Onko kukaan muu ollut koskaan masentunut ja väsynyt vaikka elämässä on kaikki "hyvin". Olen reilu kaksikymmpinen nainen, jolla on vakituinen kohtuupalkkainen työ, hyvä mies, hieno koti, ulkonäkö... jne. muutenkin kaikki hyvin. Silti tuntuu, että ei jaksa. Tahtoisi vaan johonkin turvaan.. Itku meinaa tulla koko ajan ja mikään ei huvita. Tuntuu ettei kotonakaan voi vaan itkeä, ettei puoliso ala ihmetellä. Koska en jaksa selittää, kukaan ei ymmärtäis mun lähipiirissä, koska mulla pitäis olla kaikki hyvin eikä mitään syytä valittaa.
Silti vaan jotakin puuttuu, kaikki on vaan pintaa. Välillä miettii autolla ajaessa, että jos ajaisi ulos, niin pääsiskö hetkeksi pois tästä arjesta, sais olla rauhassa.
Jopa se tuntuu pahalta, kun joku kysyy tosissaan että mitä kuuluu..Tulee aina vastattua että tosi hyvää, siltähän se kai näyttää. Moni unelmoisi mun elämästä, monella on huonommin. Silti vaan en ole onnellinen. Viime aikoina musta on tullut kauhean sulkeutunut, en pysty enää kertomaan tosissaan kellekään miltä tuntuu. On vaan huono olo henkisesti ja väsyttää. Tuntuu, ettei ole oman elämänsä haltija. Ihan kuin eläisi koko ajan muita varten..ihan kuin ei pystyisi vaikuttamaan omaan kohtaloon. Ja kun ei edes tiedä mikä oikeasti masentaa, en ole keksinyt mitään syytä..
Jos siellä on joku jolla on samanlaisia fiiliksiä, niin voitteko kertoa miten jaksatte päivästä toiseen ja jos olette selvinneet, miten se tapahtui? Mistä olette saaneet apua? Musta tuntuu, että mä en saa apua mun lähipiiristä, tai sitten vain alitajuisesti torjun sen hymyilemällä, että kaikki on hyvin..
Silti vaan jotakin puuttuu, kaikki on vaan pintaa. Välillä miettii autolla ajaessa, että jos ajaisi ulos, niin pääsiskö hetkeksi pois tästä arjesta, sais olla rauhassa.
Jopa se tuntuu pahalta, kun joku kysyy tosissaan että mitä kuuluu..Tulee aina vastattua että tosi hyvää, siltähän se kai näyttää. Moni unelmoisi mun elämästä, monella on huonommin. Silti vaan en ole onnellinen. Viime aikoina musta on tullut kauhean sulkeutunut, en pysty enää kertomaan tosissaan kellekään miltä tuntuu. On vaan huono olo henkisesti ja väsyttää. Tuntuu, ettei ole oman elämänsä haltija. Ihan kuin eläisi koko ajan muita varten..ihan kuin ei pystyisi vaikuttamaan omaan kohtaloon. Ja kun ei edes tiedä mikä oikeasti masentaa, en ole keksinyt mitään syytä..
Jos siellä on joku jolla on samanlaisia fiiliksiä, niin voitteko kertoa miten jaksatte päivästä toiseen ja jos olette selvinneet, miten se tapahtui? Mistä olette saaneet apua? Musta tuntuu, että mä en saa apua mun lähipiiristä, tai sitten vain alitajuisesti torjun sen hymyilemällä, että kaikki on hyvin..
Vastaukset 4
Vanhimmat
Musta tuntuu ihan samalta! Apua on vaikea saada, ellei sitä hae. Ongelmat tuntuu hetken aikaa pienemmiltä kun puhuu jonku ystävän kanssa. Puolisolta en minäkään saa tukea.. varovasti olen keskustelua aloittanut ja vastauksena olen saanut suurinpiirtein " mitä vaikeaa sulla nyt muka on..".
Tunnen itseni jotenkin pahaksi, kun en ole täysin tyytyväinen, vaikka kaikki on periaatteessa hyvin..
"Yksi Sinulta puuttuu, Kristuksen sisäinen tunteminen." (Viimeiset Kiusaukset)
Ihan samanlaisissa fiiliksissä kieriskelin keväällä ja alkukesästä, ilman mitään järkevää syytä, elämässä kaikki mallillaan.
Kun tuntui etten enää jaksa, menin työterveyslääkärille. Masennusdiagnoosin tekemistä helpotti se, että olen muutama vuosi sitten sairastanut masennusta, eli oireet olivat nyt tutut. Lääkäri määräsi lääkityksen, koska lääkkeet helpottivat oloa edelliselläkin kerralla. Lääkitys on auttanut nytkin, olen aivan eri ihminen (ja kuitenkin oma itseni) Mietityttää vaan, mahtaako tästä tulla elinikäinen vaiva...
Mutta any way, suosittelen lääkäriin menemistä ja jos lääkäri ehdottaa lääkitystä, kannattaa kokeilla.
Olin samassa tilanteessa yli 20v sitten kuin sinä. Kaikki oli hienosti. Terveet lapset, kaunis koti jne. Tyhjyys vain huusi sisälläni. Tuli myös ihmispelkoja ja kahvikuppineuroosi.
Ystäväni varoitti rauhoittavista lääkkeistä. oli itse joutunut koukkuun. Olin kuin umpikujassa.
Ajattelin, että jokin keino pitää olla. Olen vielä nuori. Kävin " vakoilemassa" kirkon juttuja. Erilaisissa tilaisuuksissa. Ajattelin, että noissa ihmisissä on jotain. Sisäistä rauhaa tms. Minulla oli onneksi yksi uskova järkevä ystävä ja panin hänet tenttiin. Miten minäkin voisin yrittää.
Hän johdatti minut oikealle tielle ja sain suureksi ihmeekseni ja helpotuksekseni tulla uskoon.Vaikken ikinä olis sitä uskonut. Olen monesti miettinyt millä muulla sanalla sen voisi kuvailla. Synnyin uudelleen Jumalan lapseksi, siis henkisesti.Ja se on pysynyt. Masennus ja ihmispelko jäi siihen. En kertonut asiasta kuin harvoille. Enkä ole vieläkään. Vaikka haluaisin kyllä kovasti. Kuten nyt kerron. Kokeilkaa ihmeessä tätäkin tietä. Ei tarvitse mennä mihinkään hurmosliikkeseen. Sellaiset paikat ovat hyviä, missä ei ihmisiä kahlita säännoin ja määräyksin. Esikää tervettä seuraa. Huomaatte kyllä mikä on. Elämä on ihmeellistä ja jännittävää.Ja vielä ihmeellisempää on se, että minä yksittäinen ihminen voin ihmetellä sitä.
Lämpimin ajatuksin.