Tulipa tässä mieleen että vois vähän yrittää keventää tunnelmaa..täällä moni on niin huolissaan tilastaan..
Ite oon sinnitelly senverran kauan ongelmani kanssa (suhteessa ikääni) ja käynyt läpi niin monia eri tilanteita ahdistuneisuushäiriöni kanssa, että on oppinu jo suhtautuu tähän huumorilla. Opin sen jo pari vuotta sitten kun puhuttiin serkkuni kanssa (jolla on siis sama ongelma) viikon verran paniikista, vertailtiin tuntemuksia jne.
Niin että ajatelkaa nyt kuinka huvittavaa se on kaikessa surkeudessaan että siinä missä normaali ihminen lähtee vaivatta bussilla 5km päähän tai ostaa lähikaupasta juustoa, häiriöihminen kokee sen ihan ylivoimaisena :D vaikka se on ihan normaali jokapäiväinen suoritus :D..istuu bussin penkillä ja vilkuilee peloissaan ympärille, haukkoo henkeä ja tärisee, suunnittelee hyppäävänsä bussin ikkunasta läpi kadulle, miettii että miten selviäisi siitä että joutuu kohta nousemaan paikaltaan ja kävelemään kolme metriä bussin ovelle ja seisomaan siinä kaksikymmentä sekuntia ihmisten katseltavana XD.. Tai miten selviäsi siitä että joutuu jonottamaan muutaman minuutin kassajonossa tai kävelemään torin poikki.. Joku istuu koulun penkillä, ja suurin murhe on se että on tylsää, toinen miettii miten pystyy istumaan parikymmentä minuuttia ilman että ryntää paniikkisena ulos luokasta ja samalla nolaa itsensä.
Voe voe, ollaan me hei aika höpönassuja! Tiedän et joitakuita ärsyttää tällänen suhtautuminen asiaan, onhan tää pirullinen sairaus ja aiheuttaa oikeeta tuskaa&murhetta&ongelmia mut jos vaan pystyy suhtautumaan huumorilla ja nauramaan itselleen ja muille paniikkisille, se kannattaa tehdä! Se auttaa jo tosi paljon paranemisessa. Varsinkin jos sairastaa sos.tilanteiden pelkoa, kannattaa kokeilla tota kevytmielistä suhtautumista tilanteeseen. Tai jopa anarkiaa: "mulla on oikeus lähteä menemään jos en jaksa olla paikoillani, ei mun tarvii selitellä muille, screw you!" Ja oikeestihan ei ihmisiä niin paljon kiinnosta toisten ryntäilemiset että ne jäis kovasti ihmettelemään jotain asiaa. Usein sitä kuvittelee olevansa enemmän huomion kohteena kuin todellisuudessa onkaan.
No, kuitenkin, toivottavasti saitte jotain irti! Jaksua! Naurakaa! Itsellenne, toisille, koko maailmalle! Anarkiaa!
Ite oon sinnitelly senverran kauan ongelmani kanssa (suhteessa ikääni) ja käynyt läpi niin monia eri tilanteita ahdistuneisuushäiriöni kanssa, että on oppinu jo suhtautuu tähän huumorilla. Opin sen jo pari vuotta sitten kun puhuttiin serkkuni kanssa (jolla on siis sama ongelma) viikon verran paniikista, vertailtiin tuntemuksia jne.
Niin että ajatelkaa nyt kuinka huvittavaa se on kaikessa surkeudessaan että siinä missä normaali ihminen lähtee vaivatta bussilla 5km päähän tai ostaa lähikaupasta juustoa, häiriöihminen kokee sen ihan ylivoimaisena :D vaikka se on ihan normaali jokapäiväinen suoritus :D..istuu bussin penkillä ja vilkuilee peloissaan ympärille, haukkoo henkeä ja tärisee, suunnittelee hyppäävänsä bussin ikkunasta läpi kadulle, miettii että miten selviäisi siitä että joutuu kohta nousemaan paikaltaan ja kävelemään kolme metriä bussin ovelle ja seisomaan siinä kaksikymmentä sekuntia ihmisten katseltavana XD.. Tai miten selviäsi siitä että joutuu jonottamaan muutaman minuutin kassajonossa tai kävelemään torin poikki.. Joku istuu koulun penkillä, ja suurin murhe on se että on tylsää, toinen miettii miten pystyy istumaan parikymmentä minuuttia ilman että ryntää paniikkisena ulos luokasta ja samalla nolaa itsensä.
Voe voe, ollaan me hei aika höpönassuja! Tiedän et joitakuita ärsyttää tällänen suhtautuminen asiaan, onhan tää pirullinen sairaus ja aiheuttaa oikeeta tuskaa&murhetta&ongelmia mut jos vaan pystyy suhtautumaan huumorilla ja nauramaan itselleen ja muille paniikkisille, se kannattaa tehdä! Se auttaa jo tosi paljon paranemisessa. Varsinkin jos sairastaa sos.tilanteiden pelkoa, kannattaa kokeilla tota kevytmielistä suhtautumista tilanteeseen. Tai jopa anarkiaa: "mulla on oikeus lähteä menemään jos en jaksa olla paikoillani, ei mun tarvii selitellä muille, screw you!" Ja oikeestihan ei ihmisiä niin paljon kiinnosta toisten ryntäilemiset että ne jäis kovasti ihmettelemään jotain asiaa. Usein sitä kuvittelee olevansa enemmän huomion kohteena kuin todellisuudessa onkaan.
No, kuitenkin, toivottavasti saitte jotain irti! Jaksua! Naurakaa! Itsellenne, toisille, koko maailmalle! Anarkiaa!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Oon tässä nyt innostuksissani pariin viestiin kommentoinu ja molemmissa on käynyt ilmi, että osaan ajatella nykyään paniikkikohtaukset jo pois, jotta kohtaus ei pääsisi kunnolla edes alkamaankaan.
Tärkeintä tällasen sairauden kanssa on itsehoito, siihen mielestäni kuuluu nauraminen omille fobioillensa ja kohtauksillensa.
Kaverit ovat haljeta naurusta, kun käytän Seprameistani nimitystä "hullun lääkkeet" tai tokaisen että: "jaaha, on taas tarkistettava lääkitys kohdilleen".
Olen nyt vannonut täällä palstalla puhumisen nimeen. Vakavissaan puhumisen lisäksi on hyvä heittää lekkeriksi koko paska paniikki! Sairauden salailu ei kannata, vaan antaa tulla kaikki, kyllä ne kamut kuuntelee. Ja tärkeää on, jos itse heität asiasta läppää, hyväksyt sen myös ystäviltäs. Kaverit tietävät, että mulla on ollut vaikeaa näitten juttujen kans, mutta ne kutsuvat mua mm. täydeksi seinähulluksi. Ne tietävät, että kuuntelun lisäksi he voivat auttaa mua tavalla, joka itsestänikin on hyvä tapa käsitellä asiaa.
Kuollahan me ei tähän. Parantuminen lähtee välinpitämättömyydestä paniikkihäiriöitä kohtaan...
Vaikeaa, mutta kannattaa kokeilla!
Ja sitten kun ajattelee sitä, että aika monella on nykyään paniikkihäiriö tms. ja että ihmiset hulluna pelkäävät _toisiaan_. Molemmat istuvat vierekkäin siellä bussissa ja pelkäävät toisiaan kuollakseen. Jotenkin se on välillä vähän... naurettavaa. Tai ei naurettavaa, mutta... hupaisaa. Mitä järkeä siinä on? Ei mitään. :D Se kai se pointti tässä sairaudessa onkin; ei ole mitään järkeä. :D