanotaan että Jumala pelasti minut pahasta... eikö ihminen luota itseensä niin paljoa, ettei voi sanoa "minä tein sen", tarvitaan aina joku "ylempi" tekemään se itsensä puolesta... onko se tietty "lokero" aivoissamme, joka kuitenkin on "se"...
esim. eilen puhelimessa puhuessa ikkunaan lensi kaksi lintua ja myöhemmin illalla katsoin ikkunaa johon oli jäänyt pieni valkoinen höyhen... ajattelin tekstejä enekeleistä jotka jättävät valkoisen höyhenen jälkeensä...voisin ajatella sen vaikka kuinka kauniiksi enkelikäynniksi jos niin haluaisin...voisin muokata sen mieleni mukaiseksi...voisin tehdä siitä vaikka millaisen tarinan jättämällä esim. kertomatta, että siihen lensi juuri kaksi lintua...
Kummaa tosiaan että aina tarvitaan jotain "suurempia tahoja" ja varsinkin kaikenlaisia yli- ja supersanoja.
On kaksi sanaa joita oudoksun: Jumala ja rakkaus. Käytän paljon tuota Jumalaa kun pähkäilen jotain panteistista kokonaisuutta - kun ei parempaakaan sanaa ole, mutta kyllä se on rasittavaa selitellä jotain mikä ei olekaan sitä mitä kuulija sen odottaa olevan. Rakkaus-sanaa sensijaan käytän hyvin harvoin. Minusta tuntuu oudolta ajatella että koko olemassaolon mysteeri kiteytyisi nimenomaan "rakkauteen". Minkä vuoksi joku ydin tai sisin tai mikä-lie joka saattaa olla kaikessa olevaisuudessa olisi nimenomaan "rakkaus"? Vainko sen vuoksi että me emme kykene tuntemaan jonninmoisia suuritaajuuksisia "värähtelyjä" minään muuna kuin rakkautena?
Lopulta moni asia on pelkkää sanahelinää, ja voi ottaa monia erilaisia verbaalisia vinkkeleitä asioihin joita tapahtuu. Mutta yritäpä kuvailla asiat sellaisenaan, värittämättä niitä mitenkään. Lopulta se on aina niin vaikeaa, että vaikka mitä puhuisi, niin tuntuu että puhuu satuja tai paskaa.
Jos sanon että "kissa jäi auton alle" niin jollekulle siinäkin on jo erilainen sisältö kuin toiselle, riippuen tietenkin siitä että pitääkö kissoista vai ei. Toinen ajattelee että yhyy ja toinen että jippii siitäpä päästiin. Joku saattaa vieläpä ajatella että tulikohan autoon pahakin sotku puskuriin...
Lintu- ja enkelijutut ne sitten vasta vaikeaksi menevätkin... xD
Vai onko niin että siitä rakkaudeksi kutsuttu kokemus on niin kokonaisvaltainen että sille on keksittävä parempi käsite kuin vain kahden tai useamman ihmisen välinen yhteys? Kun Siihen Suureen Rakkauteen liittyy niin paljon akaikkea muutakin, elämänilo, kunnolla hormonitoimintaa... se muuttaa kokemuksena sekä fysiikan että psyyken. Ehkä sitä voisi kutsua... Jumalaksi? Onhan sen tunteen oltaav jotain muuta kuin ihmisen oman mielikuvituksen tuotetta kun se tuntuu niin...
***
on kyllä aika hyvä esimerkki. Sehän "tulee" niin yllättäen, eikä me voida kontrolloida sitä jos emme ole kokemuksien myötä tulleet varovaisiksi ja "jarruta". Sitten hetkittäin tunnumme antavamme periksi ja se vie, vie ja vie... Mikään järki ei tunnu enää pelaavan ah niin tavallisen ja järkevän ihmisen elämässä, olemme "höperöitä". Eikä kokemuksestakaan enää ole mitään hyötyä...
...useampia sanoja rakkaudelle. Kovin harvoin edes ajattelen että se itsekäs paritteluhakuisuus mikä kahden ihmisen välillä vallitsee olisi mitenkään sinnepäinkään rakkauden kanssa tekemisissä. Itse nimitän (pitkin hampain) rakkaudeksi sellaista ekstaattista tunnetta että on harmoniassa omassa itsessään ja tuntee pelkkää myönteistä tunnetta koko olemassaoloa ja kaikkia eläviä olentoja kohtaan.
Voihan se tietysti joku mielenhäiriökin olla...
Niinpä. Montako sanaa eskimoilla olikaan lumelle?
Minä nimitän rakkaudeksi kaikenkattavaa elämänilon ja onnellisuuden tunnetta, joka kirkastuu kumppanin ja lasten kohdalla suorastaan tuskallisen oloiseksi iloksi siitä että he ovat olemassa.
Kuvailit aika paljon samaa asiaa ("on harmoniassa omassa itsessään ja tuntee pelkkää myönteistä tunnetta koko olemassaoloa ja kaikkia eläviä olentoja kohtaan. ") todella osuvasti. Se on minusta rakkautta. Tuo biologinen paritteluhakuisuus voi olla jotain muuta, ihastuminen, halu, rakastuminen, mutta Rakkaus on jotakin aivan muuta. Ehkä joillekin se kokemus on jumala, he tulkitsevat sen tunteen oman kokemuspiirinsä perusteella jumalan kosketukseksi ja pyhäksi hengeksi koska uskovat ettei ihminen voi itsessään tuntea mitään niin suurta ja puhdasta.
Tunnekokemus itsessään on upea (ja kun se on lähes pysyvä, sitten voidaan puhua jo kunnon onnellisuudesta) mutta liian monet tulkinnat toki mutkistavat ja hukuttavat sen varmaankin ajan myötä. Puhki analysoitu tunnekokemus menettää hohtoaan? Ja ihmisellä on tarve saada se pysyvämmäksi, niin luulen, ja sitä varten on jumaluus hieno idea, yhdistää se tunne jumalaan niin että esimerkiksi rukouksessa tai muuten kun siihen osaan tisestään ottaa yhteyden jossa se rakkaus on, ja kutsuu sen esiin, on kuin jumala vastaisi.
mitä ajattelette?
***
...tuntuu aika oudolta ajatukselta minulle, mutta silti minulla luonnossa liikkuessani on kokemus kuin "minua rakastettaisiin". En vain määrittele sitä sen kummemmin mistä se tulee, itsestänikö vain, vaiko muualta.
Ehkäpä useimmilla ihmisillä on niin syvä inho, kauna ja viha omaa olemassaoloaan kohtaan että he eivät edes kykene kuvittelemaan että he itsessään _olisivat_ RAKKAUS. Silloin rakkaus on pakko saada ulkopuolelta; se projisoidaan johonkin tiettyyn ideaan, voimaan, olentoon ja sitä kautta sen saa sitten kierrätettyä itselleen tai muille.
Miksi olisi väärin itse rakastaa suoraan muita olentoja? Miksi tarvittaisiin välittäjä-olentoja?
"Miksi olisi väärin itse rakastaa suoraan muita olentoja? Miksi tarvittaisiin välittäjä-olentoja?"
Tämän on satanismi hyvin kuvannut, sisällyttämällä "jumaluuden" ihmiseen itseensä. Kätevää kuin suoraan tukkurilta ostaminen. :D Toki jotkut asioivat mieluummin lähikaupassa, ja onha siellä parempi palvelu. Tukkupuodissa joutuu itse etsimään kamat hyllyistä mutta voi tehdä löytöjäkin...
Että minä rakastan metaforia. Huomaako sen?
***
Vertaukset ovat usein olleet minullekin rakkaita.
Ehkäpä sellainen tasapainottelu ulkoisen/sisäisen välillä on paras menettelytapa. Jos sitä liikaa alkaa innostua siitä että vau, MINÄ olen rakkaus, niin eihän se välttämättä kovin ihanaiselta sitten näytäkään ulkoapäin. Joku vaan istuu tunkion päällä ja fiilistelee omaa itseään... xD
Ilmiöt vain ilmentyvät, virtaa koski kuohuva tahi veet seisovat suvannon. Alla näien ilmojen totta toinen sana, ilmiselvästi sanottu, ilmaus toinen ilmeisesti lausutaan, vaan ei veden pitävästi.
Totta aina toinen puoli,
toinen piilossa pinnan alla,
mikä virsi niistä virttyy,
miten sanat sovitellaan?
Tuella ja taakallako
tosiksi nyt todistellaan
vaiko syntyjä syviä
sanoillamme säestellään?
Ei kylly kysyvä mieli, ei eksy epävarma, kun raikuu rannatonta, kun korpi kaikuu ja soi.
Vaan on varsin vastaajalla, varman tiedon tietäjällä, heinäkengät hetteikössä,
suossa varsi varttunut.
Olen vasta nyt alkanut ymmärtää että kukaan ei ole seppä syntyessään. Turhaan kauan kiukuttelin kun en ollut heti valmis. Monta tointa jätin kesken, kun en heti osannut, heti hoksannut.
Mutta ei ole oikotietä onneen. Puhtaita papereita ei ole olemassakaan. Vasta suossa rämmittyään palaa kotiin lakkavakan kanssa. :) Tai jos uppoaa sinne suohon... Niin mikäs siinä sitten. Suo tuoksuu hyvälle.
Oikeita sanoja etsin yhä aina vain. Että osuisi olennaiseen ytimeen, vihdoin viimein. Mutta jospa en enää häpeäisi etsimistä, yritystä?
Syntyissään on kaikki itsessänsä, luonnossansa
valmiit ikiaikaisesti, kuten koito kuolemassa, hetket herkeemättömät.
On sulla tulen heimo, kiirepäänä korventamaan, neidon tulta tuntemahan, palata tulipaloihin, polttoihin elon ja sadon synnyttäjän, seppiä sepittämähän, syntyjä raudan.
On mulla veden väki, soljuvaiset kuohuvaiset, myötäjäiset pettäjäiset, syvän kylmät ja pimeät.
Ei tuli sammu syvimmällä, ei lakkaa kipuna kirisemästä, siitä veden synty, kyyneleistä virrat vuolaat. Ei vähene vesi korkeimmalla, syttymätön sammumaton, siitäkö tulen synty?
Käydään kilpasille karkeloimaan, ei kateen sanoin sanomaan, kateen katsein katsomaan, vaan kilpaan jossa voittaa kaikki kansa, verevät virkkeet virkkamaan!
Äläkä hävylläsi häpeä, älä emmi etsimästä yrittämästä, anna hapuilujen harakoida hyvät onnet kaikille, tällekin työn teolle, sanalle saavunnalle.
On virkkeet vajaat, tietoni olematon, eivät säkeet säkenöi, ei synny soitto yksin yrittämällä, ei ees loimilangat.
Lakkavakka on lahja kaunis, siitä suo purjeiksi pursukoon, rievuksemme retkille sanoja saalistamaan, puheen parsia poimimaan. Kustapa kuteet kudotaan, puheen parret parsitaan? Siitäpä soitot solmitaan ja virren väreet värjäillään, punaposkipuolukoista, Marja-mamman popsimista, mustista mustikoista, maan marjoista mehevistä?
Siinäpä idea! Kutoa sanoilla kuvakudos, ei kiukusta kateesta turhaumasta tyhmyydestä kärsimättömyydestä... vaan taidetta taiteen vuoksi, henkeä hengitellen.
Tähänpä voisin vastata oman näkemykseni mukaisesti: Ei ole totuttta tai todellisuutta. Joten kaipa silloin voi kirjoittaa ja uskoa mitä haluaa. :) Kaikki on mitä on.
Kandee vain valita sellainen todellisuus missä viihtyy. :)