Tahdon jakaa tarinani muitten masennusta potevien kanssa, jotta ne, jotka ovat vasta sairastuneet, uskaltaisivat hakea apua, ennen kuin on liian myöhäistä.
Olen kohta 20-vuotias tyttö.
Minulla on vuosien mittaan ollut monta diagnoosia. Vaikea masennus, toistuva masennus, masennus psykoottisin piirtein, paniikkihäiriö, alkoholiriippuvuus, bulimia…
Olen yrittänyt tappaa itseni viisi kertaa. Olen viillellyt kehoni täyteen toinen toistaa suurempia arpia. Olen näännyttänyt itseäni, olen oksentanut syömäni ruoan. Tämä on ollut elämääni viimeiset kuusi vuotta. Koko teini-ikäni. Koko se aika, kun minun olisi pitänyt bailata ja seurustella.
En aio kirjoittaa syömishäiriöstäni, koska se on vuosien tarina. Keskityn siis masennukseeni.
Olen aina ollut hieman kieroutunut. Järjestin tarhassa salaa muitten lapsien kanssa oksennuskilpailuja. Minä olin aina voittaja.
Ala-asteella satutin itseäni ensimmäisen kerran tahallani. Hankasin ihoani pyyhekumilla nopeasti, kunnes iho oli rikki. Toistin tätä aina silloin tällöin, enkä edes tiennyt sellaista asiaa kuin viiltely olevan olemassakaan.
Menin yläasteelle ja sairastuin syömishäiriöön.
Olin 14-vuotias, kun löysin isäni viinakätkön kaapista. Kiusaus voitti lopulta, ja maistoin ensimmäisen kerran alkoholia. Ihailin hienoa pulloa, ”Beefeater”. Juoma poltti suuta, joten sekoitin sitä limsaan. En juonut paljoa, joten en edes huomannut mitään eroa olossani.
Olin 15-vuotias, kun join viinipullon kaapista tunnissa. Muistikuvat ovat erittäin hämärät, mutta heräsin aamulla oksennuksessani. Haisevaa, tummanpunaista oksennusta oli kaikkialla, sängyllä ja koulukirjoilla.
Samoihin aikoihin olin alkanut hakata itseäni kovilla tavaroilla rangaistukseksi. Shampoopullo, vasara… Lopulta viilsin ensimmäisen kerran. Ihan pienen haavan vain, mutta ne kasvoivat isommiksi.
16-vuotiaana aloitin lukion, ja ahdistus kasvoi. Menin välitunneiksi vessaan itkemään. Viiltelin päivittäin, ja kokeilin ensimmäisen kerran itsemurhaa, ranteet auki – metodilla. Napsin välillä kaapista löytyviä pillereitä. Join viikolla koulusta piittaamatta. Viinavarastot alkoivat kovaa vauhtia huveta kaapista.
Täytin 17. Jouduin välillä lähtemään kesken päivän koulusta ahdistuksen takia. Kouluun vievä bussi vie myös ALKOn oven eteen, ja unohdinkin monta kertaa jäädä pois oikealla pysäkillä. Kun viinaan ei ollut varaa, söimme kaverini kanssa muskottipähkinää.
Kaverini patisti minua hakemaan apua. Menin terkkarin ovelle, koputin, astuin sisään ja rupesin itkemään. Sain ajan psykologille. Kahden kerran käynnin jälkeen sain lääkereseptit, ja vanhemmille oli kerrottava.
Kesä tuli ja olin entistä itsetuhoisempi. Aloin juoda taas reippaasti, ja aina tilaisuuden tullen tumppasin savukkeen käteeni tai viiltelin. Laitoin avohaavoihin suolaa ja pesuainetta. Kun koulun oli aika alkaa, löysin itseni nuorten suljetulta. Vietin siellä vain pari kuukautta, ja sen jälkeen elämä taas hymyili. Vuoden vaihteessa oloni oli taas pahentunut, ja kävin monta kertaa päivystyksessä ambulanssilla. Aina saadessani unilääkkeitä tai rauhoittavia, vedin ne kaikki kerralla. Pari kertaa heräsin letkuista sairaalassa.
Sekoilin aina kesään saakka, kunnes ne ottivat osastolle. Ehdin olla viikon peijaksessa, kun sain siirron kellokoskelle. Sinne mennessäni en tiennyt, että viettäisin siellä seuraavat 4 kk.
Alkuun sairaalassa oli kamalaa. Keholleni se oli helpotus, olin viillellyt taas pahoin monta kuukautta. Hoitajat sanoivat, etteivät ole koskaan nähneet yhtä pahan näköisiä arpia.
En kuitenkaan ollut valmis parantumaan. Lomalle päästessäni vedin pään täyteen ja viiltelin. Palasin kuitenkin osastolle, ja jouduin sisähoitoon. En antanut lupaa tikata haavojani.
Olin osastolla hyvin itsetuhoinen. En uskaltanut ensin kertoa siitä, ja kun kerroin, jouduin eristykseen. Kun pääsin sieltä, päätin, etten kerro enää hoitajille jos on paha olo.
Kärsin hallusinaatioista. Tunsin, kuinka ”Saatana” puhui minulle päässäni, antoi käskyjä tehdä asioita. Jos en totellut, näin tummia hahmoja ja tunsin jonkun koskevan minuun. Itkin papille, ja luin Raamattua. Lopulta äänet katosivat, kiitos lääkkeiden.
Löysin osastolta muita samankaltaisia ihmisiä. Puhuimme tuntikausia viiltelystä ja äänistä. Pari kertaa menimme yhdessä ulos viiltelemään.
Osastolla olo alkoi kuitenkin toimia. Loppuvaiheessa en enää halunnut liiemmin viillellä. En myöskään halunnut juoda.
Pääsin vihdoin kotiin. Pakkohan sitä oli vielä pari kertaa viillellä, mutta se ei enää tuntunut niin hyvältä. Juominenkin jäi, kun söin kolmiolääkkeitä.
Hain opiskelemaan keväällä, mutten päässyt. Oloni on nykyään suht hyvä, juon harvoin, ja kun juon, putki ei mene päälle. Viiltelin viimeksi vuodenvaihteessa.
Laskujeni mukaan minulla on 350 arpea kehossani. Olen kohta 20, ja ystäväni kirjoittivat keväällä ylioppilaiksi. Minun koulutukseni on peruskoulu. Olen menettänyt ystäviä ja seurustelukumppaneita, milloin itsetuhoisuuden, milloin alkoholismin takia. Olen koputtanut kuoleman ovea, mutta aina juossut pois oven auetessa.
Masennuksesta voi parantua, ja jos ei parantua, niin ainakin tulla parempaan kuntoon. Minulle sanottiin 17-vuotiaana, että olen kroonisesti masentunut, en voisi parantua. Nyt olen paremmassa kunnossa kuin moneen vuoteen, ja lääkkeitä on lopetettu.
TOIVOA ON!
Olen kohta 20-vuotias tyttö.
Minulla on vuosien mittaan ollut monta diagnoosia. Vaikea masennus, toistuva masennus, masennus psykoottisin piirtein, paniikkihäiriö, alkoholiriippuvuus, bulimia…
Olen yrittänyt tappaa itseni viisi kertaa. Olen viillellyt kehoni täyteen toinen toistaa suurempia arpia. Olen näännyttänyt itseäni, olen oksentanut syömäni ruoan. Tämä on ollut elämääni viimeiset kuusi vuotta. Koko teini-ikäni. Koko se aika, kun minun olisi pitänyt bailata ja seurustella.
En aio kirjoittaa syömishäiriöstäni, koska se on vuosien tarina. Keskityn siis masennukseeni.
Olen aina ollut hieman kieroutunut. Järjestin tarhassa salaa muitten lapsien kanssa oksennuskilpailuja. Minä olin aina voittaja.
Ala-asteella satutin itseäni ensimmäisen kerran tahallani. Hankasin ihoani pyyhekumilla nopeasti, kunnes iho oli rikki. Toistin tätä aina silloin tällöin, enkä edes tiennyt sellaista asiaa kuin viiltely olevan olemassakaan.
Menin yläasteelle ja sairastuin syömishäiriöön.
Olin 14-vuotias, kun löysin isäni viinakätkön kaapista. Kiusaus voitti lopulta, ja maistoin ensimmäisen kerran alkoholia. Ihailin hienoa pulloa, ”Beefeater”. Juoma poltti suuta, joten sekoitin sitä limsaan. En juonut paljoa, joten en edes huomannut mitään eroa olossani.
Olin 15-vuotias, kun join viinipullon kaapista tunnissa. Muistikuvat ovat erittäin hämärät, mutta heräsin aamulla oksennuksessani. Haisevaa, tummanpunaista oksennusta oli kaikkialla, sängyllä ja koulukirjoilla.
Samoihin aikoihin olin alkanut hakata itseäni kovilla tavaroilla rangaistukseksi. Shampoopullo, vasara… Lopulta viilsin ensimmäisen kerran. Ihan pienen haavan vain, mutta ne kasvoivat isommiksi.
16-vuotiaana aloitin lukion, ja ahdistus kasvoi. Menin välitunneiksi vessaan itkemään. Viiltelin päivittäin, ja kokeilin ensimmäisen kerran itsemurhaa, ranteet auki – metodilla. Napsin välillä kaapista löytyviä pillereitä. Join viikolla koulusta piittaamatta. Viinavarastot alkoivat kovaa vauhtia huveta kaapista.
Täytin 17. Jouduin välillä lähtemään kesken päivän koulusta ahdistuksen takia. Kouluun vievä bussi vie myös ALKOn oven eteen, ja unohdinkin monta kertaa jäädä pois oikealla pysäkillä. Kun viinaan ei ollut varaa, söimme kaverini kanssa muskottipähkinää.
Kaverini patisti minua hakemaan apua. Menin terkkarin ovelle, koputin, astuin sisään ja rupesin itkemään. Sain ajan psykologille. Kahden kerran käynnin jälkeen sain lääkereseptit, ja vanhemmille oli kerrottava.
Kesä tuli ja olin entistä itsetuhoisempi. Aloin juoda taas reippaasti, ja aina tilaisuuden tullen tumppasin savukkeen käteeni tai viiltelin. Laitoin avohaavoihin suolaa ja pesuainetta. Kun koulun oli aika alkaa, löysin itseni nuorten suljetulta. Vietin siellä vain pari kuukautta, ja sen jälkeen elämä taas hymyili. Vuoden vaihteessa oloni oli taas pahentunut, ja kävin monta kertaa päivystyksessä ambulanssilla. Aina saadessani unilääkkeitä tai rauhoittavia, vedin ne kaikki kerralla. Pari kertaa heräsin letkuista sairaalassa.
Sekoilin aina kesään saakka, kunnes ne ottivat osastolle. Ehdin olla viikon peijaksessa, kun sain siirron kellokoskelle. Sinne mennessäni en tiennyt, että viettäisin siellä seuraavat 4 kk.
Alkuun sairaalassa oli kamalaa. Keholleni se oli helpotus, olin viillellyt taas pahoin monta kuukautta. Hoitajat sanoivat, etteivät ole koskaan nähneet yhtä pahan näköisiä arpia.
En kuitenkaan ollut valmis parantumaan. Lomalle päästessäni vedin pään täyteen ja viiltelin. Palasin kuitenkin osastolle, ja jouduin sisähoitoon. En antanut lupaa tikata haavojani.
Olin osastolla hyvin itsetuhoinen. En uskaltanut ensin kertoa siitä, ja kun kerroin, jouduin eristykseen. Kun pääsin sieltä, päätin, etten kerro enää hoitajille jos on paha olo.
Kärsin hallusinaatioista. Tunsin, kuinka ”Saatana” puhui minulle päässäni, antoi käskyjä tehdä asioita. Jos en totellut, näin tummia hahmoja ja tunsin jonkun koskevan minuun. Itkin papille, ja luin Raamattua. Lopulta äänet katosivat, kiitos lääkkeiden.
Löysin osastolta muita samankaltaisia ihmisiä. Puhuimme tuntikausia viiltelystä ja äänistä. Pari kertaa menimme yhdessä ulos viiltelemään.
Osastolla olo alkoi kuitenkin toimia. Loppuvaiheessa en enää halunnut liiemmin viillellä. En myöskään halunnut juoda.
Pääsin vihdoin kotiin. Pakkohan sitä oli vielä pari kertaa viillellä, mutta se ei enää tuntunut niin hyvältä. Juominenkin jäi, kun söin kolmiolääkkeitä.
Hain opiskelemaan keväällä, mutten päässyt. Oloni on nykyään suht hyvä, juon harvoin, ja kun juon, putki ei mene päälle. Viiltelin viimeksi vuodenvaihteessa.
Laskujeni mukaan minulla on 350 arpea kehossani. Olen kohta 20, ja ystäväni kirjoittivat keväällä ylioppilaiksi. Minun koulutukseni on peruskoulu. Olen menettänyt ystäviä ja seurustelukumppaneita, milloin itsetuhoisuuden, milloin alkoholismin takia. Olen koputtanut kuoleman ovea, mutta aina juossut pois oven auetessa.
Masennuksesta voi parantua, ja jos ei parantua, niin ainakin tulla parempaan kuntoon. Minulle sanottiin 17-vuotiaana, että olen kroonisesti masentunut, en voisi parantua. Nyt olen paremmassa kunnossa kuin moneen vuoteen, ja lääkkeitä on lopetettu.
TOIVOA ON!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Itekki heitin sauhujurrissa kotona kuumalla puukolla tekstin hauiksen kohdalle.
nauratti kun kipu ei tuntunut miltään, jotenki tajus vaan että on olemassa
hei,
toivon, että tarinasi on myös totta. ja jos on, niin helvetti soikoon mitä juttua.
olen itse käynyt itsemurhaa lähellä mutta en sitä tehnyt syystä jota en tässä käy selittämään.
mua jäi vaivaamaan yksi asia. et kertonut syytä tarinallesi eli miksi olet tehnyt näitä juttuja. Onko sua hyväksikäytetty vai miksi. Heikko itsetunto on ainakin kuten mulla. muuten ei kukaan käyttäydy noin. olis kiva kuulla mikä aiheutti tuon kierteen.
mitä lääkettä sitten olet syönyt jotta kuviot on jääneet taakse. nimi olis mukava saada jo ihan muiden samasta asiasta kärsivien vuoksi.
Kyllä, tarinani on totta, ikävä kyllä.
Minua ei ole käytetty hyväksi, mutta lapsuudessani tapahtui läheisen kuolema, joka aiheutti pahan trauman. Minulla ei senkään takia ole juurikaan muistoja lapsuudesta.
Minua myös kiusattiin koulussa.
Olen syönyt kaikenkaikkiaan seronilia, zyprexaa, risperdalia ja monia eri rauhoittavia, mutta vihdoin löytyi toimiva kokonaisuus. Söin efexoria ja seroquelia, joka tosin lopetettiin pahenevien sivuvaikutusten takia. Nyt tosiaan syön vain efexoria 150 mg pvä.
Minulle ei löydetty oikein mitään hyvää antipsykoottia, kaikista tuli eri oireita.
Nyt vielä kun löytäisi jostain töitä, tai opiskelupaikan niin olisi kaikki hyvin. :)
on aivan sama tilanne, olen juonut paljon viilellyt ja poltellut muskottia koska mikään ei ole oikein auttanut pahaan olooni, ei edes nuo asiatkaan--- :(
Terve!
Tämä koskee kaikkia lukioita, mutta en halua olla
mikään pilkun viiraja, mutta tilatessa aikoja ym. Annan pikku vinkin, jonka varmasti moni tietää. Eli psykologi ja psykiatri monesti sekoitetaan. Psykiatri on lääkäri, joka on erikoistunut mielenterveys ongelmiin ja pystyy kirjoittamaan reseptejä ja erikoistuminen kestää vuosia vielä lääkäri koulutuksen lisäksi. Psykologi keskustelee, tekee lausuntoja ja on moni ammatillisen ryhmän jäsen, tietysti tekee paljon muutakin, mutta ei puutu lääkityksiin. Meillä tiimiin kuuluu psykiatri, mielenterveyshoitaja, psyk. sh, psykologi ja joskus sairaalan pappi, jos on tarvetta. Kaikki ovat tärkeitä ja jokaisen mielipide kuunnellaan. Viime kädessä psykiatri tekee päätökset, tietysti kuunneltua tiimiä.
Teitä ei varmaa kiinosta niinku ei ketään muutakaan tulin just koulust kotiin ja taas yks päivä kun kiusattii/haukuttiin oon viillelly 12v asti oon nyt 15v mut mulla kaikki alko kun mun mummi kuoli ja jalka murtu koska en voinu enään harrastaa mun rakastamaa urheilua ja ajatus jostakin urheilu lajista tuotti jo kipua mm. Uiminen jääkiekkö juokseminen mut lopulta uskal sin mennä uimaan ja tälleen mut traumat ei oo viäkään menny pois ja 3lk asti ollu kiusaaminen vaivaa edelleen. Ku olin 13 nii kiusaus viinasta alkoi kasvaa siinä menikin sitten koko kesä juoden ja tupakan poltto alkoi ja vakava masennus en oo viä ainakaan menny hakeen lääkitystä tai mitään mut mun kaverit on kehottanu mut nyt oon voinu vähän paremmin en oo 1kk ainakaa viillelly. Suurin osa on varmaan mun tädin ansiota joka puhu mulle ku jäin kiinni viiltelystä se näytti et maailmas on paljon muutaki ku sen yhen typerän henkilön sanat (kiusaajien) ja et mulla on väliä ja musta välitetään pahin masennus oli joku 3kk ennen jouluu ku meijän perheeseen tuli mun puol sisko viettään juoluu ja tällee ja jouduin antaa huoneeni ja musta ei enää välitetty mulle ei puhuttu mun kaa ei pelattu video pelei/lautapelei/vietetty aikaa. samaan aikaan mun paras kaveri feidas mut ja jäin ihan yksin ja mitä enemmän olin yksin sitä suuremmaks ja syvimmiks tuli viillot.. täs on tapoi miten oon satuttanu itteeni
Pyyhekumilla kumittanu ihoo
Viillelly
Tumpannu tupakkaa ihoon
Kuuman esineen painanu ihoon
Hakannu kättä seinään
Laskin kans tos arpii niin joku 400 ja vähän huoleatuttaa jos aikuisella oli 350