Varpunen pyristeli puoliksi jäätyneessä lammikossa. Lasin lävitse se näytti niin... siniseltä. Se läpsytteli kastuneita siipiään. Musta tuntui, ettei se päässyt pois. Mä halusin auttaa sitä ja niinpä mä työnsin kumisaappaat jalkoihini ja työnsin painavan, maalaistalon oven auki. Mä lähestyin ihan hiljaa, aivan hiljaa.
"Lintunen...lintunen..." Mä kuiskin hellästi enkä voinut olla tuntematta sen edessä myötätuntoa. Sen siivet lakkasivat räpyttelemästä ja isän hanskojen avustuksella mä nostin sen maasta. Pienien jalkojen ympärille oli jäätynyt kimaltelevaa hilettä. Aamuauringossa se välkkyi kauniisti -mutta petollista se oli varpuselle.
Isä teki etupihalla lumitöitä. Sen luokse mä menin lintu käsissäni.
"Isä? Osaatko sä sanoa, mihin tän voisi laittaa?"
"Kas, lintu." Isä kumartui ja laski lumikolan käsistään.
"Se on pahasti paleltunut."
"Voinko mä viedä sen jonnekin lämpimään?"
"Toki. Vie se vaikka tuonne navettaan, mutta en usko että se selviää." Mä nyökkäsin. Kyllähän mä nyt sen tiesin!
Isä jäi katsomaan mun perään ja huikkasi vielä, että valokatkaisija on oven vieressä vasemmalla. Tiesin mä senkin.
"Kyllä sä selviät, kun vähän lämpenet." Mä kuiskuttelin linnun korvaan... tai oikeammin jonnekin sen pään tienoille. En ollut varma, oliko sillä korvia. Olin sen verran nuori. Ehkä jotain kymmenen tai vähän alle. Pikkuveli Ilari kurkisti oven raosta ja kehotti laittamaan linnun lähelle patteria, mutta ei kuulemma liian lähelle. Samalla se toi lintulaudasta nappaamiaan siemeniä. Se laski ne sinisistä kurahanskoistaan varovasti ja huolellisesti viltin reunalle, jonka päälle mä olin laskenut varpusen. Me laitettiin merkille, että lintu oli paljon pienempi kuin varpuset yleensä. Kohta isäkin tuli katsomaan pientä potilasta.
"Katsokaa lapset, miten jäässä se on. Jos se ei tuosta tokene niin sille tulee ankea joulu."
"Kuoleeko se...?" Ilari ennätti kysyä.
"Voi olla."
"Mutta eihän sille sitten tule onnetonta joulua!" Mä huudahdin niin kovaa, että lehmät karsinoissaan alkoivat liikahdella levottomina.
"Se pääsee lintujen taivaaseen." Isä tokaisi.
"Voin olla väärässä -ehkä sille tulee sittenkin hyvä joulu." Kaikki nyökyttelivät. Me oltiin samaa mieltä.
Vaikka me ei enää pelättykään linnun kohtaloa, mitä enemmän päiviä meni, sitä enemmän me kiinnyttiin varpuseen. Äitikin kävi katsomassa sitä ja välillä se toi mulle joululeivonnaisia kun mä viihdyin navetassa niin hyvin ettei ruualle ehtinyt. Mä pidin varpusta silmällä silloinkin, kun lypsin lehmiä.
Ulkona riehui lumimyrsky jo kolmatta päivää. Lintu oli tullut neljä päivää sitten. Se saattoi jo hiukan lennähdellä ja liidellä, mutta isä sanoi että vielä sitä ei voinut päästää ulos.
"Kissat voi ottaa sen kiinni."
Mä vilkaisin ulos pienestä ikkunasta. Miuku istui lumisena talon verannalla.
"Miukuu!" Mä avasin oven ja kissa lähti tulemaan kohti.
"Tule tänne lämmittelemään!" Mä en uskonut isää ja olin sitä mieltä, ettei kissa voinut metsästää mun nähden... ja sen luminen olemus säälitti mua.
Miuku asteli ylväänä sisään ja ovi pamahti kiinni voimakkaan tuulen pakottamana. Kissa ravisteli lumia turkistaan ja hypähti oljille makaamaan... sitten se huomasi patterin äärellä lämmittelevän varpusen. Matala örinä alkoi nousta kissan kurkusta.
"Miuku! Ei saa." Mä sanoin, mutta se ei totellut. Se köyristi selkänsä ja valkoiset kynnet välähtivät ilmassa muutaman sekunnin ajan. Sinä aikana mä ehdin tarttua varpuseen ja hypähtää kauemmas. Lintu pysyi mun käsissäni ja kissa lähti epäkohteliaasti kapuamaan mun jalkaani pitkin.
"Aih! Lopeta! Lopeta!"
Luojan kiitos, juuri silloin isä asteli sisälle navettaan.
"Jopas nyt, kun..." Se mutisi kun kiskoi nopeasti työhaalarin päälleen ja nosti sitten hajamielisenä katseensa.
"Miuku! Heti alas! Mitäs sinä nyt noin... Jätä varpunen rauhaan!"
Kissa hypähti kauemmas ja mä katsoin pelkäävää lintua. Se oli painanut päänsä alas ja roikotti siipiä pään edessä.
"Myrsky on nyt laantunut. Voisit päästää linnun menemään." Mä katsoin varpusta. Ei ikinä!
"Kyllä sinun nyt pitää. Sen paikka ei ole täällä."
Isä laski hellästi kätensä mun olkapäälle.
"Noniin. Päästä se."
Mä katsoin varpusta hetken, avasin oven ja...
se pyrähti nopeasti lentoon. Mä katsoin sen perään. Miten kauniisti se lensikään taivaalle ja katosi hitaasti näkyvistä.
"Mitähän Ilarikin sanoo...?" Mä mietin ääneen. Ei se kuitenkaan sanonut mitään. Se oli jo unohtanut. Toisin kuin mä.
Joka joulu mulle tulee mieleen varpunen, vaikka siitä onkin jo aikaa. Mä en muistele sitä enää surulla, vaan varpusesta on tullut mulle kuin joulun ikuinen symboli. Aina kun mä näen lintulaudalla lintuja, mä mietin voiko jokin niistä olla Mun Ikioma Varpuseni.
Kun mä näen varpusen, sekin riittää saamaan mut sille oikealle joulumielelle. Vaikka ei olisikaan talvi.
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Tämä tarina on mun joulutervehdykseni. ^^
*heh* Hyvää joulua kaikille!!
"Lintunen...lintunen..." Mä kuiskin hellästi enkä voinut olla tuntematta sen edessä myötätuntoa. Sen siivet lakkasivat räpyttelemästä ja isän hanskojen avustuksella mä nostin sen maasta. Pienien jalkojen ympärille oli jäätynyt kimaltelevaa hilettä. Aamuauringossa se välkkyi kauniisti -mutta petollista se oli varpuselle.
Isä teki etupihalla lumitöitä. Sen luokse mä menin lintu käsissäni.
"Isä? Osaatko sä sanoa, mihin tän voisi laittaa?"
"Kas, lintu." Isä kumartui ja laski lumikolan käsistään.
"Se on pahasti paleltunut."
"Voinko mä viedä sen jonnekin lämpimään?"
"Toki. Vie se vaikka tuonne navettaan, mutta en usko että se selviää." Mä nyökkäsin. Kyllähän mä nyt sen tiesin!
Isä jäi katsomaan mun perään ja huikkasi vielä, että valokatkaisija on oven vieressä vasemmalla. Tiesin mä senkin.
"Kyllä sä selviät, kun vähän lämpenet." Mä kuiskuttelin linnun korvaan... tai oikeammin jonnekin sen pään tienoille. En ollut varma, oliko sillä korvia. Olin sen verran nuori. Ehkä jotain kymmenen tai vähän alle. Pikkuveli Ilari kurkisti oven raosta ja kehotti laittamaan linnun lähelle patteria, mutta ei kuulemma liian lähelle. Samalla se toi lintulaudasta nappaamiaan siemeniä. Se laski ne sinisistä kurahanskoistaan varovasti ja huolellisesti viltin reunalle, jonka päälle mä olin laskenut varpusen. Me laitettiin merkille, että lintu oli paljon pienempi kuin varpuset yleensä. Kohta isäkin tuli katsomaan pientä potilasta.
"Katsokaa lapset, miten jäässä se on. Jos se ei tuosta tokene niin sille tulee ankea joulu."
"Kuoleeko se...?" Ilari ennätti kysyä.
"Voi olla."
"Mutta eihän sille sitten tule onnetonta joulua!" Mä huudahdin niin kovaa, että lehmät karsinoissaan alkoivat liikahdella levottomina.
"Se pääsee lintujen taivaaseen." Isä tokaisi.
"Voin olla väärässä -ehkä sille tulee sittenkin hyvä joulu." Kaikki nyökyttelivät. Me oltiin samaa mieltä.
Vaikka me ei enää pelättykään linnun kohtaloa, mitä enemmän päiviä meni, sitä enemmän me kiinnyttiin varpuseen. Äitikin kävi katsomassa sitä ja välillä se toi mulle joululeivonnaisia kun mä viihdyin navetassa niin hyvin ettei ruualle ehtinyt. Mä pidin varpusta silmällä silloinkin, kun lypsin lehmiä.
Ulkona riehui lumimyrsky jo kolmatta päivää. Lintu oli tullut neljä päivää sitten. Se saattoi jo hiukan lennähdellä ja liidellä, mutta isä sanoi että vielä sitä ei voinut päästää ulos.
"Kissat voi ottaa sen kiinni."
Mä vilkaisin ulos pienestä ikkunasta. Miuku istui lumisena talon verannalla.
"Miukuu!" Mä avasin oven ja kissa lähti tulemaan kohti.
"Tule tänne lämmittelemään!" Mä en uskonut isää ja olin sitä mieltä, ettei kissa voinut metsästää mun nähden... ja sen luminen olemus säälitti mua.
Miuku asteli ylväänä sisään ja ovi pamahti kiinni voimakkaan tuulen pakottamana. Kissa ravisteli lumia turkistaan ja hypähti oljille makaamaan... sitten se huomasi patterin äärellä lämmittelevän varpusen. Matala örinä alkoi nousta kissan kurkusta.
"Miuku! Ei saa." Mä sanoin, mutta se ei totellut. Se köyristi selkänsä ja valkoiset kynnet välähtivät ilmassa muutaman sekunnin ajan. Sinä aikana mä ehdin tarttua varpuseen ja hypähtää kauemmas. Lintu pysyi mun käsissäni ja kissa lähti epäkohteliaasti kapuamaan mun jalkaani pitkin.
"Aih! Lopeta! Lopeta!"
Luojan kiitos, juuri silloin isä asteli sisälle navettaan.
"Jopas nyt, kun..." Se mutisi kun kiskoi nopeasti työhaalarin päälleen ja nosti sitten hajamielisenä katseensa.
"Miuku! Heti alas! Mitäs sinä nyt noin... Jätä varpunen rauhaan!"
Kissa hypähti kauemmas ja mä katsoin pelkäävää lintua. Se oli painanut päänsä alas ja roikotti siipiä pään edessä.
"Myrsky on nyt laantunut. Voisit päästää linnun menemään." Mä katsoin varpusta. Ei ikinä!
"Kyllä sinun nyt pitää. Sen paikka ei ole täällä."
Isä laski hellästi kätensä mun olkapäälle.
"Noniin. Päästä se."
Mä katsoin varpusta hetken, avasin oven ja...
se pyrähti nopeasti lentoon. Mä katsoin sen perään. Miten kauniisti se lensikään taivaalle ja katosi hitaasti näkyvistä.
"Mitähän Ilarikin sanoo...?" Mä mietin ääneen. Ei se kuitenkaan sanonut mitään. Se oli jo unohtanut. Toisin kuin mä.
Joka joulu mulle tulee mieleen varpunen, vaikka siitä onkin jo aikaa. Mä en muistele sitä enää surulla, vaan varpusesta on tullut mulle kuin joulun ikuinen symboli. Aina kun mä näen lintulaudalla lintuja, mä mietin voiko jokin niistä olla Mun Ikioma Varpuseni.
Kun mä näen varpusen, sekin riittää saamaan mut sille oikealle joulumielelle. Vaikka ei olisikaan talvi.
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Tämä tarina on mun joulutervehdykseni. ^^
*heh* Hyvää joulua kaikille!!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Jotenkin tuosta tuli minulle mieleen se tuttu joululaulu "Varpunen jouluaamuna". Vaikkei tarina suinkaan ole sama, mutta kuitenkin. Varsinkin noista viimeisistä kappaleista, joissa kiteytät joulun merkitystä päähenkilösi varpuseen. :)
Arvaa kuka kuunteli tätä kyseistä biisiä kirjoittaessaan... :) Musta se on todella ihana ja ehdottomasti parhain joululaulu mitä on olemassakaan! :)