Olen aina ajatellut että adoptiolapsi on niin toivottu ja haluttu, että sitä varmasti rakastetaan yli kaiken ja hoivataan ja huolehditaan ehkä tavallistakin enemmän.
Ikävä totuus ettei se aina niin menekään. Tiedän tapauksen, jossa pariskunta on saanut adoptiolapsen, sanoisin että hyvin nuoren. Lasta ruokitaan miten sattuu, ei paljon hellitä, ei hyväillä, ei pidetä sylissä, odotetaan käyttäytyvän kuin aikuinen. Ei paljon lohdutella, ei paljon "kasvateta", saa tehdä mitä mieli tekee ja minne mieli haluaa. Toivon sydämestäni että tämä tapaus olisi ainut laatuaan. Sydämeni melkein itkee kyllä verta tämän lapsen puolesta, joka muutenkin on joutunut lastenkodissa elämään ja tarvitsisi nimen omaan sitä extra-ylimääräistä hellyyttä, hoivaa ja huolenpitoa. kyseessä vanhemmat jotka ovat aina tottuneet elämään vapaata elämään ja vapaa elämä jatkuu edelleen kun "eihän se lapsi mitään muuta"!
Ikävä totuus ettei se aina niin menekään. Tiedän tapauksen, jossa pariskunta on saanut adoptiolapsen, sanoisin että hyvin nuoren. Lasta ruokitaan miten sattuu, ei paljon hellitä, ei hyväillä, ei pidetä sylissä, odotetaan käyttäytyvän kuin aikuinen. Ei paljon lohdutella, ei paljon "kasvateta", saa tehdä mitä mieli tekee ja minne mieli haluaa. Toivon sydämestäni että tämä tapaus olisi ainut laatuaan. Sydämeni melkein itkee kyllä verta tämän lapsen puolesta, joka muutenkin on joutunut lastenkodissa elämään ja tarvitsisi nimen omaan sitä extra-ylimääräistä hellyyttä, hoivaa ja huolenpitoa. kyseessä vanhemmat jotka ovat aina tottuneet elämään vapaata elämään ja vapaa elämä jatkuu edelleen kun "eihän se lapsi mitään muuta"!
Vastaukset 17
Vanhimmat
Ja mikäs siis ratkaisuksi? Hellitäänkö ja lääpitäänkö lapsi kirjaimellisesti sairaalaan, ja kasvatetaan ankarasti tynnyrissä herran kurissa ja nuhteessa? Näinhän meillä syntyykin todella "kypsiä" yksilöitä, eikös vain;=)?
"Hellitäänkö ja lääpitäänkö lapsi kirjaimellisesti sairaalaan, ja kasvatetaan ankarasti tynnyrissä herran kurissa ja nuhteessa?"
Mitähän sinä tässä oikein haet takaa, en sitten millään itse tajua useamman lapsen äitinä??
Kyllä meillä ainakin kuuluu normaalin arkirutiiniin iltasuukot, halaus silloin tällöin, mitä lääppimistä se on? Onko oikein että lapsi voi kiivetä vaikka vaarallisessa paikassa tms. jossa vanhempi yleensä ohjaa ja neuvoo että ei saa mennä sinne, ei saa tehdä niin. Kohautetaan vain olkia ja sanotaan, no kyllähän se siitä oppii jos vaikka satuttaa itseensä eikä edes oteta syliin ja lohduteta!
Ja minä adoptiolapsena mielestäni tiedän sinua paremmin kuinka toinen adoptiolapsi pitäisi kasvattaa;=)
Sinä tiedä miten sinut olisi omasta mielestäsi pitänyt kasvattaa.
Sinä et ole sama asia kuin kaikki adoptiolapset! Kaikki ihmiset ovat yksilöitä.
Mikä ihmeen tarve sinulla on niputtaa kaikki adoptiolapset samaan itsesi kanssa, vaikka hyvin tiedät etteivät kaikki adoptoidut koe asioita kuten sinä ?
No, paremmin minä heidän asiansa ja ongelmasa tunnen kuin SINÄ "kultaseni";=)
Mutta luulo ei ole tiedon väärti.
Oletko tosiaan päässyt seuraamaan kyseisen perheen elämään aamusta iltaan ja pidemmän aikaa ?
Adoptiolasta ei ihan suoraan pysty vertaamaan perheesen syntyneeseen lapseen.
Adoptoitu lapsi saattaa (useinkin) karttaa kosketusta ja hellyyttä, jopa sylissä oloa, pitkäänkin, vuosiakin, koska ei ole tottunut siihen tai/ja ei uskalla luottaa aikuiseen eikä päästää lähelleen. Tämä on täysin normaalia ja ulkopuolisen silmin saattaa näyttää todella oudolta.
Ruoka ja ruokailu on myös yksi asia missä saattaa esiintyä oireilua: lapsi ei syö paljon mitään tai syö todella paljon, tai syö vain valikoidusti jne.
Mitä tarkoitat kasvattamisella ? On joskus vaikea kasvattaa (jos sillä tarkoitetaan hyvien tapojen opettamista jne.) jos lapsi ei edes ymmärrä perhe-käsitteen merkitystä saatika muitakaan meille niin tuikitavallisia asioita.
Tai jos lapsi ei ole saanut pienenä lastenkodissa huomiota edes itkulla ja ainoa tapa saada aikuisten huomiota on ollut negatiivinen käyttäytyminen.
Nämä kaikki, ja muutkin adoptiolapseen liittyvät erityisseikat, voivat tosiaankin näyttää ulkopuliselta oudolta.
Tosin...ainahan on myös mahdollista että vanhemmat todellakin tarvitsisivat opastusta itsekin. Kukaanhan ei ole seppä syntyessään.
On ihan faktatietoa kesältä pidemmältä ajalta, ei siis mitään mutu- juttua.
Nimenmaan, tässä tapauksessa vanhemmat todellakin tarvitsisivat hieman opastusta ja neuvontaa.
Lapsi kyllä söisi jos ruokaa annettaisiin, ei ihan ymmärretä että lapsi tarvitsee vähän useimmin ruokaa kuin mihin on itse totuttu.
Lapsi vaikuttaa ylikiltiltä, ei huuda, ei itke vaikka aihetta olisi (satuttaa itsensä verille). On tottunut ettei juuri mitään noteerata minään: "no siitähän oppii...", ei syliä, ei lohdutusta, ei puhallusta, tms. mitään tekoa joka näyttäisi vanhempien välittämisen ja lohdun.
Lapsi nauttii vieraan ihmisen pienestä silityksestä, paijauksesta. On kuin kissanpentu joka hyrisee tyytyväisenä ja käpertyy viereen kun saa tuntea hieman hellyyttä ja hoivaa.
Kasvattamisellantarkoitan sitä, että kerrotaan, ohjataan, opastetaan mitä saa tehdä ja mitä ei. On siis hyvin pieni lapsi kyseessä. Tällä tarkoitan ihan yksinkertaisesti sitä, että varoitetaan esim. autoista jos ollaan parkkipaikalla, sanotaan kaupassa että tavaroihin ei kosketa, yms. yms.
Lapsihan on LAPSIKAUPAN UHRI, joten ihan sama mitä sille käy enää TÄSSÄ VAIHEESSA! Suosittelen että otat huostaan. Ainakin "itsenäistyy" nopeasti!
Niin luulisi,että jos adoptiolapsen saa(mikä ei todella ole mitään yksinkertaista) niin sitä asiaa on todella harkittu ja mietitty ja lapsi olisi taivaanlahja.Mutta eipä oo tuossa tapauksessa paljon järki päätä pakottanut.Toki sellainen lapsi tarvitsee enemmän hellyyttä ja hoivaa jne.Ihan kuin lapsi muutenkin tarvitsee huolenpitoa.Mutta ihminen joka sydämestään haluaa oikeasti lapsen,mutta ei pysty omaa saamaan ja hankkiutuu jollain keinoin vanhemmaksi,niin kyllä se 'ylimääräinen hoiva' tulee luonnostaan.Koska hän osaa arvostaa sitä lasta.
Minä olen jo kerran täällä esittänyt kysymyksen, mutta en saanut silloin vastausta. Mitä neuvoisitte minua tekemään ao. tilanteessa?
Tuttavaperheessäni oli yksi biologinen lapsi, kun he adoptoivat ulkomailta hieman yli 2-vuotiaan lapsen. Perhe on mielestäni hoitanut adoptiolasta käytännössä ihan hyvin, mutta ongelmia tuottaa mielestäni eniten vanhempien suhde biologiseen isosisarukseen. Taustalla on pitkä lapsettomuus, joten jo isosisarus on kasvatettu äärimmäisen täydellisesti ja tästä syystä hän on aika vaativa ja pikkuvanha lapsi. Mukavia lapsia ovat kuitenkin molemmat.
Isosisarus on tietenkin ollut todella mustasukkainen tulokkaasta. Ehkä tämän takia adoptiovanhemmat pistivät adoptiolapsen heti tullessaan lastenhuoneeseen nukkumaan, vaikka lapsella oli rajuja uniongelmia. Adoptiolasta he eivät myöskään halunneet liikaa helliä, koska isosisarus oli kateellinen. Mielestäni adoptiolapsi oli takertuva ja olisi todella tarvinnut aikuisten syliä ja läheisyyttä paljon enemmän kuin sai. Adoptoitu lapsi vietti kaiken aikansa vieraiden sylissä, kun se vaan oli mahdollista. Tietenkin hän silloinkin joutui siirtymään sylistä syliin sen mukaan, kun isosisarus valtasi niitä mielensä mukaan.
Tiedän että adoptiolapset ovat usein valikoimattomia, mutta mielestäni tällä lapsella oli erittäin kova läheisyyden tarve, johon hän ei saanut riittävästi apua. Näitä lapsia kielletään ja kasvatetaan, mutta aika lepsusti minun mittapuuni mukaan. Mielestäni vanhemmissa on ollut masennuksen piirteitä adoption jälkeen. Mielestäni perhe jaksaa vielä ja lasten perushoidossa ei mielestäni ole mitään vikaa. Lähinnä minua pelottaa tuo psyykkinen puoli. Minä teen työtä lastensuojeluasioiden parissa, mutta en oikein uskalla puuttua tähän. Vanhemmat ovat jo minulle osoittaneet, että vaikka teen työtä lastensuojelussa, niin adoptiosta he tietävät enemmän.
Teenkö oikeinkun katson vaan sivusta ja yritän itse suhtautua näihin lapsiin sillä tavoin kuin suhtautuisin muutenkin.
Niinkuin olisi jo!
Voisit käydä juttelemassa ongelmastasi jollekkin psykiatrille. Ongelmaa ei ole siinä perheessä vaan sinun päässäsi. Ei lapsi ole mikään kissanpentu. Sinä haluat ajatella kuinka itse hellisit sitä suklaasilmää. Onkohan sinulla ammatinvalintakaan ihan kohdallaan, sillä tuollainen tunteilu saattaa heikentää sinun kykyäsi tehdä oikeaa lastensuojelutyötä. Sisarten välillä on mustasukkaisuutta biologistenkin lasten kesken ja sen sisaren hyväksyntä on hyvin tärkeää sille adoptoidulle lapselle. Vanhemmat tekee ihan oikein.
Meidänkin adoptiolapsemme tarvitsee todella paljon hellyyttä ja lähelläoloa, joten hän on alusta asti nukkunut vanhempiensa välissä, jonne tunkee itsensä myös isoveli. Noh, sänky on ahdas ja siksi minä siirryn harva se yö sohvalle nukkumaan. Molemmat lapset pitävät hyvänäpidosta ja isoveli pitää pikkusiskoa sylissä ja sisko silittelee ja taputtelee isoveljeä. Meidän perheessä helliminen on tapa ja niinpä olemme ajatelleet, että adoptiolapsi pääsi oikeanlaiseen perheeseen, meillä saa sitä mitä hän tarvitsee. Valitettavasti kaikki aikuiset ihmiset ja kaikki lasten vanhemmat eivät osaa "lukea" lastensa tarpeita. Jos olet lastensuojelussa työssä, niin osaat varmaan ottaa asian esille jommankumman vanhemman kanssa. Jos vanhempi kiskaisee aiheesta herneen nenään, niin ehkä hän tuntee piston sydämessään.....
Toivon että sinä olet ihminen jolla ei missään nimessä ole yhtään lasta eikä koskaan tulekaan!
Ei se, että on joutunut odottamaan lapsen saamista pitkään välttämättä tee ihmistä ns. hyväksi ja lapsen tunteet ja tarpeet huomioivaksi vanhemmaksi. Kyllä adoptiovanhemmatkin voivat olla aika hukassa oman vanhemmuutensa kanssa, ei adoptio muuta ihmistä automaattisesti kasvattajaksi, joka osaa kohdella lasta lapsen tarvitsemalla tavalla. Masentunut vanhempi jaksaa ja pystyy harvoin olemaan läsnä lapselle niin paljoa ja niin vastavuoroisella tavalla mitä lapsi tarvitsisi.
Myös adoptiovanhempi usein siirtää lapsuudestaan omaksumaa tapaa olla vanhempi, ikävä kyllä tuo malli on usein ns. turvaton kiintymyssuhde, jossa lapsen tunteille ja läheisyydentarpeelle ei ymmärretä antaa tarpeeksi arvoa. Adoptiolapsi tarvitsisi juuri turvallista kiintymyssuhdetta biolasta enemmän, onhan hänen kokemuksensa läheisestä vuorovaikutuksesta olleet usein ensimmäisen - toisen elinvuotensa aikana hyvin puutteellisia. Vain lämmin ja läheisyyttä antava suhde adoptiovanhempiin voi paikata tätä traumaa.
Kuulostaa tosi ikävältä! :(
Jos voit vaikuttaa asiaan olisi todella hienoa jos voisit kertoa asiasta esimerkiksi viranomaisille.