Olen nätti, fiksu, jo yli 3-kymppinen(=aikuinen?), alallani menestyvä... ja sairastanut yli kymmenen vuotta bulimiaa erittäin äärimmäisesti. Tämä tarkoittaa, että olen ahminut ja oksentanut lähes joka päivä monta kertaa päivässä, kohta tuon yksitoista vuotta.
Kaikki alkoi erittäin pahasta elämäntilanteesta, josta ei olut ulospääsyä. Tuo syömis-oksentamis-kierre oli ainoa lohtu, se piti silloin hengissä. Vaikka joka päivä toivoi kuolevansa, silloin tosin muista syistä.
Jossain vaiheessa yritin alkaa elää ja onnistuinkin melko hyvin: mutta tuo tapa alkoi olla jo liian juurtunut, muuttunut jo sairaudeksi, että siitä olisi päässyt eroon. Olen vielä pahaksi onneksi ns. auttamis-alalla pienissä piireissä/paikkakunnalla ja siinä suht arvostettu, joten en tiedä mihin edes kääntyä. Olen aina ollut muiden tukijalka kaikessa, se joka kestää kyllä kaiken. Ja olen tavallaan myös muiden auttamisella "korvannut" ihmiskunnalle tätä sairautta, lunastanut itselleni oikeuden elää tästä huolimatta.
Ymmärrän täysin tämän sairauden, inhoan sen kierrettä, pystyn suhtautumaan siihen täysin asiallisesti, en suostu häpeämään SAIRAUTTA: mutta silti, en pysty sitä hallitsemaan enkä hakemaan apuakaan. Enkä tiedä, onko se tavallaan kohdallani jo myöhäistä. (Auttaja minussa sanoo heti, ettei koskaan ole liian myöhäistä, mutta silti...)
Olen vielä ollut "suht terve", tosin monta kertaa tapahtuvat päivittäiset ahmimiset/oksentamiset "tipauttavat" pahasti, eli suunnatonta väsymystä, syädämen tykytystä ja masennustakin on ollut. Päälle päin sitä tuskin kukaan uskoo, mutta en toivoisi tällaista helvettiä kenellekään. Syön seurassa liikaa ja syön yksin liikaa. Syön aina liikaa. Ja oksentaminen puhdistaa minut jollain lailla henkisesti, voi aloittaa elämän taas puhtaalta pöydältä. Ja tämä on tosiaan PSYYKKINEN SAIRAUS, kokemuksen rintaäänellä hahmotettuna.
En koe olevani lihava, olen suht tyytyväinen itseeni näin, joten siitä ei ole kyse. Ymmärrän tämän sairauden mekaniikan hyvin ja myönnän sen täysin: en vain näe sen loppuvan.
Olen lopultakin tämän kaiken keskellä elänyt suhteellisen hyvää elämää, ihme kyllä. Ja pyrkinyt auttamaan muita, koska en ole itseäni kyennyt auttamaan. Olen taistelija, mutta tämän kanssa en pärjää. Se hallitsee liikaa ja olen sitä "kurkkuani myöten täynnä", jos sallitte aiheeseen liittyvän viittauksen! :) Olen myös viimein antanut itseni rakastua, mihin en ole katsonut aikaisemmin olevani oikeutettu: enkä halua tämän tuhoavan sitä hyvää. Koska on vaikea välittää mistään niin paljon kuin siitä, että saa jatkaa tällä samalla kaavalla. Vaikka sitä ei haluaisi. Vaikka se tuhoaa kaiken hyvän.
Tällä palstalla on paljon ns. aloittelijoita, joiden toivon koko sydämestäni hakevan apua noin varhaisessa vaiheessa. Ette voi tietääkään, miten pelottavan ja ison asian kanssa olette tekemisissä!
Mutta onko täällä muita tällaisia ns. raskaan sarjan ottelijoita, jotka ovat hävinneet jo liian kauan? Tai ovat tuhoisien vuosien jälkeenkin saaneet itsensä tästä mustasta aukosta ylös? Vai olenko minä se kyseenalainen viimeinen "queen of iso B.?" Ja mikä on tällaisen kuningattaren tulevaisuus??
Kaikki alkoi erittäin pahasta elämäntilanteesta, josta ei olut ulospääsyä. Tuo syömis-oksentamis-kierre oli ainoa lohtu, se piti silloin hengissä. Vaikka joka päivä toivoi kuolevansa, silloin tosin muista syistä.
Jossain vaiheessa yritin alkaa elää ja onnistuinkin melko hyvin: mutta tuo tapa alkoi olla jo liian juurtunut, muuttunut jo sairaudeksi, että siitä olisi päässyt eroon. Olen vielä pahaksi onneksi ns. auttamis-alalla pienissä piireissä/paikkakunnalla ja siinä suht arvostettu, joten en tiedä mihin edes kääntyä. Olen aina ollut muiden tukijalka kaikessa, se joka kestää kyllä kaiken. Ja olen tavallaan myös muiden auttamisella "korvannut" ihmiskunnalle tätä sairautta, lunastanut itselleni oikeuden elää tästä huolimatta.
Ymmärrän täysin tämän sairauden, inhoan sen kierrettä, pystyn suhtautumaan siihen täysin asiallisesti, en suostu häpeämään SAIRAUTTA: mutta silti, en pysty sitä hallitsemaan enkä hakemaan apuakaan. Enkä tiedä, onko se tavallaan kohdallani jo myöhäistä. (Auttaja minussa sanoo heti, ettei koskaan ole liian myöhäistä, mutta silti...)
Olen vielä ollut "suht terve", tosin monta kertaa tapahtuvat päivittäiset ahmimiset/oksentamiset "tipauttavat" pahasti, eli suunnatonta väsymystä, syädämen tykytystä ja masennustakin on ollut. Päälle päin sitä tuskin kukaan uskoo, mutta en toivoisi tällaista helvettiä kenellekään. Syön seurassa liikaa ja syön yksin liikaa. Syön aina liikaa. Ja oksentaminen puhdistaa minut jollain lailla henkisesti, voi aloittaa elämän taas puhtaalta pöydältä. Ja tämä on tosiaan PSYYKKINEN SAIRAUS, kokemuksen rintaäänellä hahmotettuna.
En koe olevani lihava, olen suht tyytyväinen itseeni näin, joten siitä ei ole kyse. Ymmärrän tämän sairauden mekaniikan hyvin ja myönnän sen täysin: en vain näe sen loppuvan.
Olen lopultakin tämän kaiken keskellä elänyt suhteellisen hyvää elämää, ihme kyllä. Ja pyrkinyt auttamaan muita, koska en ole itseäni kyennyt auttamaan. Olen taistelija, mutta tämän kanssa en pärjää. Se hallitsee liikaa ja olen sitä "kurkkuani myöten täynnä", jos sallitte aiheeseen liittyvän viittauksen! :) Olen myös viimein antanut itseni rakastua, mihin en ole katsonut aikaisemmin olevani oikeutettu: enkä halua tämän tuhoavan sitä hyvää. Koska on vaikea välittää mistään niin paljon kuin siitä, että saa jatkaa tällä samalla kaavalla. Vaikka sitä ei haluaisi. Vaikka se tuhoaa kaiken hyvän.
Tällä palstalla on paljon ns. aloittelijoita, joiden toivon koko sydämestäni hakevan apua noin varhaisessa vaiheessa. Ette voi tietääkään, miten pelottavan ja ison asian kanssa olette tekemisissä!
Mutta onko täällä muita tällaisia ns. raskaan sarjan ottelijoita, jotka ovat hävinneet jo liian kauan? Tai ovat tuhoisien vuosien jälkeenkin saaneet itsensä tästä mustasta aukosta ylös? Vai olenko minä se kyseenalainen viimeinen "queen of iso B.?" Ja mikä on tällaisen kuningattaren tulevaisuus??
Vastaukset 22
Vanhimmat
Olen myös kolmekymppinen,kaunis,fiksu ja hoitoalalla työskentelevä nainen.Bulimia on ollu seuralaiseni 15 vuotta.Välillä menee kuukausia ilman oksentelua,mutta sitten taas tulee repsahdus;ahmimista ja oksentelua 4 x päivässä useana päivänä viikossa.Tämä vuosi on ollut ihan kamala.Vielä olen (koputan puuta) pysynyt terveenä.Hampaatkin on tallella.
Olen aika hoikka ja harrastan paljon liikuntaa.Laihdutuksen tarvetta minulla ei mielestäni ole.Olen huomannut,että minulla bulimia lähinnä on keino hallita ahdistuksen tunteita.Ahmimis-oksentelu-rumba antaa hetkellisesti turvallisuuden ja hallinnan tunteen.Sen jälkeen tunnen kuitenkin aina häpeää ja masennun; olenko niin heikko etten pysty tätä hallitsemaan ja lopettamaan.Olo on jotenkin likainen.
Joka ikinen kerta olen vannonut, että se oli viimeinen kerta.Otan elämäni hallintaani ja haen apua.Mutta vielä en ole saanut sitä tehtyä.Olisi kamalaa myöntää jollekin tämä asia.Kukaan läheisistäni ei tiedä tätä, túskin voisivat edes kuvitella.
Sanoit eläneesi kaikesta huolimatta hyvää elämää.Voin sanoa samaa. Bulimia on kuitenkin ollut koko aikuiselämäni ajan jonkinlainen hirviö,joka ei jätä rauhaan.Välillä se on poissa,mutta palaa aina takaisin.Olen myös "kurkkuani myöten täynnä" tätä oravanpyörää.Pelkään, että tämä ei lopu koskaan.
Sinulle voimia ja uskoa tulevaisuuteen...:)
kertomaan syömishäiriöstään? No, ainakin ymmärrätte tilanteen hyvin. Mutta tekeekö mieli koskaan sanoa, että ollaan kuules samassa veneessä. No, eihän sitä tietenkään voi mennä sanomaan. jotenkin absurdi tilanne silti. En ole tullut edes ajatelleeksi että sairaanhoitajalla, tai kenties psykologilla itselläänkin, voisi olla sama sairaus. Ehkä silloin hoitohenkilökuntakin osaa aika helposti hoksata milloin asiakkaalla on syömishäiriö ja milloin ei, vaikkei potilas sitä suoraan sanoisikaan.
Jaksamista teille molemmille. Olen itsekin lähes 30v ja bulimikko, tosin en hoitoalalla, mutta sellainen vahva ja kestävä ulospäin. Mutta se, mitä näyttää ulospäin, voi olla monesti vain vääristymä sisäisestä maailmasta, tapa selvitä eteenpäin. Olen nyt hakenut hoitoa, ja ehkä se tehoaakin. Ainakin jaksan uskoa että vielä parannun. pakkohan mun on, en voi kuvitella kärsiväni tästä loppuelämääni...
tuolla vähän alempana.
Pistäis vähän nuoria tyttöjä miettimään?
Mä olen 26 ja sairastanut bulimiaa 10 v.Oikeastaan jo 6 vuotta bulimia on ollut todella paha ja 3 vuotta oikein erityisen ongemallinen.Lähes tulkoon kaikki rahat menee ruokaan(ja siis vessan pöntöstä alas..)Hampaat on todella huonossa kunnossa ja pelottaa ajatellakin onko niistä kohta enää mitään jäljellä.Hullua sinänsä on se,että olen myöskin hoitoalalla,sairaanhoitajana isossa sairaalassa auttamassa kuolemansairaita ihmisiä.Toisaalta toisten auttaminen vie ajatukset pois omista ongelmista,toisinaan taas tuntuu todella ristiriitaiselta tehdä tätä työtä,ja tuntuu ettei MIlLÄÄN jaksa.Nuorempana olen käynyt terapiassa,jopa ollut pari viikkoa psykiatrisella osastollakin(ilman merkittäviä "tuloksia"),mutta nyt en enää uskalla hakeutua hoitoon,sillä pelkään että työpaikalla saadaan tietää,ja pelkään todellakin menettäväni työpaikkani.Eihän "hullu" voi toimia näissä hommissa..Olen todella uupunut koko paskamaiseen tilanteeseen,vituuttaa miten voin olla näin heikko,miten voi bulimia viedä minut mukanaan.
Päällisin puolin olen iloinen ja sosiaalinen luonne.Olen liikunnallinen ja muiden mielestä "kadehdittavan hoikka".Pah,mikä hinta tästä sairaudesta.
...et ole ainoa kruunaamaton kuningatar tässä kyseenalaisessa lajissa. luullakseni olen sinua vanhempi - jo lähempänä neljää kuin kolmeakymmentä- ja bulimia on ahmaissut käytännössä koko elämän. uupumus vie voimat, leijonanosan itsetunnosta ja aloitekyvyn, vellovan masennuksen rajoilla tässä sinnitellään vuodesta toiseen päivittäisen oksentaminen rytmittäessä elämää.
sairaushan tämä on, toki. sen olen minäkin hamasta alusta asti myöntänyt. mutta enpä ole itsekään saanut asiasta koskaan kenellekään puhuttua, vaikka älykkään ihmisen maineessa jostain syystä olen. olisi mukava lukea jostakusta, joka on kierteen onnistunut pysyvästi lopettamaan vielä monivuotisen sairastelun jälkeen. se toisi toivoa.
onnea uudelle suhteellesi. sinnittele ja pärjää - täytyyhän meidänkin kovaonnistenkin joskus onnistua. pidän sulle peukkuja.
, miten hyvältä tuntuu lukea kirjoituksianne, melkein kyyneleet tulee silmiin. Ei siksi, että kenellekään koskaan toivoisin tätä samaa, mutta juuri tuo kuvio... en ole koskaan asiasta kenellekään puhunut, joten lämmin kiitos viesteistä. Ja se ett meitä on tod.näk. näillä hoitoaloilla paljon, koska meidänhän pitää antaa voimia aina muille ja jaksaa, itse on pärjättävä vaikka hampaat irvessä... Se ikuinen tunnollisen tytön syndrooma, joka sitten purkautuu hallitsemattomana käytöksenä aina jollain tavalla, meillä näin.
Kuulostatte fiksuilta, lämpimiltä ja samaan sairauteen väsyneiltä naisilta ja silti myös te olette tässä veneessä. Ehkä siis emme olekaan niin likaisia, inhottavia ja heikkoja, meissä on varmasti paljon voimaa ja olemme jättäytyneet liian yksin. Ja kuten myös teillä, näillä aloilla ei katsota välttämättä kovinkaan ymmärtävästi työntekijän omia ongelmia, vaikka niitä eri muodoissa näillä aloilla työskentelevillä paljon ilmeneekin. Tavallaan koko elämäntyösi ja ammatillinen uskottavuutesi menee kerralla.
Sinänsä tämä on "auttanut" työssäni, koska kaikenlainen ymmärrys on kasvanut ja tuomitsevuus ihmisen heikkoudesta karissut. Tiedän täsmälleen, mitä tässäkin PITÄISI tehdä, mutta...
Addiktiosauraus ja tosiaan olemme koukussa sellaiseen aineeseen, johon pitäisi opetella kohtuukäyttö. Mieluummin lopettaisi kokonaan.
Voi tytöt... toivottavasti tästä kasvaa jotain, jotain muutosta jossain vaiheessa.
"Kuulostatte fiksuilta, lämpimiltä ja samaan sairauteen väsyneiltä naisilta ja silti myös te olette tässä veneessä." heh! veit kuule varpaat suustani. jetsulleen samaa ajattelin sinun tekstiäsi lukiessani. älykkäiden ja itseltään paljon vaativien naisten sairaudeksihan tätä sanotaan. vaikka hittoakos se meitä lohduttaa.
hyvältä silti tuntuu todella kuulla, ettei ole yksin. kaikkien näiden vuosien jälkeen. ja, voitaisko ajatella että ei me ehkä ihan niin huonoja ihmisiä voida olla, kun tämmöisten ihmisten kastissa ristiämme kannamme..? itse en muuten ole hoito- vaan esiintyvän taiteen alalla. ihmisten parissa silti, ja, no, hoidanhan mäkin kulttuurinpuutostiloja:) yhtä kaikki: alan uskoa että meitä lienee moneen lähtöön.
hirmuisesti rohkeutta sinulle ja meille kaikille muillekin...!
mennä oman paikkakunnan lääkärille asiasta, menkää viereiseen kaupunkiin yksityisesti. Voi, te olette vielä nuoria ihmisiä kaikki!
Toivon sydämestäni että saisitte hankittua apua. Se on pieni askel ihmiskunnalle, mutta suuri teille ja läheisillenne.
Ajatelkaa vaikka apua hakiessanne omaisianne - teette heille suuren palveluksen!!
Toivottavasti et nyt pidä tätä pelkkänä saarnaamisena,mutta Jeesus voi auttaa ja haluaa auttaa,mutta ensin sun on otettava askel Jeesuksen puoleen.Ajattele,tuolla jossain on joku joka OIKEASTI PYSTYY AUTTAA ja vieläpä HALUAA AUTTAA!Käänny Jeesuksen puoleen ja rukoile apua!sen ei tarvi olla mikään tunnin mittanen rukous jossa toistetaan samaa asiaa.Jeesus kuulee kyllä pienimmänkin rukouksen.Mitä muuta sulla on enää tehtävissä???kysympä vaan.Sinulla ei oo MITÄÄN HÄVITTÄVÄÄ.Ja Jeesus auttaa 100% varmasti,jos vain käännyt hänen puoleensa.Ei välttämättä juuri sillä tavalla kuin sinä odotat,tai siihen saattaa mennä aikaa,mutta JEESUS AUTTAA.Siunausta sulle!:)
Raamatussa sanotaan, että ihminen voi olla Pyhän Hengen temppeli ja kukaan ei saa sitä tahallisesti turmella. Ruoka on vatsaa varten ja vain pieni osa elämää. Kiitä siitä, että olet saanut elämän, ravinnon ruumiin tarpeeseen. Siunaa ruokasi.Etsi ja rukoile sielullesi rauhaa ja tyytyväisyyttä muista asioista. Elämä on lahja,täynnä hyviäkin asioita. Ole armollinen itsellesi ja hyväksy sellaisena kuin olet, meitä on kaiken näköisiä. Olet sinällään arvokas.Ei ole edes kovin naisellista oksentaa ja ahmia.Syö tasan neljän tunnin välein ja kohtuudella terveellisesti.
onhan tässä ainakin mulla jo tullu rukoiltua vuosia, mutta mikään ei ole muuttunut.
En pysty uskomaan että jumala/jeesus/mikälie enää jaksaa mua kuunella tai ylipäätänsä välittää.
Et ei se ole niin yksinkertaista.
Juuri tässä ahmiessani viimeisiä siivuja leipäpaketista, törmäsin keskusteluunne.
Samat on kuviot siis täälläkin.
Tällähetkellä antautuessani syömisen syvään maailmaan, lupasin jo itselleni, että tämä on sitten viimeinen kerta "syö nyt niin paljon kuin jaksat".. sen jälkeen tiedetään minne ne kalliilla ostetut herkut joutuu.
Ilmoittaudin pariviikkoa sitten mukaan Marathoniin. Tänään oli vielä tarkoitus lähteä treenaamaan.. mutta ei näillä eväillä.
Elatteko parisuhteessa / perheessa? -Tietavatko samassa kodissa asuvat perheenjasenet bulimiastanne? -Jos perheenjasenenne eivat tieda, niin miten onnistutte salaamaan?
Omalla kohdallani bulimia loppui 5 vuotta sitten. Olin siihen asti asunut yksinani ja karsinyt 10 vuotta oksentelu-syomiskierteesta. Vasta kun paadyin vakavaan parisuhteeseen ja parin vuoden seurustelun jalkeen muutimme yhteen, niin sairaus loppui: Myonsin alusta alkaen miehelleni ongelmani, jolloin en kehdannut enaa puuhata vessassa mitaan omiani. Mieheni seuraa edelleen syotavieni maaria ja entista tarkemmin, jos maarat vaikuttavat suurilta. Ehka onnistumiseeni vaikutti myos elamantilanteen muuttuminen onnellisemmaksi, mutta uskon silti häpeän voimaan - se estaa paljon vaaraa toimintaa ja ainakin rajoittaa sita.
Voimia kaikille ahmija-oksentelijoille jaksaa hakea apua!
Sinä uskot häpeän voimaan.
Sairastaessani bulimiaa olen tuntenut niin suurta häpeää omasta sairaudestani, että en mistään tässä elämässä.
Häpeä on saanut minut erakoitumaan. Häpeä on tehnyt pelkkää pahaa.
Luulen, että sinunkaan kohdallasi ei loppujen lopuksi ole kysymys häpeän positiivisesta voimasta.
olen avoliitossa ja kumppani tietää sairaudestani.Rasittaa liittoa aika lailla,ja monesti on ollut ero lähellä.Ollaan kuitenkin seurusteltu jo vuosia,joten yhdessä ollaan jotenkin onnistuttu pysymään.Kumppanillani on maailman pisin pinna ja hän on parasta mitä minulle on elämäsasäni tapahtunut.
Mika tahansa mika saa irti _sairaudesta_ eika aiheuta tilalle addiktiota on omasta mielestani positiivinen menetelma.
Olen aina uskonut (ja tulen uskomaankin) etta todellinen rakkaus voi ohjailla myos itseensa liittymattomia erittain vakavia psyykkisia tiloja suuntaan tai toiseen. Omalla kohdallani rakkaus mieheeni vei voiton rakkaudesta ruokaan.
Entäs te jotka olette sairaalassa työssä ja sairastaneet noin monta vuotta bulimiaa,niin eikö esim työterveys tarkastuksissa ole ilmennyt mitään, sairaudesta yms? vai tarvitseeko jos menee sairaalaan työhön esim laitoshuoltajaksi niin etes käydä missään tarkastuksissa? tai varmaan riippuu työsuhteen kestosta, lyhyt aikaset muutaman kk työntekijät eivät varmaan ainakaan tarvitse mihinkään tarkastuksiin osallistua.
Kyllä mä työterveystarkastuksissa olen käynyt kuten muutkin työntekijät,enkä siis ole laitoshuoltaja,vaan koulutuksen saanut sairaanhoitaja.Mitäs siellä terveystarkastuksissa nyt sanottaisiin!Näytän terveeltä;olen hoikka,mutten liian laiha,harrastan liikuntaa,toistaiseksi verenpaineet ja veriarvotkin olleet ok(ihme kyllä!!).Ainoa mistä huomaa on hampaat,mutta käyn yksityisellä hammaslääkärillä.Kohta täytyy laittaa posliinikuoret(ja maksaa omaisuus)kun etuhampaat on niin törkeen näköset.
tarinoita, teillä kaikilla.
Minä olen miltei 40-vuotias nainen jolla tämä kaikki alkoi pari vuotta sitten. Ensimmäisenä vuotena en juuri työnyt mitään, nyt olen alkanut syömään ja oksentamaan. En siis osaa enää syödä kunnolla vaan olen joko syömättä tai sitten ahmin ja oksennan.
Tätä on vaikeaa salata perheeltä ja kaikista eniten pelkäänkin, jos ajatusmaailmani paljastuu murkkuikäiselle tyttärelleni. Hän on onneksi järkevä syömisissään.
Olen niin surullinen lukiessani teidän kokemuksia ja kohtaloita. Itselläni ei ole hätää syön hyvin ja kaikki tulee oikeasta kohdasta ulos.
Mutta eräs läheiseni on vakavasti sairastunut ja kamppailee elämästään ja on vielä kovin nuorikin, toivon että te kaikki paranette ja voitte elää täysillä...
Ei näitä itkemättä lue..
Hyvää syksyä kaikille :)
tuntuu niin paljon pahemmalta lukea teidän tekstejä kuin omasta puolestani tämä koko kamala sairaus? Tuntuu suunnattoman surulliselta ja kipeältä tuntea teidän tuskaa, mutta itseensä ja omaan sairauteen ja selviytymiseen sitä suhtutuu hyvin ankarasti ja tylysti: kyllä sitä ite kestää, vaikka mitä, vaikka hampaat irvessä!
Olisikohan siinä joku syvempikin syy-yhteys tälle sairaudelle...? Ei itsellä niin väliä, kyllä minä kestän mitä vaan, en ikinä haluaisi vaivata tai satuttaa muita tällä sairaudella.... Ihan älytöntä, että tämän ymmärtää niin hyvin muiden kohdalla, mutta omalla kohdallaan on niin säälimätön. Pätee myös kaikkeen muuhunkin. Pahimmalta tuntuu, kun ikävät asiat tapahtuu jollekin muulle tai läheiselle, itse kyllä kestää. On niin itseriittoinen, on aina ollut pärjätättävä ja ennemmin autettava muita niin paljon kuin kerkeää. Ei voi pyytää apua ja kuormittaa muita omilla ongelmilla.
En tiedä, olen pyrkinyt opettelemaan jotain tervettä itsekkyyttä, vetämään rajoja ja tiedostamaan tätä. Mutta silti se on jossain liian syvällä.. eihän minulla nyt niin väliä ole. Perkele.
Kun tämä sairaus imee elämän, se antaa tavallaan voimia jatkaa "vahvana". Mitä minusta olisi enää jäljellä sen jälkeen, pystyisinkö enää pysymään niin teräksisenä sen jälkeen? Onko tämä jo liian suuri osa identiteettiäni? Ja mihin perustuu koko OMA ihmisarvoni, kun muiden suhteen se on hyvin selkeä.
En ilmeisesti ole sen arvoinen, että katsoisin tarpeelliseksi kenenkään tuhlata aikaa sairaudelleni? Ja mitä jos en olisikaan siinä toipumisessa Pollyanna ja edistyisi hyvin? Kun täytyisi olla kiitollinen, häpeissään ja anteeksipyytelevä pitkin matkaa. Kun ei pääsisikään tavoitteisiin, joihin haluaisi niin kovasti toisten ihmisten vuoksi (ja vasta sen jälkeen itsensä, NIINKUIN AINA) päästä.
Siksi en ole koskaan kertonut tästä ja kaikkein viimeiseksi läheisilleni! En ikinä haluaa aiheuttaa surua heissä vuokseni. Olen joskus jopa miettinyt kuolemaani, miten se näyttäisi luonnolliselta ja aiheuttaisi mahdollisimman vähän tuskaa läheisille. Koska katson kuoleman kuitenkin oikeudekseni, olen tavallaan edes sen "ansainnut" tekemällä mahdollisimman paljon hyviä asioita muille. Tai miten saisin siinäkin siirrettyä mahdollisimman paljon hyötyä: sydän, keuhkot ym. voisi mennä mahdollisimman nopeasti kierrätykseen jollekin tarvitsevalle. Olisin oman osani tässä maailmassa tehnyt. Korvannut niin paljon kuin vaan osaisin tätä sairautta, jota en osaa mitenkään perustella.
Hyvin väsynyt, viimein olen tosiaan antanut itseni rakastua, mutta pelkään sitä salailua ja ahmisen voimaa... syökö se minut vai pääsenkö koskaan hengittämään vapaasti?
Viime päivät on ollu aika vaikeita.Heti kun olen päässy töistä,niin olen kiiruhtanu kaupan kautta kotiin ahmimaan ja oksentamaan x monta.Joka ilta on mennyt saman kaavan mukaan.Ja kun ei ite ymmärrä nyt yhtään mikä pistää tekemään sitä.Oon ihan hyvällä mielellä ollu jo jonkin aikaa,mikään ei ahdista isommasti.
Olen löytäny kivan ihmisen,jonka kanssa tapaillaan ja viihdytään yhdessä.Töissä menee hyvin.On tää kumma juttu...haluaisin lopettaa koko ruljanssin, mutta en sitten kykenekkään.
Ja tosiaan;se estää minuakin hakemasta apua,kun onhan niitä ihmisiä,jotka ovat oikeasti sairaita..En halua hakea huomiota itselleni ja tälle kehittämälleni "sairaudelle".Tuntuu, että liioittelen sitten ongelmiani..en tiedä.
Tosi väsyttävää tämä jatkuva taistelu.Tuntuu kuin päässä pyörisi sama vanha levy koko ajan.
Mut päällepäin olen tietenkin vahva ja iloinen.Autan ystäviä aina,kun apua tarvitsevat.Miksei sitä pysty itse pyytämään...?