onko joku parantunut täysin? niinkun ihan kokonaan ettei enää kiinnitä huomiota kaloreihin yms. tai no ainakaan ei välitä niistä. tällä hetkellä tuntuu mahdottomalta parantua. :S maanantaina on ensimmäinen aika ravintoterapeutille. auttaako?
mutta tosiaan jos joku on parantunut, nii kerro miten se kävi ja mikä oli lopputulos jne.
OLISI JÄRJETTÖMÄN PALJON APUA ! kiitos:)
mutta tosiaan jos joku on parantunut, nii kerro miten se kävi ja mikä oli lopputulos jne.
OLISI JÄRJETTÖMÄN PALJON APUA ! kiitos:)
Vastaukset 12
Vanhimmat
http://www.davezilla.com/images/I-beat-anorexia!.jpg
Tuo on ainaki parantunu! :D
enempää tarinoida, mutta toive toteutui ja sain piokaystävä, joka teki niin hyvää ruokaa, etei voinut olla syömättä, sekä rakastui minuun ja sai minut kasaan..
Juuh, paranin minäkin- kymmeneksi vuodeksi, kun taas nyt homma luisumassa käsistä, mikä on aika perseestä kun ikäkin lähempänä 30. Peilistä tuijottaa läski, vaikka järki huutaa sen olevan ihan hoikka ja normaali- tavallista ruokaa en ole syönyt aikoihin, muutamat leivät vaan per päivä. Millonkohan tästä pääsisi kokonaan?
luulisi jo tuossa iässä järjen äänen voittavan. Ketä varten laihdutat? Jos olisit "tarpeeksi" laiha, mitä etuja siitä olisi? olisitko jollekin kenties hyväksyttävämpi?Jokainen aikuinen on vastuussa omasta elämästään. Valintoja joutuu tekemään kaikilla elämänalueilla. Valitse se mikä on oikein.Milloin voi olla heti!
et ilmeisesti tiedä syömishäiriöistä mitään. tällä sairaudella ei oo mitään tekemistä järkiperäsyyden kanssa. Tää on sekä psyykkinen että fyysinen sairaus.
yleensä kaikissa riippuvuustapauksissa oli se sitten päihde tms.Ensiaskeleet alkuun on otettu ihan omasta vapaasta tahdosta. Jos ei sitä myönnä itselleen, on vaikea parantuakaan.Se miksi toiset jää koukkuun on sitten se toinen juttu, mutta järkeäkin on hyvä käyttää toipumiseen.Ei tällainen sairaus ihan tosta vaan iske yhtenä päivänä huomaamatta.
No voi helvetti kai mää ton tiesin... tarkotin vaan sitä että tällä sairaudella ei oo mitään tekemistä järkiperäsyydellä koska vaikka ajattelee ihan järkevästi ruuasta (ihminen tarvitsee ruokaa jne...) Niin kun on sairas se ei vaan toteudu.. Ite oon sairastanut syömishäiriötä 3,5 vuotta ja sitä ennen ortoreksiaa. Olen ollut huippu-urheilija ja valmentaja, joten tiedän terveellisestä syömisestä enemmän ku tarpeeks mutta SILTI en kykene parantumaan koko ajan pahenevasta bulimareksiasta. Syömishäiriö on sekä fyysinen että psyykkinen sairaus joten vaikka järki toimii niin kroppa ei välttämättä toimikkaan järjen mukaan.
kun sen tiedät,no ei se sitten paljon lohduta ensimmäistä kysyjää...Miks kiroilet?
Itse sairastin anoreksiaa noin kaksi vuotta, ja vaikka nykyään käyn vaa'alla ehkä kerran kolmessa-neljässä kuukaudessa. Kaloreita edelleen lasken päässäni toisinaan ja liikun aktiivisesti, mutten ota painosta stressiä enkä saa morkkista jos syön jotain herkkuja. Seuraan painoani lähinnä peilin ja mittanauhan avulla, kriteerinä lähinnä etteivät vaatteet kiristä tai vatsa kasva. Nyt painoa on tullut noin 6-7 kiloa lisää, n.53 kiloa painan nykyisellään ja kun pituutta löytyy sellaiset 162 senttiä normaalipainossa mennään. Osa painosta on tosin lihaksia sillä olen alkanut kuntoilla paljon enemmän, nyt jaksaakin paremmin kun ei nälkiinnytä itseään. En kärsi enää myöskään mielialanvaihteluista tai masennuksista, joista oli aikoinaan haittaa koko perheelle.
Terapiassa olen käynyt ja lääkärissä, tosin minulle niistä ei ollut oikein apua. Oman itsetunnon parantaminen ystävien ja itsensä avulla auttoi parhaiten, sain vihdoinkin paksuun kallooni tungettua sen faktan, että elämässä on miljoona muuta asiaa joista huolehtia enemmän kuin vaa'an lukemista. Siskoni elämänfilosofia osoittautui korvaamattomaksi avuksi; olen yksi maailman parhaista ihmisistä juuri tällaisena, eikä muilla ole mitään sanomista siihen. Oma on häviönsä jos eivät kelpuuta, sellaiset saavat suksia jorpakkoon. Toivottavasti sinäkin pääset irti sairaudestasi, tsemppiä kovasti :)
kannusta vain muitakin. Näin se menee!Hyvä
itse sairastin 13-14-vuotiaana anoreksian. Kilojen puolesta palauduin nopeastikin sairaalan kontrollikäyntien ja isäni ymmärtämättömänkin pakkosyöttämisen kautta. Henkisesti minä jäin ehkä siihen 30-40 prosentin ryhmään anorektikkoja, jotka lopun elämänsä saattavat reagoida stressaaviin elämänvaiheisiin, tunne-elämän kuohuihin ym. kontrolloimalla syömistään. Eli saatan väliaikaisesti olla vähemmällä ruualla ilman että sairaus puhkeaa uudestaan miksikään itsetuhoiseksi. Eli jos itsetunto on saanut jostain kolhuja, voi anorektinen käyttäytyminen alkaa uudestaan. Itselläni se tosiaan näkyi ihan jokin aika sitten pienensin ruoka-annoksia ja liikuin enemmän; miestä en menettänyt mutta työni lomautuksen takia. Valtasi vain se sama itseinho kuin joskus tosi kauan sitten...vaikka itsetuntoni on jo toista luokkaa kuin joskus silloin, tuntui että se aika kuroutui umpeen ,kun itse aloin uskomaan negatiivisiin ajatuksiin itsestäni. Sitten kuitenkin huolestuin aidosti terveydestäni ja paastoamiseni sai lopun kun tajusin että nyt 32-vuotiaana luuni kipeytyvät helposti ja väsyn helposti treenatessa.
Menen nyt osteoporoositutkimuksiin eli luun tiheys mitataan ja mistähän aikaistunut osteoporoosi sitten johtuikaan kuin teini-iän anoreksiasta?! Siinä meni muuten laihdutushalut kun tajuaa sabotoineensa omaa terveyttään tällä tavalla. Kaksi pientä lasta ja rankkaa arkea joten olisi ollut ihan kiva että luutkin kestää eikä tutise vaunuja työnnettäessa...
okei, mutta tosiaan tämä anorektinen oireilu joka ei johda välttämättä sairauden uudestaan puhkeamiseen, on yleistä anoreksiaa sairastaneiden kesken. siitä vain ei voi tulla enää sellaista pakkomiellettä, ei minulle ainakaan, että menettäisin suhteellisuudentajuni tai tuijottaisin kaloreja päivät pitkät; tiedänhän jo tässä iässä että sotkisin sillä tavoin lastenikin elämän, kun sekoaisin niin. itseensä ja ulkonäköönsä oppii olemaan tyytyväinen vain tuon erään kirjoittajan ohjein, eli kukapa kissan hännan nostaa ellei kissa itse; kertomalla itse itselleen ja uskomalla läheisiä, jotka susta välittää, miten ainutlaatuinen ja ihana olet. tietynlainen ylpeys omasta olemassaolosta auttaa, kun saa sellaista kehitettyä toipumisen edetessä. uskaltaa olla olemassa, uskaltaa syödä, uskaltaa rakastaa...elää täydesti. tajuaa ettei halua itse heittää elämäänsä hukkaan! sillä kukapa oman elämän pahiten vaarantaisi ellei anorektikko itse... tsemppiä sinulle!
... mulla vähän samanlaista. Tosin ikää on nyt 29 ja anorexiaa sairastin 20 jälkeen.
Tällä hetkellä on erittäin vaikeaa elämässä.Lähinnä ihmissuhde sotkuja!
Itsetunto aika nollilla :( mutta ei lähellekään sellaista itsevihaa kuin anorexia aikoihin.
Lapsi auttaa jaksamaan eteenpäin. Pakko jaksaa.
Ruoka on välttämätön paha josta osaan kyllä välillä nauttiakin =)
Mutta en pystyisi sellaiseen anorektiseen elämään enää. Terveys reistailee muutenkin :/
Onneksi elämään on löytynyt muuta sisältöä kuin anorexia/bulimia, (sekin helvetti tuli koettua).
Reagoin kyllä näihin elämän stressi tilanteisiin ruoalla,mutta en sairaaksi asti :)
Tsemppiä kaikille, toivoa siis on!