Haluan käsitellä tässä avauksessa käsitettä uskossa väsynyt, koska olen ymmärtänyt asian hieman eri merkityksessä kuin se on tällä palstalla viima aikoina esiintynyt.
Uskossa väsyneinä on kuvattu ihmisiä, jotka eivät jaksa enää kysellä uskonsa perään. He ovat "tuolla jossain" ja "ei paljon missään". He ovat niitä kadonneita rahoja ja jerikon tien kulkijoita, jotka ovat kaikesta rakkaudesta huolimatta ajautuneet tilanteeseen, jossa heidän arvonsa on tullut kyseenalaiseksi. Se ei ole suinkaan vain heidän ongelmansa, vaan kertoo paljon myös heidän kotiseurakunnastaan, kuinka paljon vaimo viitsii ja jaksaa lakaista tai vastaavasti sitoa haavoja. Sitä työtä kyllä nähdäkseni vaimolla riittäisi.
Palstalla on keskusteltu uskossa väsyneistä, mutta minun käsitykseni on, että kaikki joihin epäily uskossa väsymisestä kohdistuu, ovat kuitenkin vielä sen verran henkitoreissaan, että jaksavat ainakin kysellä. Kuolleethan eivät kysele. Piste. Tästä syystä ajattelen, että tämänkaltainen "onkohan se nyt oikein uskomassa" -kyseenalaistaminen on jostakin muusta kuin Pyhästä Hengestä lähtöisin. Saattaa tietysti olla, että kysyjällä on vilpitön tarkoitus, mutta kysyjän kysymys hukkuu (oma tulkintani) pelkoon siitä, että jokin menee nyt eri tavalla kuin itse olen tottunut. Se aiheuttaa pelon tunteen: Nyt ollaan kyllä hukassa. Nyt tuodaan sekaoppia siioniin. Nyt hyväksytään kaikenlainen synninteko. Nyt kaikki päsevät taivaaseen.
Kysyjälle tulee aina pyrkiä vastaamaan mahdollisimman selkeästi ja yksiselitteisesti, jotta Raamatun puhdas Jumalallinen totuus tulisi esiin. Silloin olemme oikealla tiellä, emmekä ole väheksymässä tai painamassa ketään turhilla kuormilla. Kysyjää ei kovin paljon auta se, että kysytään vastakysymys: "Oletkohan sinä oikein uskomassa?" Sen kysymyksen välitön vaikutus on rakauden katoaminen, ja hengen yhteyden katkeaminen, jotka molemmat ovat välttämättömiä uskon elämässä.
Toivonkin jatkossa näkeväni vähemmän sellaista kirjoittelua, joka kyseenalaistaa yhdenkään ihmisen uskon. Kaikki me, joille Jumala on lapsia siunannut, tiedämme sen, ettemme lapsia varjellessamme voi kiinnittää lapsiamme niin tiukasti itseemme, että voisimme jokaisen vahingon ennakoida. Mitä sitten voimme tehdä? Me voimme rukoilla, ja meidän pitää rukoilla. Ja aivan kuten silloin kun olemme lapsista huolissamme, niin voimme rukoilla lähimmäisen puolesta, jos olemme hänestä huolissamme. Täällä palstalla kirjoittelee ihan oikeita ihmisiä, joilla on kuolematon sielu. Pienikin hymy, virtuaalinen tai oikea, saattaa ratkaista jopa ihmisen hengen. Joku raukka saattaa saada sen verran lähimmäisenrakkautta, ettei loukkaa itseään tai vedä itseään narun jatkoksi. Vai luuletteko rakkaat palstalaiset, ettei vihollinen saa ihmistä tekemään niin?
Omaa kirjoitteluani palstalla haluan vielä muutamalla sanalla kommentoida. Olen kirjoittanut melko maltillisesti, enkä ole lähtenyt mihinkään ketjuralleihin mukaan. Muistinvaraisesti sanottuna en ole yhteenkään ketjuun kirjoittanut yli kymmentä vastinetta. Kirjoitan aina samalla nimimerkillä, oli siitä minule haittaa tai ei. Kirjoitan asioista, jotka ovat kirkastuneet minulle sillä tavoin, etten näe niissä raamatullista pohjaa. En mielestäni sekaannu joka asiaan, vaan sellaisiin jotka tunnen itselleni läheisiksi. Olen kyllä kirjoittanut palstalle kiivaitakin kannanottoja, kun on käsitelty vaikeita asioita. Vaikeimmat asiat ovat olleet hoitokokoukset, ehkäisy ja vain me -henkisyys. Näistä kolmesta asiasta juontaa monia pienempiä, ja täytyy sanoa että käsitykseni näiden asioiden epäraamatullisuudesta on vain vahvistunut.
Olen pyrkinyt korostamaan kirjoituksissani rakkauden merkitystä, enkä ole myöskään ketään kadotukseen sysäämässä. Kristittynä ymmärrän kyllä sen, että synti on kadottavainen, mutta Jumalan rakkaus meitä kohtaan kestää aivan varmasti, kun me Hänen Poikansa kautta sen vain uskomme. Ja siitä olen iloinen että täälläkin palstalla lähestulkoon kaikki ovat tämän asian ytimen oikein käsittäneet. Se on avain vanhurskauteemme. Ihmisinä lähestymme tätä tärkeintä asiaa vain kovin eri suunnista.
Vielä lohdutuksen sanoja: Kyllä Jumala, luojamme kestää senkin, jos olemme joskus väsyneitä. Ei aina tarvitse olla reipas, pirteä ja iloinen. Kristityllä on täysi oikeus sanoa lähellä istuvalle "lähimmäisenkelille", että olen väsynyt. Ehkä joskus voimme itse olla tukena jollekin väsyneelle, kun olemme itse kokeneet sellaista taivaan esimakua.
Uskossa väsyneinä on kuvattu ihmisiä, jotka eivät jaksa enää kysellä uskonsa perään. He ovat "tuolla jossain" ja "ei paljon missään". He ovat niitä kadonneita rahoja ja jerikon tien kulkijoita, jotka ovat kaikesta rakkaudesta huolimatta ajautuneet tilanteeseen, jossa heidän arvonsa on tullut kyseenalaiseksi. Se ei ole suinkaan vain heidän ongelmansa, vaan kertoo paljon myös heidän kotiseurakunnastaan, kuinka paljon vaimo viitsii ja jaksaa lakaista tai vastaavasti sitoa haavoja. Sitä työtä kyllä nähdäkseni vaimolla riittäisi.
Palstalla on keskusteltu uskossa väsyneistä, mutta minun käsitykseni on, että kaikki joihin epäily uskossa väsymisestä kohdistuu, ovat kuitenkin vielä sen verran henkitoreissaan, että jaksavat ainakin kysellä. Kuolleethan eivät kysele. Piste. Tästä syystä ajattelen, että tämänkaltainen "onkohan se nyt oikein uskomassa" -kyseenalaistaminen on jostakin muusta kuin Pyhästä Hengestä lähtöisin. Saattaa tietysti olla, että kysyjällä on vilpitön tarkoitus, mutta kysyjän kysymys hukkuu (oma tulkintani) pelkoon siitä, että jokin menee nyt eri tavalla kuin itse olen tottunut. Se aiheuttaa pelon tunteen: Nyt ollaan kyllä hukassa. Nyt tuodaan sekaoppia siioniin. Nyt hyväksytään kaikenlainen synninteko. Nyt kaikki päsevät taivaaseen.
Kysyjälle tulee aina pyrkiä vastaamaan mahdollisimman selkeästi ja yksiselitteisesti, jotta Raamatun puhdas Jumalallinen totuus tulisi esiin. Silloin olemme oikealla tiellä, emmekä ole väheksymässä tai painamassa ketään turhilla kuormilla. Kysyjää ei kovin paljon auta se, että kysytään vastakysymys: "Oletkohan sinä oikein uskomassa?" Sen kysymyksen välitön vaikutus on rakauden katoaminen, ja hengen yhteyden katkeaminen, jotka molemmat ovat välttämättömiä uskon elämässä.
Toivonkin jatkossa näkeväni vähemmän sellaista kirjoittelua, joka kyseenalaistaa yhdenkään ihmisen uskon. Kaikki me, joille Jumala on lapsia siunannut, tiedämme sen, ettemme lapsia varjellessamme voi kiinnittää lapsiamme niin tiukasti itseemme, että voisimme jokaisen vahingon ennakoida. Mitä sitten voimme tehdä? Me voimme rukoilla, ja meidän pitää rukoilla. Ja aivan kuten silloin kun olemme lapsista huolissamme, niin voimme rukoilla lähimmäisen puolesta, jos olemme hänestä huolissamme. Täällä palstalla kirjoittelee ihan oikeita ihmisiä, joilla on kuolematon sielu. Pienikin hymy, virtuaalinen tai oikea, saattaa ratkaista jopa ihmisen hengen. Joku raukka saattaa saada sen verran lähimmäisenrakkautta, ettei loukkaa itseään tai vedä itseään narun jatkoksi. Vai luuletteko rakkaat palstalaiset, ettei vihollinen saa ihmistä tekemään niin?
Omaa kirjoitteluani palstalla haluan vielä muutamalla sanalla kommentoida. Olen kirjoittanut melko maltillisesti, enkä ole lähtenyt mihinkään ketjuralleihin mukaan. Muistinvaraisesti sanottuna en ole yhteenkään ketjuun kirjoittanut yli kymmentä vastinetta. Kirjoitan aina samalla nimimerkillä, oli siitä minule haittaa tai ei. Kirjoitan asioista, jotka ovat kirkastuneet minulle sillä tavoin, etten näe niissä raamatullista pohjaa. En mielestäni sekaannu joka asiaan, vaan sellaisiin jotka tunnen itselleni läheisiksi. Olen kyllä kirjoittanut palstalle kiivaitakin kannanottoja, kun on käsitelty vaikeita asioita. Vaikeimmat asiat ovat olleet hoitokokoukset, ehkäisy ja vain me -henkisyys. Näistä kolmesta asiasta juontaa monia pienempiä, ja täytyy sanoa että käsitykseni näiden asioiden epäraamatullisuudesta on vain vahvistunut.
Olen pyrkinyt korostamaan kirjoituksissani rakkauden merkitystä, enkä ole myöskään ketään kadotukseen sysäämässä. Kristittynä ymmärrän kyllä sen, että synti on kadottavainen, mutta Jumalan rakkaus meitä kohtaan kestää aivan varmasti, kun me Hänen Poikansa kautta sen vain uskomme. Ja siitä olen iloinen että täälläkin palstalla lähestulkoon kaikki ovat tämän asian ytimen oikein käsittäneet. Se on avain vanhurskauteemme. Ihmisinä lähestymme tätä tärkeintä asiaa vain kovin eri suunnista.
Vielä lohdutuksen sanoja: Kyllä Jumala, luojamme kestää senkin, jos olemme joskus väsyneitä. Ei aina tarvitse olla reipas, pirteä ja iloinen. Kristityllä on täysi oikeus sanoa lähellä istuvalle "lähimmäisenkelille", että olen väsynyt. Ehkä joskus voimme itse olla tukena jollekin väsyneelle, kun olemme itse kokeneet sellaista taivaan esimakua.
Vastaukset 10
Vanhimmat
kuitenkin jäin kyselemään tälläistä minulle äärettömän tärkeää asiaa, asiaa, jota käyn toisinaan viemässä palstalle, kuin palstalle.
Tietääkö edes uskovainen sitä, että kun hän noudattaa Sanan neuvoja ja pysyy Jumalan asettamissa rajoissa, siis karttaa kaikkea syntiä, hän tulee sitten vasta vapaaksi.
Synti rikkoo, tuo väsymystä ja masennusta.
Ihmiset kuvittelevat usein, että sellainen ihminen on vapaa, joka saa tehdä mitä tahansa, mutta se on paha harha, sillä sellainen ihminen loukkaantuu usein ja loukkaa ohessa lähimmäisiään, mutta Jumalan Sanalle kuuliainen, pysyy turvassa ja näin Sanalle kuuliainen tulee todellisesti vapaaksi ja rauhalliseksi.
Ja toinen tärkeä asia, tietääkö uskovainen, että hänen ei tarvitse toisten syntiä kantaa, vaan pitää ainoastaan omasta vaelluksestaan huolta.
Meidän ei tarvitse edes perheemme jäsenten syntejä kantaa, eikä niistä surra. Saamme rukoilla heidän puolestaan ja olla esimerkkinä heille uskon tien kulkijasta, vapaasta ja onnellisesta.
Saamme jättää niin itsemme, kuin lähimmäisemme Jumalan huomaan ja Jeesus sanoo huolehtivansa meistä, sillä Hänellä on voima ja kyky, tehdä kaikki uudeksi.
Jos ei tunne Sanaa, ei tiedä, että Jeesus kehottamalla kehoittaa meitä olemaan vapaita ja iloisia ja lupaa, että uskomalla Häneen, tulemme vapaiksi ja kertoo, että täydellinen rakkaus karkottaa pelon.
Siksi jokaisen pitää lukemasta lukea itse Sanaa, että ei jää toisten opetusten varaan, vaan, että Jumala Itse Henkensä kautta opettaa jokaista omaansa ja on varma, että silloin ihminen vapautuu taakoistaan.
Vaikka olikin kirjoitusta. Ottakaamme kaikki oppia sectorin maltillisuudesta. Kirjoittakaamme vain sellaista, joka antaa kulloiseenkin aiheeseen rakennuspalikoita yhteisymmärryksen löytymiselle vaikestakin asioista. Kunnioittakaamme myöskin itsellemme vieraita näkökulmia asioihin, koska ne ovat ihan yhtä oikeutettuja kuin omamme.
Juuri näin ajattelen itsekin.
Raamatun mukaan r a k k a u s on tuntomerkki oikeasta uskosta.
Onko tuomitseminen rakkautta? Entä poisleikkaavat sanat? Entä vaatimukset toisia kohtaan?
tyhjästä.
Olet ehkä oikeassa. Mutta litkiminen on vapaaehtoista. Eikä omakaan mehusi kovin vahvaa ollut:)
Mietin muutamaa kohtaa. Erityisesti sitä, missä tilanteessa kokee itse väsyvänsä uskomiseen tai milloin toiset ovat minun uskossa väsymisestäni huolissaan.
Ihmisen uskontila on silloin kohdallaan, kun hän on kylmä tai palava, penseä ei ole hyvä. Mitä synomyymejä sille suomessa on? Sanokaa.
Yksi sana tulee mieleeni - välinpitämätön uskonasialle.
Jos sanaa peilataan vl-uskoa vasten, koska olemme vl-palstalla, niin mitä se sitten on. Eikö vl-uskossa väsyminen tarkoita sitä, että ihmiselle ei enää merkitse vl-seurakunta ja sen yhteys niin paljon kuin ennen. Silloin sanotaan, että on hylännyt "ensimmäisen rakkauden" ja jos ei tee parannusta, niin kohta oksennetaan ulos kokonaan.
Jos ihminen vielä jaksaa kysellä kristillisen uskon ja rakkauden perään, ei hän ole väsynyt, vaan hätääntynyt. Silloin vastauksen ja lohdun antaminen, rakkaudella lähestyminen on oikea vaihtoehto. Kuten kirjoititkin.
En ole ikinä kuullut sanottavan tiukassa lakihengessä olevista vl:stä, että he ovat väsyneet uskomiseen. Heillä on kiivaus Jumalan puoleen ja Hänen lakien täyttämiseen, mutta taito on olematon. Jälki on sen mukaista. Lihankäsivarrella ei tule kuin ristiriitoja ihmisten välille ja lopullista väsymistä eli luovuttamista.
Minusta heihinkin pitäisi soveltaa tuota sanaparia.
Ajattelen nyt sitä ydin Sanomaa, joka on pelastumme takeena. Lakihenkiset ovat "väsyneet" luottamaan siihen ja alkaneet tehdä itse jotain autuutensa eteen. Kun siirtyminen tapahtuu vähitellen, vaiheittain ja osa-alueittain, niin sitä ei edes huomaa. Osa perustasta on kiinnitetty näennäisesti oikeaan, vaikka omaa peltoa jo viljellään. Sitten se naamioidaan oikeasta uskosta vuotavaksi hedelmäksi, vaikka siitä onkin tullut ehto ja vaatimus.
Olen pitkään makustellut Raamatun mainintaa kilvoittelusta. Varsinkin jo siihen liitetään "puhtaalle omantunnolle" kilvoittelu. Onko siitä tehty Kristus tai onko se kilpailemassa Hänen kanssaan pelastuksen lahjoittamisessa? Eli mihin kilvoittelu ja parannuksen teko jättää aukon tai vajaavaisuuden, sitten loppu on vasta Hänen?
Tiedämme mitä sellainen on!
Varsin hyvä näkökulma. Ongelmaksi saattaa juuri muodostua, että tällainen henkilö ei vuorenvarmassa uskossaan huomaa omaa tilaansa, vaan yhä tiukemmin ruoskii publikaaneja ankarampaan kilvoitukseen.
- joka lain alla on se ei koe Jumalan lapsen vapautta ja rauhaa, vaan kokee nimenomaan lain orjuuden.
Ilman öljyä ei voi taistella maailman saastaisuutta vastaan, vaan se lika tulee rakkaaksi ja Jumalan valtakunta käy ahdistavaksi.
Tyhmät neitseet saavat lähtä sieltä öljyä hakemaan missä sitä ollaan valmiita antamaan liassa ja ravassa eläville.
Miksi olette niin hulluja ?????????
"- joka lain alla on se ei koe Jumalan lapsen vapautta ja rauhaa, vaan kokee nimenomaan lain orjuuden."
Ja mitä tämä sinusta on käytännössä?
Aloittaja
- on lain alla
- ei koe Jumalan lapsen vapautta ja rauhaa
- ei omista uskon öljyä, eikä jaksa taistella syntiä vastaan
- jakaa kuitenkin öljyä tyhmille neitseille
- on hullu
Oliko tämä ajatuksesi? Minustakin viestisi vaatii selittämistä.