keskenmeno

nyt vaan tuntuu niin voimattomalta,,, kun päässäkään ei olisi muuta ajatusta kun menetetty pikkuinen,,, kaikki muu jo olemassa oleva tuntuu samantekevältä,, vaikka mun pitäis olla iloinen että mulla jo on 3 tervettä tyttöä ja ihana rakastava mies,, ystäväni sanoi että pahin päivä on tulossa kun pikkuisen uurna lasketaan.. sen jälkeen alkaa helpottamaan.ei jaksa kun vaan itkeä..ei koskaan ennen kenenkään läheisen kuolema ole satuttanut näin.

Niin, minäkin ajattelin raskaana ollessani että keskenmeno tulee jos tulee. Se on ehkä silloin niin tarkoitettu. Mutta kun omalle kohdalleni se kohtukuolema sitten osui, voin sanoa ettei se ole ollut ollenkaan niin helppo asia hyväksyä...miksi juuri meidän pikkanen kuoli, mitä olemme tehneet niin väärin että jouduimme pikkuisemme saattelemaan haudanlepoon jo ennenkuin hänen elonsa täällä ulkomaailmassa kerkesi edes alkaa.
Vanhemman ei koskaan pitäisi joutua hautaamaan omaa lastaan... :(

Kohtukuolema on siitä hirveän vaikea asia, että sitä omaa pienoista ei tosiaan vielä ole edes nähnyt muuten kuin ultrissa. Mutta jokainen äiti joka on lasta mahassaan kantanut, tietää miten voimakas se tunneside on jo raskausaikana...sitä haluaa suojella kaikelta pahalta ja taata parhaat mahdolliset lähtökohdat omalle lapselleen kohdun ulkopuoliseenkin elämään.

Vauva on osa sinua, nainen alkaa valmistautuaan äitiyteen heti kun ne kaksi viivaa siinä testissä näkee...ja sitten kun vielä näkee vauvansa ultrassa ja täysin terveenä, niin se odotus vain tiivistyy. Tuntee liikkeitä ja se pikkuinen alkaa jo sekoittaa äidin omaa rytmiä päättämällä ruveta harrastamaan vähän potkunyrkkeilyä kello 3 yöllä. Me odotimme pienoistamme hartaasti, ja sitten kun se päivä koitti kun neuvolassa ei saatukkaan sydänääniä kuuluviin ja ultrassa näkyi täysin eloton pikkuisemme ilman sykettä, joka oli vielä viisi viikkoa aikaisemmin ollut niin pirteä ultrassa, vielä paria viikkoa aiemmin neuvolassa muksinut doplerin anturia sydänääniä kuunnellessa ja vielä edellisiltana antanut itsestään merkkejä potkimalla niin äitiä kuin isääkin, niin täytyy sanoa, että kyllä se oli kuin pieni maailman loppu.

Synnytystä ja sitä ensi näkemistä oman lapsen kanssa odotti koko raskausajan...mutta yhtäkkiä minulla ei ollutkaan mikään kiire tai halu saada vauvaamme ulos masustani :(. Mutta niin meidänkin poikamme syntyi pitkän päivän käynnistelyjen jälkeen. Olo oli todella tyhjä ja on edelleen...yleensä synnytyksen jälkeen pääsee viettämään sitä vauva-arkea ja suunnittelemaan ristiäisiä, me lähdimme kotiin synnytysosastolta kyyneleet silmissä, masu tyhjänä ja kädet tyhjänä...lähdimme järjestelemään poikamme hautajaisia.

Surua, mikä kohtukuolemissa on, sitä ei voi sellainen ymmärtää joka ei ole asiaa kokenut. Se on hyvinkin ahdistavaa ja raastavaa, eikä sitä kannata milläänlailla väheksyä. Me kaikki, jotka olemme kohtukuoleman joutuneet kokemaan, olemme pienten vauvojemme vanhempia, meidän pienoiset ovat vain enkeleitä.

Meidän poikamme oli täysin normaalisti kehittynyt, niin ulkoisesti kuin sisäisesti, mitään kromosomipoikkeavuuksia ei ruumiinavauksessa löytynyt. Syy poikamme kuolemaan on istukan irtoaminen ja siitä aiheutunut kohdun sisäinen hapenpuute. Istukka oli kaikinpuolin täydellinen, eli mitään vaurioita tai kolhuja se ei ollut kokenut. Minustakaan ei löytynyt mitään syytä joka olisi voinut istukan irtoamisen aiheuttaa, joten voi sanoa, että suoranainen huono tuuri meillä kävi ja se maksoi meille pienen poikamme hengen.
Meidän pienoisella oli kaikki hyvin, mutta jostakin selittämättömästä syystä istukka irtosi ja se on ollut se vaikein asia...toisaalta syy poikamme kuolemaan löytyi, mutta se, että miksi näin kävi, tuskin selviää koskaan.

Voimia kaikille kohtukuoleman kokeneille!

Enkelipojan äiti 6/06

Enkelipojan äiti kirjoitti:

Niin, minäkin ajattelin raskaana ollessani että keskenmeno tulee jos tulee. Se on ehkä silloin niin tarkoitettu. Mutta kun omalle kohdalleni se kohtukuolema sitten osui, voin sanoa ettei se ole ollut ollenkaan niin helppo asia hyväksyä...miksi juuri meidän pikkanen kuoli, mitä olemme tehneet niin väärin että jouduimme pikkuisemme saattelemaan haudanlepoon jo ennenkuin hänen elonsa täällä ulkomaailmassa kerkesi edes alkaa.
Vanhemman ei koskaan pitäisi joutua hautaamaan omaa lastaan... :(

Kohtukuolema on siitä hirveän vaikea asia, että sitä omaa pienoista ei tosiaan vielä ole edes nähnyt muuten kuin ultrissa. Mutta jokainen äiti joka on lasta mahassaan kantanut, tietää miten voimakas se tunneside on jo raskausaikana...sitä haluaa suojella kaikelta pahalta ja taata parhaat mahdolliset lähtökohdat omalle lapselleen kohdun ulkopuoliseenkin elämään.

Vauva on osa sinua, nainen alkaa valmistautuaan äitiyteen heti kun ne kaksi viivaa siinä testissä näkee...ja sitten kun vielä näkee vauvansa ultrassa ja täysin terveenä, niin se odotus vain tiivistyy. Tuntee liikkeitä ja se pikkuinen alkaa jo sekoittaa äidin omaa rytmiä päättämällä ruveta harrastamaan vähän potkunyrkkeilyä kello 3 yöllä. Me odotimme pienoistamme hartaasti, ja sitten kun se päivä koitti kun neuvolassa ei saatukkaan sydänääniä kuuluviin ja ultrassa näkyi täysin eloton pikkuisemme ilman sykettä, joka oli vielä viisi viikkoa aikaisemmin ollut niin pirteä ultrassa, vielä paria viikkoa aiemmin neuvolassa muksinut doplerin anturia sydänääniä kuunnellessa ja vielä edellisiltana antanut itsestään merkkejä potkimalla niin äitiä kuin isääkin, niin täytyy sanoa, että kyllä se oli kuin pieni maailman loppu.

Synnytystä ja sitä ensi näkemistä oman lapsen kanssa odotti koko raskausajan...mutta yhtäkkiä minulla ei ollutkaan mikään kiire tai halu saada vauvaamme ulos masustani :(. Mutta niin meidänkin poikamme syntyi pitkän päivän käynnistelyjen jälkeen. Olo oli todella tyhjä ja on edelleen...yleensä synnytyksen jälkeen pääsee viettämään sitä vauva-arkea ja suunnittelemaan ristiäisiä, me lähdimme kotiin synnytysosastolta kyyneleet silmissä, masu tyhjänä ja kädet tyhjänä...lähdimme järjestelemään poikamme hautajaisia.

Surua, mikä kohtukuolemissa on, sitä ei voi sellainen ymmärtää joka ei ole asiaa kokenut. Se on hyvinkin ahdistavaa ja raastavaa, eikä sitä kannata milläänlailla väheksyä. Me kaikki, jotka olemme kohtukuoleman joutuneet kokemaan, olemme pienten vauvojemme vanhempia, meidän pienoiset ovat vain enkeleitä.

Meidän poikamme oli täysin normaalisti kehittynyt, niin ulkoisesti kuin sisäisesti, mitään kromosomipoikkeavuuksia ei ruumiinavauksessa löytynyt. Syy poikamme kuolemaan on istukan irtoaminen ja siitä aiheutunut kohdun sisäinen hapenpuute. Istukka oli kaikinpuolin täydellinen, eli mitään vaurioita tai kolhuja se ei ollut kokenut. Minustakaan ei löytynyt mitään syytä joka olisi voinut istukan irtoamisen aiheuttaa, joten voi sanoa, että suoranainen huono tuuri meillä kävi ja se maksoi meille pienen poikamme hengen.
Meidän pienoisella oli kaikki hyvin, mutta jostakin selittämättömästä syystä istukka irtosi ja se on ollut se vaikein asia...toisaalta syy poikamme kuolemaan löytyi, mutta se, että miksi näin kävi, tuskin selviää koskaan.

Voimia kaikille kohtukuoleman kokeneille!

Enkelipojan äiti 6/06

Hei.. niin tässä on mennyt pian 2 viikkoa,, tuska ja ahdistus ei hellitä yhtään,, päinvastoin.. paha olo senkun yltyy.. ärsyttää miehen asenne,, kun ei mitään olisi tapahtunutkaan,, silloin kyllä itki kovasti kun saimme tietää,, nyt on niin tyynen rauhallinen että oikeen ärsyttää,, sanoo vaan ettei sille voi mitään.. älä ajattele sitä koko ajan,, jne.. Miten voin olla ajattelematta,, kun on mielessä koko ajan..ens viikon keskiviikko pikkuisen uurna lasketaan,,pelottaa kamalasti se päivä..
pääsee pikkuinen enkeli-poika sinne papan viereen
ehkä joskus sitten siellä näämme mekin,, toivottavasti..