Olen selvästi itsekriittinen ja turhamainen.
Katselen peilistä virheitäni kauan aikaa ja sitten olen masentunut ja hiljainen loppuajan. Esim. mulla on alkanut uusi suhde ja kumppanini on aivan ällikällä lyöty ku aluksi olen vessassa kauan ja sitten palaan takaisin ärsyyntyneenä.
Kun ajan autoa ja joku istuu pelkääjän puolella niin ahdistaa jos hän katsoo minua sivusta ja tuntuu että hän vain katsoisi virheitäni.
Ja mikä kamalampaa, nyt ihmiset on alkanu huomauttelee niistä virheistä mitä mäkin nään. Se vaa ahdistaa enemmän ja enemmän ja välillä menee nii pitkälle että sisäisesti räjähdän.
En enää vastaa niille typeille puhelimeen ketä on joskus vuosia sitten loukannut mua näistä virheistä ja muutenki jos heitä nään nii oon heidän seurassa varauksellinen ja valmiina antamaan takaisin samantien.
En ole koulukiusattu tms, mutta varhaislapsuudessa
mulle joskus veljeni, pari hyvää ystävääni ja jopa isäni sanoi että onpas iso pää tai jotai kun en ollu parturissa käyny aikoihin ja runsas tukka kun on niin se näytti tosiaan isolta; Nykyään ravaan kampaajalla koko ajan että se ei näyttäisi ja katson peilistä kauan että näyttääkö se. Sitten se alkaa tosiaan näyttämään ja kaikki vaan sanoo "No ei se ole usko pois, se silloin vain näytti siltä"
On myös muitakin ongelmia, mutta tossa selviää tosiaan se että olen hyvin turhamainen ja typeristä asioista kriittinen. Mitä avuksi?
Katselen peilistä virheitäni kauan aikaa ja sitten olen masentunut ja hiljainen loppuajan. Esim. mulla on alkanut uusi suhde ja kumppanini on aivan ällikällä lyöty ku aluksi olen vessassa kauan ja sitten palaan takaisin ärsyyntyneenä.
Kun ajan autoa ja joku istuu pelkääjän puolella niin ahdistaa jos hän katsoo minua sivusta ja tuntuu että hän vain katsoisi virheitäni.
Ja mikä kamalampaa, nyt ihmiset on alkanu huomauttelee niistä virheistä mitä mäkin nään. Se vaa ahdistaa enemmän ja enemmän ja välillä menee nii pitkälle että sisäisesti räjähdän.
En enää vastaa niille typeille puhelimeen ketä on joskus vuosia sitten loukannut mua näistä virheistä ja muutenki jos heitä nään nii oon heidän seurassa varauksellinen ja valmiina antamaan takaisin samantien.
En ole koulukiusattu tms, mutta varhaislapsuudessa
mulle joskus veljeni, pari hyvää ystävääni ja jopa isäni sanoi että onpas iso pää tai jotai kun en ollu parturissa käyny aikoihin ja runsas tukka kun on niin se näytti tosiaan isolta; Nykyään ravaan kampaajalla koko ajan että se ei näyttäisi ja katson peilistä kauan että näyttääkö se. Sitten se alkaa tosiaan näyttämään ja kaikki vaan sanoo "No ei se ole usko pois, se silloin vain näytti siltä"
On myös muitakin ongelmia, mutta tossa selviää tosiaan se että olen hyvin turhamainen ja typeristä asioista kriittinen. Mitä avuksi?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Itsellä on ihan sama juttu. Tällä on onneksi hyvät kääntöpuolensakin;
On uusien asioiden oppimismahdollisuutta. Hurahdin oikeasti esim. tieteelliseen maailmankatsomukseen.
En silti ikänä pääse ikuisesta murrosiästäni. Psykiatri sanoi, etten ole saanut
haluamallani tavalla lapsuudessa vanhimpieni hyväksyntää.
Helppo tuollainen oli myöntää, olin sisarkade pikkuveljelleni. Häntä paapottiin, minuu ei.