Olen nätti, fiksu, jo yli 3-kymppinen(=aikuinen?), alallani menestyvä... ja sairastanut yli kymmenen vuotta bulimiaa erittäin äärimmäisesti. Tämä tarkoittaa, että olen ahminut ja oksentanut lähes joka päivä monta kertaa päivässä, kohta tuon yksitoista vuotta.
Kaikki alkoi erittäin pahasta elämäntilanteesta, josta ei olut ulospääsyä. Tuo syömis-oksentamis-kierre oli ainoa lohtu, se piti silloin hengissä. Vaikka joka päivä toivoi kuolevansa, silloin tosin muista syistä.
Jossain vaiheessa yritin alkaa elää ja onnistuinkin melko hyvin: mutta tuo tapa alkoi olla jo liian juurtunut, muuttunut jo sairaudeksi, että siitä olisi päässyt eroon. Olen vielä pahaksi onneksi ns. auttamis-alalla pienissä piireissä/paikkakunnalla ja siinä suht arvostettu, joten en tiedä mihin edes kääntyä. Olen aina ollut muiden tukijalka kaikessa, se joka kestää kyllä kaiken.
Ymmärrän täysin tämän sairauden, inhoan sen kierrettä, pystyn suhtautumaan siihen täysin asiallisesti, en suostu häpeämään SAIRAUTTA: mutta silti, en pysty sitä hallitsemaan enkä hakemaan apuakaan. Enkä tiedä, onko se tavallaan kohdallani jo myöhäistä. (Auttaja minussa sanoo heti, ettei koskaan ole liian myöhäistä, mutta silti...)
Olen vielä ollut suht terve, tosin monta kertaa tapahtuvat päivittäiset ahmimiset/oksentamiset "tipauttavat" pahasti, eli suunnatonta väsymystä ja masennustakin on ollut. Päälle päin sitä tuskin kukaan uskoo, mutta en toivoisi tällaista helvettiä kenellekään. Syön seurassa liikaa ja syön yksin liikaa. Syön aina liikaa. Ja oksentaminen puhdistaa minut jollain lailla henkisesti, voi aloittaa elämän taas puhtaalta pöydältä. Ja tämä on tosiaan PSYYKKINEN SAIRAUS, kokemuksen rintaäänellä hahmotettuna.
En koe olevani lihava, olen suht tyytyväinen itseeni näin, joten siitä ei ole kyse. Ymmärrän tämän sairauden mekaniikan hyvin ja myönnän sen täysin: en vain näe sen loppuvan.
Olen lopultakin tämän kaiken keskellä elänyt suhteellisen hyvää elämää, ihme kyllä. Ja pyrkinyt auttamaan muita, koska en ole itseäni kyennyt auttamaan. Olen taistelija, mutta tämän kanssa en pärjää. Se hallitsee liikaa ja olen sitä "kurkkuani myöten täynnä", jos sallitte aiheeseen liittyvän viittauksen! Olen myös viimein antanut itseni rakastua, mihin en ole katsonut olevani oikeutettu: enkä halua tämän tuhoavan sitä hyvää. Koska on vaikea välittää mistään niin paljon kuin siitä, että saa jatkaa tällä samalla kaavalla. Vaikka sitä ei haluaisi. Vaikka se tuhoaa kaiken hyvän.
Tällä palstalla on paljon ns. aloittelijoita, joiden toivon koko sydämestäni hakevan apua noin varhaisessa vaiheessa. Ette voi tietääkään, miten pelottavan ja ison asian kanssa olette tekemisissä!
Mutta onko täällä muita tällaisia ns. raskaan sarjan ottelijoita, jotka ovat hävinneet jo liian kauan? Tai ovat tuhoisien vuosien jälkeenkin saaneet itsensä tästä mustasta aukosta ylös? Vai olenko minä se kyseenalainen viimeinen "queen of iso B.?" Ja mikä on tällaisen kuningattaren tulevaisuus??
Kaikki alkoi erittäin pahasta elämäntilanteesta, josta ei olut ulospääsyä. Tuo syömis-oksentamis-kierre oli ainoa lohtu, se piti silloin hengissä. Vaikka joka päivä toivoi kuolevansa, silloin tosin muista syistä.
Jossain vaiheessa yritin alkaa elää ja onnistuinkin melko hyvin: mutta tuo tapa alkoi olla jo liian juurtunut, muuttunut jo sairaudeksi, että siitä olisi päässyt eroon. Olen vielä pahaksi onneksi ns. auttamis-alalla pienissä piireissä/paikkakunnalla ja siinä suht arvostettu, joten en tiedä mihin edes kääntyä. Olen aina ollut muiden tukijalka kaikessa, se joka kestää kyllä kaiken.
Ymmärrän täysin tämän sairauden, inhoan sen kierrettä, pystyn suhtautumaan siihen täysin asiallisesti, en suostu häpeämään SAIRAUTTA: mutta silti, en pysty sitä hallitsemaan enkä hakemaan apuakaan. Enkä tiedä, onko se tavallaan kohdallani jo myöhäistä. (Auttaja minussa sanoo heti, ettei koskaan ole liian myöhäistä, mutta silti...)
Olen vielä ollut suht terve, tosin monta kertaa tapahtuvat päivittäiset ahmimiset/oksentamiset "tipauttavat" pahasti, eli suunnatonta väsymystä ja masennustakin on ollut. Päälle päin sitä tuskin kukaan uskoo, mutta en toivoisi tällaista helvettiä kenellekään. Syön seurassa liikaa ja syön yksin liikaa. Syön aina liikaa. Ja oksentaminen puhdistaa minut jollain lailla henkisesti, voi aloittaa elämän taas puhtaalta pöydältä. Ja tämä on tosiaan PSYYKKINEN SAIRAUS, kokemuksen rintaäänellä hahmotettuna.
En koe olevani lihava, olen suht tyytyväinen itseeni näin, joten siitä ei ole kyse. Ymmärrän tämän sairauden mekaniikan hyvin ja myönnän sen täysin: en vain näe sen loppuvan.
Olen lopultakin tämän kaiken keskellä elänyt suhteellisen hyvää elämää, ihme kyllä. Ja pyrkinyt auttamaan muita, koska en ole itseäni kyennyt auttamaan. Olen taistelija, mutta tämän kanssa en pärjää. Se hallitsee liikaa ja olen sitä "kurkkuani myöten täynnä", jos sallitte aiheeseen liittyvän viittauksen! Olen myös viimein antanut itseni rakastua, mihin en ole katsonut olevani oikeutettu: enkä halua tämän tuhoavan sitä hyvää. Koska on vaikea välittää mistään niin paljon kuin siitä, että saa jatkaa tällä samalla kaavalla. Vaikka sitä ei haluaisi. Vaikka se tuhoaa kaiken hyvän.
Tällä palstalla on paljon ns. aloittelijoita, joiden toivon koko sydämestäni hakevan apua noin varhaisessa vaiheessa. Ette voi tietääkään, miten pelottavan ja ison asian kanssa olette tekemisissä!
Mutta onko täällä muita tällaisia ns. raskaan sarjan ottelijoita, jotka ovat hävinneet jo liian kauan? Tai ovat tuhoisien vuosien jälkeenkin saaneet itsensä tästä mustasta aukosta ylös? Vai olenko minä se kyseenalainen viimeinen "queen of iso B.?" Ja mikä on tällaisen kuningattaren tulevaisuus??
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tämä ei varmaankaan lohduta, mutta IHMETTELEN vain, miten yleensä PYSTYTTE olemaan bulimiitikkoja, koska minä oksensin tänään tahattomasti, siis en olisi halunnut oksentaa, mutta join ilmeisesti liikaa erittäin tummaa teetä ja "puklasin" sen jälkeen.
No pointti oli se, että jo kahden "puklan" jälkeen kurkkuun sattui hitosti!
Miten te PYSTYTTE jatkamaan oksentamista noin kauan, koska se yksinkertaisesti sattuu ruokatorvessa?
"Ja tämä on tosiaan PSYYKKINEN SAIRAUS, kokemuksen rintaäänellä hahmotettuna."
Mistäs sinä sen tiedät?
Ainakin tuo tarinasi on kuin huumeriippuvaiselta, joka ei vielä halua huumeestaan eroon. Jotenkin tuntuu siltä, että sinä suojelet tuota riippuvuuttasi. Sinä et ole vielä riittävän vihainen sairaudellesi, mutta ilmeisesti kohta alkaa tapahtumaan.
Riippuvuus vääristää todellisuuskäsitettä sekä bulimikoilla että anorektikoilla. Kun katsoo näitä bulimikkojen ja anorektikkojen tekstejä niin bulimikot vaikuttavat normaaleilta (tosin sairauden latistamilta). Aloittelevat anorektikot vaikuttavat vähän skitsoilta. Ne tietää, että jotain on hullusti, mutta uskovat kontrolloivansa itseään. Bulimikot taasen luulevat, että heillä pitäisi olla metafyysisiä kykyjä. Terapeutit muuten ruokkivat tuollaista harhaa.
Niin, vääristynyt todellisuuskäsitys on ihan normaalia ihmisen psyyken toimintaa:-)
Nelikymppisenä moni narkomaani on päässyt eroon huumeriippuvuudestaan, ja syömishäiriötkin katoavat iän myötä. Aivojen kemia ilmeisesti muuttuu iän myötä.
(Alkoholista tosin ei pääse eroon iän myötä.)
"Olen vielä pahaksi onneksi ns. auttamis-alalla pienissä piireissä/paikkakunnalla ja siinä suht arvostettu, joten en tiedä mihin edes kääntyä."
Käänny jonkun luotettavan puoleen, mutta jos kynnys kertoa koko totuus on liian suuri niin aloita kertomalla pienempi totuus. Luota naisen vaistoosi, kyllä naiset perinteisesti taitaa tämän tyylin: 'Minä olen vähän raskaana ...'
"Olen aina ollut muiden tukijalka kaikessa, se joka kestää kyllä kaiken. "
Minä kyllä vähän epäilen, ettei tuollainen maailmoja syleilevä auttamismasokismi ole tehokasta. Tukemisessa pitää olla rajat ja tuloksia on seurattava.
No enpä tiedä, onko nämä asiat sinun uskomisestasi kiinni, näin se vaan on mennyt omalla kohdallani, näin sen olen KOKENUT, uskot sitten mitä uskot. Sinänsä jo hassu lausekin tällaisessa yhteydessä..
Samaa mieltä olen siitä, että kyseessä on psyykkinen riippuvuussairaus, addiktio, johon pätevät addiktioon liittyvät selviytymismekanismit, tuttuja ovat.
Eikä tietenkään ole tervettä tuo auttamis-masokismi, johan sen nyt sanoo terve järkikin, siksi siitä erikseen mainitsinkin. TYössäni toimin erittäin ammatillisesti ja todella tuloksiakin arvioidaan jne, mutta omassa elämässäni tunnistan sitä näkökulman vääristymistä. Ehkä meistä monet tunnistaa itsessään sen kiltin tytön-syndrooman ja ylitunnollisuuden, joka sitten voi heijastua hallisemattomana käytöksenä jollain saralla. Pitää itseään jollain tavalla kasassa...
Toivottavasti aivojen kemia toimii iän myötä ja tulisin tarpeeksi vihaiseksi, mutta on rankkaa olla addiktoituneena johonkin sellaiseen "aineeseen" jota et voi koskaan kokonaan täysin lopettaa, vaan pitäisi oppia kohtuukäyttäjäksi. Helpompaa olisi ns. lopettaa kokonaan, mutta taitaa siinä käydä hassusti sitten siinäkin.
Niinpä, ihmeellistä miten sitä pystyy normaaliin elämään tämän kiusankappaleen kanssa. Myöskin kymmenisen vuotta takana tätä touhua. Välillä helpottaa mutta aina se tulee takaisin ja yhtä rajuna. Nyt taas lakipiste saavutettu ja tuntuu, että apua pitäisi saada ennenkuin polla sekoaa. En vain uskalla avata suutani tästä kenellekään, hyvä kun tänne uskalsin kirjoittaa.
Niin, ja hyvä korvike ruualle näyttää olevan kuningasalkoholi..näin sitä mennään riippuvuudesta toiseen.
Minullakin on jo suunnilleen seitsemän vuotta tuota helvettiä takana.. Joka aamu sitä vannottaa itselleen, että tänään en sorru, en laita mitään herkkuja suuhuni, ettei tule kiusausta oksentamiseen. Mutta joka ilta sitä huomaa taas ahmivan kaikkea, ja sitten oksentamaan. Ja tämän session jälkeen taas lupaan itselleni, että nyt loppuu, ja ei saata mennä kuin kaksi tuntia kun rumba alkaa uudelleen. Tuntuu jo voitolta, kun oksentamiskerrat jää yhteen päivän aikana.
Päivät menee hyvin, mutta illat on tosi vaikeita, silloin aina tekee mieli kaikkea hyvää. Ruoan laadun suhteen olen muuten tosi tarkka, ei mitään rasvaista, ja paljon kasviksia, sitten "sessiossa" syön kaikkea niitä, mitä muuten kiellän itseltäni.
Ja loppujen lopuksi, kun kohtaus alkaa, niin se ruoka mitä ahmii, niin ensimmäiset palat maistuu vaan hyvälle, kun sitä alkaa syödessä jo ajattelemaan, että mihin tämä syöminen johtaa, että kohta alkaa kärsimys vessassa.. Oksentamisen jälkeen tulee sitten taas ihanan "puhdas" ja tyhjä olo, mutta aina mietityttää, että mitäköhän noista syödyistä ruoista ehti imeytymään??
Viikonloppuna tulee monesti sen takia juotua, kun silloin ei tule syötyä, eikä siis "tarvitse" oksentaa, mutta sitten taas krapulassa onkin taas pahimmat päivät edessä, kun oksentamiskertoja saattaa olla neljäkin päivässä..
Mistä ihmeestä sen voiman ja tahdon lopettamiseen oikein löytäisi, kun en alkoholistiksikaan hauaisi..
Tsemppiä kaikille kohtalotovereille ;)
Rakkaus ja yhdessä olo