Lapsuuden vaikutus

Mietin usein, että kuinka paljon lapsuutemme oikeasti vaikuttaa siihen, millaisia meistä tulee? Itselläni oli nimittäin erittäin onnellinen lapsuus, mutta silti minusta tuli moniongelmainen; jännittäjä, masentuneisuuteen taipuvainen, neuroottinen, yliherkkä, huono itsetuntoinen jne... Oikeastaan olen murrosiästä asti ollut lähes tauotta onneton. Sisarukseni taas ovat aika normaaleja ja terveitä psyykeltään.

Lähes aina törmää siihen, että mielenterveysongelmaisilla on ollut vaikea lapsuus. Olenko sitten harvinainen poikkeus? En todellakaan muista mitään niin ikävää lapsuudesta, että se olisi minuun traumoja jättänyt. Vanhemmat kyllä erosivat, kun olin 12v, mutta senkin asian käsittelin heidän kanssaan mielestäni hyvin.

Voisikohan sitten olla, että jotain ikävää on tapahtunut, mutta olen vaan halunnut sen unohtaa... Sitä en kenties saa koskaan tietää. Muita samanlaisia?
5608
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 5

Vanhimmat

Mulla kanssa ihan hyvä lapsuus. Rahasta oli puutetta, mutta silti ihan hyvä. Isäni ajoittainen alkoholismi on jättänyt jälkensä, mutta tilanne on rauhoittunut ajan myötä. Pärjäsin koulussa ihan hyvin, menin lukioonkin perukoulun jälkeen. Olin perheen ainut lukioon mennyt ja se oli vanhempieni mieleen. Vaikka olen aina yrittänyt miellyttää vanhempiani, olen silti jäänyt ulkopuolelle. Lapsuus, vaikka olisi kuinka "normaali" sellainen (vai onko mikään lapsuus täysin normaali), ei takaa mitään myöhempää elämää varten. Minulla ei ole paljon ystäviä (peräti kaksi), kärsin myös mielenterveysongelmista ainoana perheessä, kuten sanoin olen kaikin puolin erilainen kuin sisarukseni vaikka kaikki ollaan lähtöisin samalta pohjalta. Eli tiivistettynä en usko täysin onnellisen lapsuuden takaavan onnellista ja moitteetonta elämää. En muista muista minäkään varhaislapsuudesta mitään ikäviä asioita. Se jäänee arvoitukseksi. Mutta et ole kuitenkaan yksin. Onnellinen lapsuus on myös suhteellinen käsite. Kukin kokee tavallaan.

Äänestä

Tarinasi olisi voinut tulla omalta näppikseltä. Kasvoin normaalissa kodissa, toimeentulo turvattu, ei päihdeongelmia jne. Silti en muista aikaa etten olisi ollut masentunut jollain tasolla. Tunsin olevani jotenkin kuin huutolaistyttö omassa kodissani ja samastuin kirjojen laiminlyötyihin lapsiin ja nuoriin, katulapsiin ym. En koskaan luottanut siihen että vanhempani olisivat olleet tukenani, vaikka siihen ei varmaan mitään järkisyytä ollut.
Murrosikä meni varsin rajusti, päihteitä ym. ja oikeastaan ihmettelen että selvisin siitä hengissä. Luulen että tarve kokeilla pimeitä kujia oli yritys saada ulkoinen elämä vastaamaan sisäistä tunnetta. Nurinkurista, tiedän.

Nyt olen nelikymppinen perheenäiti, vieläkin kipuilen mielialaongelmien kanssa mutta rakennan sitkeästi parempaa tulevaisuutta lääkityksen ja terapian keinoin. Oma terapeuttini sanoi että lapsi voidaan hylätä monella tapaa - oletko miettinyt sellaista että olisit esim. kelvannut vain kilttinä ja suorittavana vanhemmillesi?

Niin tai näin, tsemppiä. On vaikeampi armahtaa itseään kun ei ole näkyvää syytä kurjaan mielialaan mutta yritetään, eikö totta!

Äänestä

Kyllähän nykyään ajatellaan näin, että perinöllisyys altistaa erilaisille mielenterveyden sairauksille. Ennen ajateltiin, että pää syyllinen on äiti. Elikkäs, jos äiti/lapsi- suhteessa on ongelmia lapsi sairastuu esim. skitsofreniaan. Näin ei onneksi enää ajatella.... onneksi. Se on ihan kamala syyllistäminen ja paino lasti äidille, jos kaikki ovat sitä mieltä, että lapsen sairastuminen on hänen syynsä. Kyllähän monet vanhemmat ihmiset ajattelevat vieläkin niin. Syyllistä etsitään äidistä ja isästä, jotain vikaahan niissä täytyy olla. Toki lapsuus vaikuttaa, mutta kyllä tuolta alkoholisti perheistä yms. ongelma perheistä kasvaa ihan "normaaleita" terveitä ihmisiä. Sulla on mun mielestäni ollut lähinnä tosi huono tuuri. Sairautesi olisi voinut ihan mikä muu hyvänsä, eikä sitä olisi tarvinnut pohtia onko se hyvän tai huonon lapsuuden syy.

Ihmisellä lapsuusaika on aika pitkä eli kyllä siihen aikaan mahtuu jokaiselle ikäviä muistoja, mutta niistä selvitään ja opitaan selviytymään tulevaisuudessakin tulevista vastoinkäymisistä.

Mulla heikko kohta on vatsa, mutta sulla se on mielenterveys. Tiedätkö sen kanssa oppii elämään aina vain paremmin, kun oppii tuntemaan itseään. Tietää milloin pitää löysätä.. hakea apua muilta jne.

Hyvää tulevaisuutta sulle ja kaikkia hauskoja yllätyksiä.

Äänestä
  • Tilanne ei nyt kuitenkaan ole niin ruusuinen, sillä asialla on toinenkin puoli. Mikäli vanhemmat kurittavat ja alistavat lastaan voimakkaasti ja näin murtavat jo varhain hänen kehittyvän itsetunnon ja syöksevät hänet vaikeuksien kuiluun, joka lopulta johtaa henkiseen romahtamiseen psykoosin muodossa, niin lääkärit toteavat tämän uuden tiedon pohjalta, että potilaalla on vain ollut geneettinen alttius "sairastua", vaikka kyseessä on vain henkisen murentamisen loppupiste ja voimakkaimmin näkyvä tulos. Arvaappa, miltä tämä henkilöstä itsestään tuntuu, kun yrittää kertoa omasta elämästään, ja saa vain kuulla, ettei elämällä ole mitään merkitystä "sairauden" syntyyn, kaikki johtuu vain geeniperimästä. Se ei tunnu hyvälle, voin tämän omakohtaisesti sanoa, sillä minä jouduin kokemaan sen itse. Vuosikausien murskaamisen tuloksena lääkärit, joiden olisi tullut tukea ja vahvistaa, sanoivat vain, että kaikki johtui minusta itsestäni, sillä niin välittäjäaineiden kaikkivoipaisuuden nimiin vannova nykytiede väittää.

    Äänestä

  • Kolikon toinen puoli. kirjoitti:

    Tilanne ei nyt kuitenkaan ole niin ruusuinen, sillä asialla on toinenkin puoli. Mikäli vanhemmat kurittavat ja alistavat lastaan voimakkaasti ja näin murtavat jo varhain hänen kehittyvän itsetunnon ja syöksevät hänet vaikeuksien kuiluun, joka lopulta johtaa henkiseen romahtamiseen psykoosin muodossa, niin lääkärit toteavat tämän uuden tiedon pohjalta, että potilaalla on vain ollut geneettinen alttius "sairastua", vaikka kyseessä on vain henkisen murentamisen loppupiste ja voimakkaimmin näkyvä tulos. Arvaappa, miltä tämä henkilöstä itsestään tuntuu, kun yrittää kertoa omasta elämästään, ja saa vain kuulla, ettei elämällä ole mitään merkitystä "sairauden" syntyyn, kaikki johtuu vain geeniperimästä. Se ei tunnu hyvälle, voin tämän omakohtaisesti sanoa, sillä minä jouduin kokemaan sen itse. Vuosikausien murskaamisen tuloksena lääkärit, joiden olisi tullut tukea ja vahvistaa, sanoivat vain, että kaikki johtui minusta itsestäni, sillä niin välittäjäaineiden kaikkivoipaisuuden nimiin vannova nykytiede väittää.

    nelikymppisenä, mitä mun "täydelliset" vanhemmat on saaneet aikaan. Eli niitä ei vaan välttämättä edes tajua. Minä onneksi olen "paranemisen"-tiellä ja mun kohdalla oli ja on niin että koska vanhempani eivät hyväksyneet itseään epätäydellisinä niin he siirsivät sen minuun. Minä en kelvannut sellaisena kuin olen. Sanoivat kyllä ja osoittivat rakastavansa ja että olen "ihana" mutta kyllä sen jälkikäteen huomaa kun on huomannut etteivät vieläkään kestä edes itsessään etteivät ole täydellisiä. Tottakai se jättää jäljet ja mun kohdalla syvät. Nyt ymmärrän vihdoin oman käyttäytymisen kun olen oivaltanut mistä kaikki johtuu. Voi olla että jos perheessä monta lasta niin moni ei reagoi samanlailla ja vain yksi reagoi. Voi olla ettei toiset siksi koe että lapsuudessa olisi ollut mitään sairastuttavaa. Silti tiedän että mun vanhemmat ovat yrittäneet parhaansa. Eivät vain ole ymmärtäneet miten olisi pitänyt toimia. Jokainen on menneisyytensä tuotos, samoin vanhempani, sota-ajan lapset. Isä isätön jne. Eli tottakai traumoja sieltä joita ei itse ymmärrä olevan.
    Haluan rohkaista miettimään näitä asioita. Ymmärrys helpottaa arkea. Mukavaa syksyä!!

    Äänestä

Kommentoi aloitusta


wondering kirjoitti:

Mietin usein, että kuinka paljon lapsuutemme oikeasti vaikuttaa siihen, millaisia meistä tulee? Itselläni oli nimittäin erittäin onnellinen lapsuus, mutta silti minusta tuli moniongelmainen; jännittäjä, masentuneisuuteen taipuvainen, neuroottinen, yliherkkä, huono itsetuntoinen jne... Oikeastaan olen murrosiästä asti ollut lähes tauotta onneton. Sisarukseni taas ovat aika normaaleja ja terveitä psyykeltään.

Lähes aina törmää siihen, että mielenterveysongelmaisilla on ollut vaikea lapsuus. Olenko sitten harvinainen poikkeus? En todellakaan muista mitään niin ikävää lapsuudesta, että se olisi minuun traumoja jättänyt. Vanhemmat kyllä erosivat, kun olin 12v, mutta senkin asian käsittelin heidän kanssaan mielestäni hyvin.

Voisikohan sitten olla, että jotain ikävää on tapahtunut, mutta olen vaan halunnut sen unohtaa... Sitä en kenties saa koskaan tietää. Muita samanlaisia?

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu