Hyviä suomalaisia ja ulkomaalaisia kirjailijoita

ei niinkään yllättävästi, ehdottamasi kirjailijat edustavat ehkä surkeinta sanasuolletta, jota tässä maassa on ikinä painettu.

kirjoittaminen on korviketoimintaa, josta parhaana esimerkkinä on ehkä frigidi aikalaisemme hannu mäkelä.

tämä pätee myös lukemiseen.

lähde sinäkin äitiparka retkelle fallosmetsään niin näet miten hailakkaa on sanojen tarjoama nautinto.

estyneen immen epätoivo ei ole kaunista katseltavaa.

agnetha leviathon kirjoitti:

ei niinkään yllättävästi, ehdottamasi kirjailijat edustavat ehkä surkeinta sanasuolletta, jota tässä maassa on ikinä painettu.

kirjoittaminen on korviketoimintaa, josta parhaana esimerkkinä on ehkä frigidi aikalaisemme hannu mäkelä.

tämä pätee myös lukemiseen.

lähde sinäkin äitiparka retkelle fallosmetsään niin näet miten hailakkaa on sanojen tarjoama nautinto.

estyneen immen epätoivo ei ole kaunista katseltavaa.

Lue lisää

mitä kirjallisuudesta etsii, millä mielellä sitä lukee ja mihin käyttää.
Itse en ole enää useisiin vuosiin lukenut luettelemiani kirjailijoita, eivätkä he silloinkaan, kun heitä luin, olleet suurimpia suosikkejani. Poikkeuksena Sillanpää, jonka joistain teoksista murkkuikäisenä pidin kovastikin, niiden tunnelman ja Sillanpään sanankäytön takia. Myöskin mainitsemani Leinosen Kati, joka luetelluista kirjailijoista ja heidän teoksista on ainoa kymmenen vuoden sisällä lukemani, on mielestäni ihan kivasti kirjoitettu teos jos ei välttämättä halua jotakin kovin syvällistä tai muuten värisyttävää lukea.

Voisin sanoa myöskin niin, että olen ihan kylliksi seikkailut fallosmetsissä ym. sisäavaruuksissa ja angstisessa rappioromantiikassa mukamas oivalluksineen sanojen tuolla puolen olevasta mielen pimeydestä etc. että sanoisin: hailakkaa on sekin.

:-)

Onko tässä nyt niin, että kun itse on sielullisesti tietyllä tapaa virittinyt ja maailmankuvastaan käsin määrittelee kirjallisuutta, kaikkien muidenkin täytyisi nähdä ja kokea samoin? Kun Talvio, Sillanpää ja Pekkanen eivät iske, ne ovat sitten surkeaa sanasuolletta, josta kukaan muukaan - täysijärkinen ja vakavasti otettava lähimmäinen - ei voi pitää?

Yleisesti ottaen: lähes kaikki luettelemani kirjailijat ovat kirjoittajina osaavia, kykenevät käyttämään sanojaan kohtalaisen hyvin, luomaan tunnelmia, ihmiskuvausta ja juonenkehittelyä niin, että lopputulos on luettavaa kaunokirjallisuutta. Kokonaan eri asia sitten on pitääkö heidän teoksistaan vai ei, ja täyttääkö heidän proosansa ne kriteerit, joita itse henkilökohtaisesti kaunokirjallisuudelle asettaa.

Siitä olen paljolti samaa mieltä että kirjoittaminen voi olla korviketoimintaa, se on informaatiopeliä, sisäkkäisiä fiktioita ja pakoa illuusioihin ehkä monellakin tavalla. Lisäksi kirjallisuus kuitenkin voi olla väline korviketoimintojen, sisäkkäisten fiktioiden ja illuusioiden tarkasteluun, kirjoittavan ja lukevan itsensä pohdiskeluun. Se voi myöskin toimia oman itsen ja käyttäytymisen peilinä, ja sanojen kautta voi oivaltaa asioita joista on vaikea puhua: monet merkittävät asiat kirjoitetaan rivien väliin.

Jos kirjoittaminen ja lukeminen on mielestäsi pelkkää hailakkaa korviketoimintaa, ilmeisesti kuitenkin tulet jollain tapaa toimeen kyseisen korviketoimintasi kanssa, koska kykenit lukemaan aloitusviestin ja vastaukseni, sekä kirjoittamaan oman kommenttisi?

ookooo homo

vanhempaa esimerkiksi nämä:

ANATOLE FRANCE.

Esimerkkejä tuotannosta:
SYLVESTRE BONNARDIN, INSTITUTIN JÄSENEN, RIKOS. Wsoy 1907. 218 sivua. Suomentanut Samuli S. Anatole Francen varsinainen esikoisteos, ilmestyi 1881. Ironinen romaani kunnioitetusta filologista, jonka tiedot elämästä perustuvat pelkästään kirjoihin. Tätä ennen Francelta ilmestyi kaksi runoteosta, vuosina 1873 ja 1874. Kirjasta ilmestyi uusi suomennos 1937, suomentanut Rakel Kansanen.
JUMALAT JANOAVAT. Pori 1913. 226 sivua.
YSTÄVÄNI KIRJA. Otava 1921. 220 sivua.
PIERRE NOZIÈRE. Otava 1925. 257 sivua.
PYHÄN KLAARAN KAIVOLLA. Kansanvalta 1925. 208 sivua.
PAISTINKÄÄNTÄJÄN PAKINOITA. Otava 1928 sivua.
JUMALAT JANOAVAT. Karisto 1979. 493 sivua. Kariston Kotien suurromaanit -sarja. Laitoksessa kaksi Francen myöhäistuotannon teosta: Jumalat janoavat (1912), jossa kirjailija rinnastaa irvokkaasti vallankumouksen vapaudenaatteet ja niiden kannattajien suvaitsemattomuuden, osoittaen että fanaattisuus voi johtaa vain tuhoon, ja Enkelten kapina (1914) joka noudattelee samoja teemoja. Enkelten kapinasta on sanottu että se oli Francen viimeinen kirjallinen vastalause väkivaltaa ja tyranniaa vastaan. Anatole France (1844-1924) valittiin Ranskan akatemian jäseneksi 1896 ja kirjallisuuden Nobel-palkinto hänelle myönnettiin 1921.
Lisäksi mm. Kuningatar Hanhenjalan ravintola, Pingviinien saari, Jean Servienin intohimot.

HONORE BALZAC.

Honoré de BALZACin (1799-1850) nimi yhdistetään sekä romantiikkaan että realismiin. Hänen tuotantonsa oli erittäin laaja. Vaikka kirjailija yleensä oli pikkutarkka ja kiinnitti tyyliin suurta huomiota mahtuu laajaan tuotantoon epätasaisuutta. Suurin osa Balzacin tuotannosta on kuitenkin ranskalaisen kaunokirjallisuuden huippua ja yleisesti ottaenkin maailmankirjallisuuden kiintoisia teoksia.

Balzac oli mitä ilmeisemmin työnarkomaani, kirjallisuuden riivaama mies, joka eli ideoidensa ja luomiensa ihmishahmojen innostamana. Osittain kyllä välttämättömyyden pakosta. Balzacin taloudellinen tilanne antoi hänelle vain harvoin mahdollisuutta kirjoittaa vapaasti ja vailla huolta leivästä. Taloudellinen ahdinko oli hänelle erityisen vastenmielinen tila, koska nautinnonhaluisena herkuttelijana hän ei tahtonut ainoastaan ravita itseään, vaan ravita itsensä yltäkylläisesti.
Balzac kirjoitti öisin. Usein hän sitten aamuisin kiiruhti herättämään unisia ystäviään ja vaati näitä kuuntelemaan yön aikana kirjoittamaansa tekstiä.
Ihmiskuvaajana Honoré de Balzac oli kiihkeä realisti, jopa inhoon saakka, korostaen ihmisen ilkeitä ja petoksellisia piirteitä toisinaan karikatyyreiksi asti. Tämä ei kuitenkaan olennaisesti kavenna hänen ihmiskuvaustensa aitoutta. Balzacin teoksissa tulee kyllä näkyviin myös ihmisen lempeys ja hyvyys, joskaan hän ei realismissaan kiinnitä siihen kovin suurta huomiota paitsi huvittuneessa mielessä, ihmisen taipumuksena kuin jotakin hyvittääkseen langeta hempeään ja usein itsepetokselliseen naiivisuuteen.
Ihmiskuvauksessaan Balzacin voidaan siis sanoa olleen pessimisti - hänellä ei ollut kuvitelmia ihmisen moraalisesta hyvyydestä - mutta ei ryppyotsaisen ankara vaan pikemminkin huvittunut pessimisti. Tekopyhyyttä kohtaan, varsinkaan valtaa pitävien ja heikompiosaisia sortavien tekopyhyyttä kohtaan häneltä ei riittänyt ymmärtämystä.
Dantea mukaillen ja vastakohtana Jumalaiselle näytelmälle Balzac alkoi muodostaa Inhimillistä näytelmää: Inhimillinen komedia (La Comédie humaine) käsittää noin sata toisiinsa nivoutuvaa romaania ja novellia. Balzac näki La Comédie humainen suurtyönä jonka tarkoitus oli esittää koko hänen aikakautensa Ranska inhimillisten pyyteiden ja intohimojen kaikissa eri vivahteissa. Massiivisesta tuotannosta huolimatta Balzacin suurtyö jäi häneltä kesken.
Vaikka Balzac oli ennen kaikkea ihmiskuvauksesta ja tämän maailman valtarakenteista kiinnostunut realisti, hänessä oli myös yliluonnollisesta kiinnostunut puoli.
Balzacin kiinnostus yliluonnolliseen ei ollut kiinnostusta Jumalaan tai ainakaan siihen Jumalaan jota katolinen kirkko hänen aikanaan esitti ja edusti. Eräät Balzacin teokset antavat aihetta olettaa että hän hengellisiltä näkemyksiltään edusti lähinnä teosofiaa - todennäköisesti Balzac uskoi jonkinlaiseen ylimaalliseen henkimaailmaan, vaikka ei määritellyt uskomuksiaan tarkasti.
Vuonna 1827 ilmestynyt Ukko Goriot on Honoré de Balzacin keskeisimpiä teoksia.
Tavoitelluimpia ja keräilykohteena suosituimpia hänen suomennetussa tuotannossaan on ollut Taikatalja. Yliluonnollisten sävyjensä vuoksi kirja on usein luokiteltu fantasia- tai jopa kauhukirjallisuuteen. Tyyliltään kirja on kuitenkin taattua Balzacia normaalia mystisemmin sävyin. Satumainen talja toteuttaa ihmisten toiveet mutta johtaa heidät perikatoon.

Honore de Balzacin teoksia:
KAUNIS IMPERIA. Te-vi 1947. 191 sivua. Piirroskuvitus. Lyhyitä, sävyltään eroottisia ja kirpeän ironisia tarinoita ihmisen halusta, luonteenheikkouksista ja niiden kätkemisestä. Kertomukset kuin pilaillen esitettyjä, mutta asioissa on vakava puolensa. Ironian ja huumorin keinoin Balzac ottaa kantaa erityisesti katolisen kirkon ja sen luostarilaitoksen tekopyhyyteen. - Ei suinkaan parasta Balzacin tuotantoa, mutta tulipa mainittua.
Muita:
Ukko Goriot, Taikatalja, Eugenie Grandet, Kurtisaanien loisto ja kurjuus, Saiturin tytär, Kunniallisen miehen tarina, Laakson Lilja, Bette-serkku.

SELMA LAGERLÖF.
Laaja tuotanto. Ihan luettava...

Joseph CONRAD 1857 - 1924. Englanti.
Josef Teodor Konrad Korzeniowski syntyi Puolassa vuonna 1857 alueella joka nykyisin kuuluu Ukrainaan. Puola oli tuolloin Venäjän miehittämä. Josefin ollessa muutaman vuoden ikäinen hänen isänsä, kirjallisuutta harrastava maaton aristokraatti, vangittiin patriotismista syytettynä ja lähetettiin Siperiaan. Josefin vanhemmat kuolivat tuberkuloosiin vuonna 1869.
Vanhempien kuoltua Josef Korzeniowski joutui enonsa luo Sveitsiin. Vuonna 1870 hän oli 13-vuotias ja liittyi Ranskan kauppakomppaniaan. Nuorukainen pääsi merille ja siitä alkoivat seikkailurikkaat vuodet eri yhtiöiden kuljettaessa tavaraa 1800-luvun loppupuolen siirtomaakaupan intensiivisinä vuosina. Teini-iässä Josef sekaantui mm. laittomaan asekauppaan.
20-vuotiaana Josef yritti itsemurhaa, mutta epäonnistui. Pian sen jälkeen hän pestautui englantilaislaivaan. Josef Korzeniowskin elämässä kääntyi uusi sivu. Saatuaan 1880-luvulla britannian kansalaisuuden ja komennettavakseen oman laivan puolalaissyntyinen Josef vaihtoi nimensä uuteen kotimaahan paremmin sopivaksi.

Joseph Conrad oli jo aikuinen opetellessaan uuden kielen, jonka erilaiset vivahteet hän myöhemmin osoitti hallitsevansa mestarillisesti. Yli kaksikymmentä vuotta kestänyt merimiehen ura antoi tuleville romaaneille ja novelleille runsaasti aineistoa, kun Conrad viimein 36-vuotiaana vuonna 1894 asettui maihin, avioitui ja alkoi kirjoittamisen. Esikoisteos Almayer's Folly ilmestyi 1895.
Aviopari sai kaksi lasta. Joseph Conrad matkusteli edelleen satunnaisesti, mutta enimmän osan aikaa hän kirjoitti teoksiaan.

Conradin tärkeimpänä teoksena pidetään vuonna 1899 ilmestynyttä pienoisromaania Heart of Darkness, jonka suomennos ilmestyi vuonna 1968 nimellä Pimeyden sydän.
Romaanissa käytetään useita sanoja jotka on helppo ymmärtää symboleiksi. Tällaisia ovat varsinkin pimeys ja hämäryys. Ne eivät tarkoita ainostaan valon määrän vaihtelua vaan myöskin arvojen hämärtymistä ja sielun pimeyttä.
Pimeyden sydän kertoo miehestä joka tunkeutuu jokilaivalla yhä syvemmälle Afrikan - ja samalla ihmismielen - ytimeen: tutkimattomiin syvyyksiin, joista ei ole paluuta. Hänen kohteenaan on lähes mystisiä mittasuhteita saava, alkuasukasten jumaloima häikäilemätön norsunluukauppias Kurz. Romaanissa on alusta asti peitellyn pahaenteinen tunnelma - tarinan kertoja Marlow ei sano sitä suoraan, mutta antaa käyttämiensä sanavalintojen kautta ymmärtää, ettei tarinassa tule olemaan onnellista loppua. Conradin kieli on kuvailevaa ja runollista, ja jännitys tihenee väistämätöntä loppua kohti.
Teoksen psykologinen ote, päähenkilöiden mielenliikkeiden kuvaaminen sekä suorasanaisesti että välillisesti ja luotujen tunnelmien kautta tekee romaanista yhden modernin kirjallisuuden edelläkävijöistä. Conradia on sanottu ensimmäiseksi moderniksi kirjailijaksi.
Pimeyden sydämen taustana ovat kirjailijan omat kokemukset ja vaikutelmat. Conrad oli jokihöyrylaivan kapteenina Kongossa vuosina 1890-91, jolloin elettiin imperialismin kukoistuskautta ja monilla Euroopan valtioilla oli siirtomaitaan ympäri maailmaa.
Hän koki matkallaan järkytystä ja mielipahaa havaitessaan miten häikäilemättömästi alkuasukkaita riistettiin ja miten julmaa heidän kohtelunsa oli. Kolonialistinen maailmankuva ja siirtomaapolitiikan häikäilemättömyys ei ole ainoastaan tausta ja viitekehys ihmismielen liikkeiden kuvaukselle vaan romaani on samalla kannanotto suurvaltojen häikäilemättömyyteen. Tältä osin teos on nähty osana imperialistisen valtapolitiikan kritiikkiä, joka oli vuosisadan vaihteessa lisääntymässä.
Siirtomaavallan alaiset kaukomaat olivat tavalliselle eurooppalaiselle eksoottinen ja epärealistisesti värittynyt kohde, ja oli aivan luonnollista että näitä eksoottisia kohteita tarkasteltiin ylhäältä käsin. Myös Conrad kuvaa kaukokaipuun kohteita ja eksoottisia ympäristöjä, mutta siirtää polttopisteeseen sen eurooppalaisen ihmisen, joka eksoottisia maita tarkastelee. Hän tahtoo ikäänkuin sanoa, että jos ennen olemme nähneet nuo kansat vain omassa valossamme, nyt meidän olisi syytä nähdä itsemme heidän valossaan, siinä valossa jonka tekojemme häikäilemättömyys meille paljastaa. Näin eurooppalainen kolonialistinen ylemmyydentunto paljastuu uudessa valossa eikä se enää olekaan itsestäänselvä välttämättömyys vaan kyseenalainen piirre.

Elinaikanaan Joseph Conradia verrattiin Rudyar Kiplingiin ja tietysti Kiplingin eduksi. Kiplingin tarinat olivat paitsi hyvin kirjoitettuja seikkailukertomuksia myös kritiikittömiä kuvaamiaan siirtomaaherroja kohtaan. Joseph Conradin kertomukset olivat lukijoiden mielestä ikäänkuin kömpelömpiä. Ne eivät olleet seikkailukertomuksina yhtä puhdaslinjaisia ja valloittavia. Suurelta osalta lukijakuntaa jäi siis huomaamatta että Conradin kertomuksissa oli kyse paljosta muustakin kuin vain ulkonaisten tapahtumien kuvauksesta.
Seikat joiden tähden Conradin aikainen lukijakunta piti häntä Kiplingiin verrattuna huonompana ovat samoja jotka nykyään nostavat hänet kirjailijana kauas Kiplingin yläpuolelle.
Oikeastaan Kiplingin ja Conradin vertaaminen toisiinsa oli ja on typerää ja turhaa. Kumpikin oli etevä omassa lajissaan, mutta he kuuluvat eri kategorioihin. Kipling kirjoitti aikalaistensa suosimia seikkailukertomuksia, mutta Conrad vei kertomukset uusille urille, subjektiiviseen ja yksilölliseen kokemukseen.

Pimeyden sydämellä on kiistattomasti ollut merkittävä vaikutus 1900-luvun kirjallisuuteen ja taiteeseen. Francis Ford Coppola sai kirjasta aiheen vuonna 1979 valmistuneelle menestyselokuvalle Apocalypse Now (Ilmestyskirja. Nyt). Coppola vaihtoi Kongon viidakon ja afrikkalaisen jokimaiseman Vietnamiin ja Mekong-joelle, mutta teema - matka pelottavaan toiseuteen ja sitä kautta itseemme - on sama.
Jo ennen Coppolaa Conradin tarinat olivat toimineet innoittajana ainakin yhdelle elokuvahistorian suurista ohjaajista. Vuonna 1907 ilmestynyt romaani The Secret Agent (suomeksi Anarkistit) oli pohjana Alfred Hitchcockin elokuvalle Sabotage (1936).
Anarkistit on ironisen ihmiskuvauksen sävyttämä kertomus 1800-luvun Lontoosta. Salainen asiamies Verloc saa tehtäväkseen pommi-iskun Greenwichin observatorioon ja pinteestä päästäkseen tekee omasta mielestään ovelan suunnitelman. Lähes kahdenkymmenen vuoden ajan Amerikkaa terrorisoinut Unabomber, jonka kirjepommit tappoivat 3 ihmistä ja haavoittivat 29, kertoi lukeneensa kirjan useita kertoja.

Seuraavana vuonna Pimeyden sydämen jälkeen (vuonna 1900) ilmestyi toinen Conradin merkittävä teos, Lord Jim. Ensimmäinen suomenkielinen painos vuonna 1930. Romaanissa kertojahenkilönä on merimies Marlow kuten Pimeyden sydämessäkin.
Lordi Jim on kertomus merimiehestä joka yrittää elää ihanteidensa mukaan. Vaikeassa tilanteessa Jim päätyy pettämään ihanteensa ja joutuu moraaliseen vararikkoon. Marlow ystävystyy merimiesoikeutensa menettäneen Jimin kanssa ja ymmärtäessään Jimin ihanteellisen maailmankuvan haluaa auttaa häntä voittamaan itsekunnioituksensa takaisin. Uusissa olosuhteissa Jim joutuu jälleen vaikeaan tilanteeseen ja hänen tekemänsä virhearvion vuoksi hänen paras ystävänsä, kuninkaan poika Dain Waris kuolee.
Lordi Jimin olisi mahdollista paeta, mutta ihanteellisen kunniakäsityksensä mukaisesti hän lähtee kuninkaan luokse, toteuttaen väistämättömän kohtalonsa. Pojan kuolemasta järkyttynyt kuningas surmaa lordi Jimin.
Arvostellessaan Conradin vuonna 2004 suomeksi ilmestynyttä teosta Liekaköyden pää, Matti Lundberg kirjoittaa 3.6.2004: "Liekaköyden pää on merikertomuksen asuun puettu mestarillinen tutkielma ihmisluonnon raadollisista ominaisuuksista - ahneudesta, typeryydestä ja petoksesta."
Enemmän kuin tietoista petosta Liekaköyden pää kuvaa petoksista kavalinta, ihmisen itsepetosta. Aihe joka monella tavalla tulee esiin Conradin muissakin teoksissa.
Ajatellessani esimerkiksi romaanin Lordi Jim päätöstä, mieleen nousee epämiellyttävä ja kuitenkin huomiota vaativa kysymys, joka pakottaa arvioimaan kunniakäsitystä ja pelkuruutta toisestakin näkökulmasta. Kuoliko lordi Jim sittenkään ihanteensa ja kunniakäsityksensä vuoksi, vai oliko juuri se pelkuruutta? Pelkoa joutua jälleen pettymään itseensä? Pelkoa joutua elämään vailla illuusiota omasta hyvyydestään?
Ehkä kuninkaan kohtaaminen ei sittenkään ollut osoitus tahdonlujuudesta ja selkärankaisuudesta, vaan todellisuuden pakenemisesta.
Ehkä todellista selkärankaisuutta olisi ollut kohdata oman ihanteellisuutensa pinnallisuus ja sitten, elämän raadollisuuden myöntämisen kautta, kasvaa elämään mahdollisimman hyvää elämää ilman illuusioita?

Lundberg viittaa kirjoituksessaan Joseph Conradin omakohtaisiin kokemuksiin merillä ja kaukomaissa, ja toteaa, että "tietynlainen autenttisuus välittyykin hänen teoksissaan voimakkaana ja antaa kertomuksille vahvaa uskottavuutta. Toisaalta hän pehmensi kertomuksiaan seikkailullisella elementillä ja otti niihin vaikutteita James Cooperilta ja R.L.Stevensonilta. Tämä tietäen ei liene aivan tuulesta temmattua, jos pitää Conradia Jack Londonin kirjallisena sukulaissieluna, aika etäisenä tosin."
Vuodet 1895 - 1924 Conrad oli ahkera kirjoittaja. Viimeinen romaani The Nature of Crime ilmestyi 1924. Joseph Conrad kuoli sydänkohtaukseen samana vuonna.
Jo Conradin eläessä hänen hyvä ystävänsä Richard Curle julkaisi tutkimuksen Conradin tuotannosta. Tutkimus ilmestyi vuonna 1914. Sen jälkeen Conradia ja hänen kirjallista tuotantoaan on eri vuosikymmeninä arvioitu useista eri lähtökohdista ja erilaisten tulkintamallien mukaan.
Kirjallisuuden tutkijat ja kriitikot tunnustavat yleisesti että Conradin kertomukset tarjoavat psykologisessa ihmiskuvauksessaan ja vuosisadan alun eurooppalaisuuden esityksessään monikerroksisen näköalan länsimaiseen sivilisaatioon, aatteiden ja todellisuuden ristiriitaan, ihanteisiin, henkisten arvojen ja materialismin kamppailuun ihmismielessä.
Joseph Conradin suomeksi julkaistua tuotantoa:
Narkissoksen neekeri (Wsoy 1933)
Hopealaiva (Gummerus 1959)
Pyörremyrsky (Karisto 1961)
Anarkistit (Otava 1961)
Lordi Jim (Wsoy 1967)
Pimeyden sydän (Otava 1968)
Nostromo, kertomus rannikolta (Like 1991)
Nuoruus ja muita kertomuksia (Like 1991)
Liekaköyden pää (Pequod 2004).

HENRY BORDEAUX.
Risteileviä teitä. Setrien alla. Lumen peittämät jäljet. Kuutamosonaatti. Elämän pelko.
Ym.

HERMAN BANG.
Ei valtavan laaja tuotanto, mutta vanhemmista, lähes unohdetuista kirjailijoista yksi mielenkiintoisia, jonka teoksia vielä löytyy kirjastoista ja divareista niin, että suomennettu tuotanto luettavissa. Esimerkiksi:
Tien vieressä. Gummerus 1918. 186 sivua. Tanskankielinen alkuteos Ved Vejen ilmestyi 1886.
Valkea talo. Ahjo 1919. 163 sivua.
Isänmaattomat. Otava 1927. 422 sivua.

Herman Bang 1857 – 1912, Tanska.
BANG oli tanskalainen journalisti, kirjailija ja kirjallisuuskriitikko. Hänen tuotannossaan on nähtävissä voimakas kiinnostus niin realismiin kuin pinnan alla oleviin, näkymättömiin ja arvoituksellisiin asioihin.
Erityisen kiinnostunut Bang oli ihmismielen sisäisistä liikkeistä. Psykologisena havainnoitsijana hän kuvaa pienimuotoisissa teoksissaan tunne-elämän ailahduksia ja niiden vaikutuksia ulkonaisiin tapahtumiin, sisäisten tarpeiden ja tapahtuvien tekojen suhdetta toisiinsa. Keskeistä Herman Bangin kirjallisessa ilmaisussa ovat vaikutelmat joita hän luo herkän hienovaraisesti, lauseet ovat ilmeikkäitä mutta eivät yleensä pitkiä eivätkä liian rönsyileviä.
Kirjalliselta tyyliltään Bang on usein määritelty impressionistiksi ja hänen nimensä on liitetty 1800-luvun loppupuolen naturalismiin.

He ajoivat ulos portista, pitkin tietä, pimeässä, täyttä ravia, niin että aitauksen
piilipuut suhahtivat ohi kuin tanssivat aaveet.
Lars kiinnitti ohjaksia.
”Eläimet pelkäävät kun ajetaan kuolleen luo”, sanoi hän.
Muuta eivät he puhuneet. Vaununlyhtyjen valo lankesi levottomina läikkinä yli
piilipuitten.
( Tien vieressä, sivu 162 ).

Bangin kertomuksissa on usein melankolinen sävy. Romanttinen pienoisromaani Ved Vejen on melankolian huippu. Bang maalaa kuvan rakkaudesta ja täyttymättömästä kaipauksesta keskipisteenä kuolemaa lähestyvä Katinka, pienen maalaiskylän asemamestarin vaimo. Teoksen romantiikka on pakahduttavassa surumielisyydessään paikoitellen miltei ahdistavaa.
Katinka tietää olevansa miehensä Bain rakastama mutta kokee sisimmässään kiihkeän, lähes fantasianomaisen rakastumisen kylään saapuneeseen tilanhoitaja Huusiin.

He tulivat ulos: ”Nyt menemme kotiin kirkkotarhan kautta”, sanoi Bai.
”Kirkkotarhan?” sanoi Katinka.
”Niin – se on sopivin tie – ja siellä on kaunista.”
Katinka tarttui Huusin käsivarteen, ja he seurasivat Baita. He tulivat ulos met-
sästä ja kulkivat puistokujaa pitkin. Melu ja soitto häipyi heidän taakseen.
”Niin”, sanoi Bai, ”tapahtumarikas päivä, – hyvin käytetty päivä”. Hän jatkoi
puheitaan – tanssista – ja kuinka ne painaltuvat kiinni, maalaislapset – ja
”laulajattarista” – ”Neiti Julie”, reipas neito tupsukengissä, mukava tyttö – ja
Mari – ”no niin, saammepas nähdä, missä hän on ollut mukana... kyllä hänet
tunnen!”
Toiset kaksi eivät puhuneet. He eivät edes kuunnelleet. Oli niin hiljaista, että he
kuulivat omat askeleensa. Puistikkotien päässä kohosi kirkkotarhan rautainen
veräjä suurine risteineen.
”Mutta Bai”, sanoi Katinka.
”Luuletko että täällä on aaveita?” sanoi Bai. Hän avasi sivuveräjän.
He kävivät sisään. Veräjällä tarttui Katinka Huusin käsipuoleen. Kirkkotarha
oli hämärissä kuin suuri puutarha. Ruusut ja puksipuuaitaukset ja jasmiinit ja
lehmukset lemusivat raskaasti, ja harmaat ja valkeat kivet paljastuivat pensas-
tojen välissä.
Katinka tarttui niin lujasti Huusin käsivarteen, heidän kulkeissaan.
Bai kulki edellä. Hän tölmäsi eteenpäin pensaikkojen välissä ja viittoili käsivar-
sillaan, aivan kuin hän olisi tahtonut ajaa kanoja.
Katinka pysähtyi: ”Katsokaa”.
Puita oli harvennettu, niin että niiden välistä näkyi aina lahdelmalle asti. Hämä-
rä kietoi harsoonsa tummankiiltävän vesipeilin, hiljaa ja unelmoiden.
Oli hiljaista, aivan kuin elämä olisi kuollut pois tässä tuoksuvassa ilmassa... He
seisoivat liikkumattomina, aivan lähellä toisiaan.
Hitaasti kulkivat he edelleen. Katinka pysähtyi silloin tällöin ja luki hiljaa hauta-
kirjoituksia, jotka loistivat esiin hämärästä. Hän luki ne, nimet ja vuosiluvut, hil-
jaisella ja värähtelevällä äänellä:
”Rakastettu ja kaivattu”.
”Rakastettu tuollepuolen haudan”.
”Rakkaus on lain täyttymys”.
Hän astui lähemmäs ja nosti piilipuun oksia: hän tahtoi lukea nimen kivellä.
Piilipuun takana risahti.
”Huus”, sanoi hän ja puristi suonenvetoisesti hänen käsivarttaan.
Jotain lehahti pakoon aidan yli...
”Pari ihmistä”, sanoi Huus.
”Kuinka minä pelästyin”, sanoi Katinka, painaen kättä rintaansa vasten.
Hän kulki nojaten Huusiin, ja hänen sydämensä löi.
He eivät puhuneet mitään. Silloin tällöin rasahteli pensaikossa, ja Katinka hätkäh-
ti.
”Pieni ystäväni, pieni ystäväni”, kuiskasi Huus aivan kuin lapselle. Katinkan käsi
värähteli hänen käsivarrellaan.
Bai seisoi käytävän päässä.
”Oletteko siellä?” sanoi hän.
Hän avasi veräjän. Rautaketjut rashtelivat kun se jälleen sulkeutui.
Ulkona käytävällä otti Bai Huusin syrjään:
– ”Sehä on jumal'auta häpeä”, sanoi hän, ”että sellaista saadaan harjoittaa – se
on pyhän paikan häpäisemistä... Kiär on kertonut siitä... Millaista se on – ryövä-
rit...”
”Mutta minä, jumal'auta, en luullut sitä mahdolliseksi...”
”Ettei edes kunnioitusta kuolemaa kohtaan - - - kuoleman yrttitarhaa – hyi saake-
li...”
”Sitähän ei voi, piru vieköön, olla rauhassa edes penkeillä...”
Huus olisi voinut lyödä häntä.

Ved Vejen ilmestyi 1886. Maininnan arvoisia ovat myös Faedra (1883) ja Tine (1889). Kaikki kolme kuuluvat 1800-luvun loppupuolen pohjoismaisen kirjallisuuden tyylillisesti parhaisiin kertomuksiin.
Homoseksuaalisuus lienee voimakkain eristävistä tekijöistä joiden vaikutuksesta Bang jäi syrjään tanskalaisten kulttuuripiirien seuraelämästä. 1880-luvun puolivälissä hän seurusteli jonkin aikaa unkarilaisen näyttelijän Max Eisfeldin kanssa ja asui tämän kanssa Prahassa vuodet 1885-86.
Bang oli tuotteliaampi lehtikirjoittajana kuin varsinaisesti prosaistina. Hänen lehtiartikkeliaan Christiansborgin linnan palosta Kööpenhaminassa 1884 pidetään merkittävänä kirjoituksena tanskalaisen journalismin historiassa.
Suomessa Herman Bang on jäänyt melko tuntemattomaksi kirjailijaksi vaikka suuri osa hänen kaunokirjallisista teoksistaan on suomennettu.
Useita kertomuksia ja pienoisromaaneja on filmattu, esim. kolmoisdraama Mikael (VINGARNE, Mauritz Stiller, Ruotsi 1916 ja MICHAEL, Carl Theodor Dryer, USA 1924) sekä pienoisromaani Ved Vejen (VID VÄGEN, Max von Sydow, Ruotsi 1988).
Yleisesti ottaen Herman Bangia on pidetty monisärmäisenä, vaikeasti tulkittavana kirjailijana ja vaikuttajana.

Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon myöntäminen Dorrit Willumsenille vuonna 1997 edellisenä vuonna ilmestyneestä elämäkerrallisesta romaanista ”Bang, en roman om Herman Bang” nostatti pienoisen skandaalin. Kirjaa arvosteltiin toteutukseltaan mielenkiintoiseksi ja hyvin kirjoitetuksi mutta useat kirjallisuuskriitikot ja erityisesti Bangin henkilöön perehtyneet kritisoivat Willumsenin tapaa käyttää faktoja oman mielensä mukaan.

ROMAIN ROLLAND.
Nobel-kirjailija. Pääteos massiivinen Jean-Cristophe ilmestyi suomeksi kymmenessä osassa vuosina 1917 - 1919. Oma suosikkini Rollandin tuotannosta pienoisromaani Kaksi rakastavaista.
Myös romaani MESTARI BREUGNON omalla tavallaan mielenkiintoinen.
Rolland: Mestari Breugnon. Kansankulttuuri 1979. 211 sivua. ”Rolland kirjoitti kertomuksensa Colas Breugnonista vuosina 1913-14 elämäniloisen innostuksen puuskassa vapauduttuaan 10 vuotta kestäneestä Jean-Christophen kirjoittamisen vaatimasta ankarasta keskittymisestä. Tapahtumapaikkana on Rollandin syntymäkaupunki Clamecy ympäristöineen 1500- ja 1600-lukujen taitteessa, ja tapahtumat ja kieli pohjautuvat Clamecyn paikallishistoriaan, ranskalaisiin kansantaruihin ja Rollandin hoitajan, vanhan kansannaisen meheviin ja sumeilemattomiin juttuihin... Ranskassa ei teosta alkuun tohdittu julkaista, koska sitä pidettiin karkeana ja kirkon vastaisena. Teos julkaistiin vasta vuonna 1919. Tämä romaani jota Maksim Gorki piti Rollandin parhaimpana teoksena, oli kuin sodanvastainen uhmanhuuto, itsepäinen elämänleiskaus kuoleman ja hävityksen raunioista.”

C. S. FORESTER?
Erityisesti meriromaaneistaan tunnettu brittiläinen kirjailija Cecil Scott Forester (oikealta nimeltään Cecil Louis Troughton Smith, 1899 – 1966) oli tuottelias. Hän syntyi Kairossa, vietti suurimman osan lapsuutta ja nuoruuttaan Englannissa missä myös kävi koulunsa, ja muutti toisen maailmansodan syttyessä Amerikkaan, missä kirjoitti natsisaksaa vastustavaa sotaprogandaa auttaen yleistä mielipidettä kääntymään liittoutuneiden puolelle ja yhtymään sotaan yhteistä vihollista vastaan. Cecil Louis Troughton Smith avioitui 1926, erosi 1945 ja solmi uuden avioliiton vuonna 1947.
Foresterin esikoisteos A Pawn Among Kings ilmestyi 1924, ja vielä samana vuonna kirjat The Paid Piper ja Napoleon and His Court.
Historiallisiin merisotaseikkailuihin keskittyvä Hornblower -sarja teki C. S. Foresterista maailmankuulun. Forester kirjoitti sarjansa vuosina 1937 – 1962, yhteensä 10 arvostettua merisotaan liittyvää seikkailuteosta. Vielä vuonna 1967 ilmestyi sarjan yhdestoista, ennenjulkaisemattomia kertomuksia sisältävä Hornblower and the Crisis (suomeksi: Hornblower ja hänen omatuntonsa, keskeneräiseksi jäänyt romaani ja kaksi novellia, Otava 1968).
Faktaa ja seikkailullista fiktiota yhdistävät Hornblower-kirjat perustuvat historiallisiin tositapahtumiin. Päähenkilö Horatio Hornblowerin esikuvana pidetään 1775 – 1860 elänyttä Lordi Cochranea. Tosin eräiden mielestä Hornblowerin todellinen esikuva olisi amiraali Sir James Gordon (1782 – 1869). Bryan Perret kirjoitti vuonna 1998 kirjan The Real Hornblower: Life of Admiral Sir James Gordon.
Hornblower -sarjan lisäksi C. S. Forester kirjoitti muitakin meriseikkailuja, mm. African Queen (1935, suomeksi vuonna 1949 Afrikan kuningatar, John Hustonin ohjaama elokuva 1951), The Captain from Connecticut (1941, suomeksi 1950 Saarronmurtaja), The Good Shepherd (1955, suomeksi 1957 Saattuehävittäjä) ja Hunting the Bismarck (1959, Lewis Gilbertin ohjaama elokuva Sink the Bismarck! 1960).
Forester kirjoitti myös joitain murhatarinoita: Payment Deferred on kertomus epätoivoisesta rahattomasta miehestä ja hänen tekemästään rikoksesta ensimmäisen maailmansodan aikaan (1926, ilmestynyt suomeksi vuonna 1987 Jalavan kustantamana Jännityksen mestarit -sarjassa) ja thrilleri Plain Murder (1930).
Muuta tuotantoa mm. lastenkirjallisuuteen luokiteltava fantasia-aiheinen Poo-Poo and the Dragons (1942) ja Keski-Afrikan olosuhteisiin 1800-luvun puolivälissä perustuva romaani The Sky and the Forest (1948, suomeksi 1958 nimellä Taivas ja metsä).
Myös suomessa on filmattu yksi C. S. Foresterin romaani. 1940-luvulla valmistuneen komedian Synnitön lankeemus käsikirjoitti ja ohjasi Hannu Leminen, elokuva perustuu teokseen The Wonderful Week (19 , ilmestynyt suomeksi vuonna 1928 nimellä Ihmeellinen viikko).
C. S. Foresterin ehdottomasti ominta aluetta sekä meriseikkailuissa että muissa teoksissa oli historiallisiin aiheisiin pohjautuva fakta ja fiktio sekä näiden sekoitus.
Alkupään tuotannon tietopuolisista kirjoista mainittakoon Josephine, Napoleon's Empress (1925), Victor Emmanuel II and the Union of Italy (1927) ja Louis XIV, King of Franche and Navarre (1927).

Tietysti Leo Tolstoi. Dostojevski. Heidän tuotannossa riittää kyllä luettavaa ja kirjallisesti taattua tavaraa. Venäläisistä yksi suosikkejani myös Pushkin.

Uudempia on paljonkin. Siis vaikkapa 1950-luvun jälkeen kirjoittaneita tähän päivään saakka. Vaikka amerikkalaiset ei kiinnostaisi, laitan niitäkin kun sieltä nyt kuitenkin tulee paljon kelpo kirjailijoita. Uudemmista siis joitain tietysti Kurt Vonnegut ja John Irving.
Hemingwayn tuotanto ainakin laaja ja kelvollisesti kirjoitettua proosaa että siinä kivaa lukemista syksyisiin iltoihin?

ALEXANDER SOLZENITSYN. Omalaatuinen tuotanto venäläiseen tyyliin massiivisia teoksia. Realistista yhteiskuntakritiikkiä ja kantaaottavuutta ihmisen vapauden puolesta poliittista painostusta, rakenteellista väkivaltaa ja riistoa vastaan. Mielenkiintoinen taiteellinen tyyli jossa ihmissuhteiden ja mielen liikkeiden havainnointia. Kiinnostava.

HANS FALLADA. Tutustumisen arvoinen. Oma suosikkini hänen tuotannossa on romaani JOKA KERRAN KEKSITÄÄN.
Tuotantoa:
MIKÄ NYT ETEEN, PINNEBERG?
OLI MEILLÄKIN ENNEN LAPSI. "Tämä romaani, jota sen kuuluisa tekijä pitää kauneimpanaan, kertoo vanhan rügeniläisen talonpoikaissuvun viimeisestä edustajasta..."
JOKA KERRAN KEKSITÄÄN. Wsoy 1934. 537 sivua. Kirpeän realistinen kuvaus saksalaisesta 30-luvun vankilaelämästä ja rikollisen toivottomasta taistelusta päästä takaisin yhteiskuntakelpoisuuteen: Willi Kufalt tekee kaikkensa saadakseen työtä ja kodin, mutta merkityn miehen leima pitää hänet normaalin sosiaalisen elämän ulkopuolella, pakottaen taas rikoksiin.
AJATELLA – ME PERIMME LINNAN! Iloinen romaani.

Marguerite DURAS (1914-1996).
Suomennettua tuotantoa mm.:
Puoli yksitoista kesäiltana (kirjayhtymä 1963)
Moderato Cantabile (wsoy 1967)
Rakastaja (otava 1985)
Lol V. Steinin elämä (otava 1986)
Tuska (otava 1987)
Varakonsuli (otava 1988)
Emily L (otava 1989)
Hiroshima, rakastettuni (Like 1998)
Siniset silmät, musta tukka (otava 1991)
Pohjoiskiinalainen rakastaja (otava 1993)

LEON URIS. Laaja ja tutustumisen arvoinen tuotanto.

JOHN STEINBECK.
Steinbeckin tunnetuimpia suomennettuja teoksia: Hiiriä ja ihmisiä (alkuteos 1937), Vihan hedelmät (1939), hieno pienoisromaani Helmi (1947), Oikutteleva bussi (1947), Eedenistä itään (1952). John Steinbeck (1902-1968) sai kirjallisuuden Nobelin vuonna 1962. Hänen kunnianhimoisimmaksi työkseen on sanottu laajaa historiallista eeposta Eedenistä itään, joka tuli suurelle yleisölle tunnetuksi Elia Kazanin ohjaamana elokuvana, pääosassa James Dean. Steinbeck oli kotimaassaan sekä arvostettu että boikotoitu kirjailija ja joutui elinaikanaan pienimuotoisen vainonkin kohteeksi. Seitsemän kuukautta Vihan hedelmien ilmestymisen jälkeen yleinen kirjasto poltti kolme kappaletta ensimmäisen painoksen teosta symbolisena eleenä ja vastalauseena ”rahvaanomaisten sanojen” vuoksi. Kirja on useita kertoja kielletty eri osavaltioissa, vuonna 1986 siitä lausuttiin mm.: ”Kirja on täynnä saastaa. Tämä kirja tuhoaa Luojan nimen ja siinä on kaikenlaista mahdollista säädyttömyyttä.” Pulitzer-palkittu ja tunnustettu romaani Oikutteleva bussi joutui sensuurin kohteeksi useassa kaupungissa. Hiiriä ja ihmisiä on ollut yksi sensuroiduimmista amerikkalaisista kirjoista kotimaassaan, erityisesti 1980-luvulla: kymmenen sensuroiduimman kirjan joukossa vuosien 1982-1987 tilastossa, ja yhä edelleen sensuurin kohteena. Vuonna 1987 aikakauslehti New Yorker paljasti että Steinbeck oli koko uransa ajan FBI:n tarkkailun alainen. John Steinbeck pyysikin jo vuonna 1945 kirjeessään FBI:lle että Edgar Hooverin pojat otettaisiin pois hänen kannoiltaan.

NORMAN MAILER. Mielenkiintoinen. On ollut yksi suosikkejani. ALASTOMAT JA KUOLLEET tunnetuinta tuotantoa. 1980-luvulla luin Mailerin kirjoja mielihyvällä. Esimerkiksi Yön armeijat, Amerikkalainen unelma, Hirvipuisto, Kovat kundit eivät tanssi.

DOCTOROW.
Edgar Lawrence DOCTOROW syntyi New Yorkissa 1931 juutalaiseen, alunperin Venäjältä Yhdysvaltoihin muuttaneeseen sukuun.
Doctorowin esikoisteos oli Welcome to the Hard Times (1960). Hänen kolmas teoksensa, The Book of Daniel (1971) herätti jo huomiota - romaani perustuu vakoilusta teloitettujen Julius ja Ethel Rosenbergin tarinaan ja oli National Book Award ehdokkaana. Doctorowin seuraava romaani olikin sitten jymymenestys: Ragtime (1975) herätti heti ilmestyttyään laajalti huomiota ja käännettiin useille kielille. Teos oli 1970-luvun sensaatiomaisimpia romaaneja.
Ragtimen taustana on 1900-luvun alun Yhdysvallat tapahtumineen. Tätä historiallista taustaa vasten Doctorow yhdistelee mielenkiintoisella tavalla ajan todellisia tapahtumia ja puhdasta fiktiota, kuljettaen tarinaa eteenpäin loistavalla tyylillä. Teoksen pääosassa on nuori ja kiihkeä pianisti Coalhouse Walker ja hänen tuhoontuomittu yhdenmiehen sotansa oikeudenmukaisuuden puolesta syrjintää ja mielivaltaa vastaan.
Milos Forman ohjasi romaaniin perustuvan elokuvan Ragtime, joka valmistui 1981. Coalhouse Walkeria esitti Howard E. Rollins Jr.
James Cagney (1899-1986) teki elokuvassa viimeisen roolisuorituksensa.
2 ja puoli tuntia kestävä elokuva on aivan oma mestariteoksensa, mutta tavoittaa jotakin olennaista kirjan ilmapiiristä. Kuten romaani elokuvakin on yhtä aikaa kepeän hauska ja viiltävän traaginen. Kummassakin on vuosisadan alkupuolen amerikkalaisuuden - ja rytmiltään kiihkeän ragtimen - kulmikkuutta.
Tässä kohtaa on ehkä syytä mainita että E.L.Doctorowin äiti oli taitava pianisti ja isä omisti musiikkikaupan...
Doctorowin suomennettuja teoksia:
Ragtime. Tammi 1976, Keltainen kirjasto. Vuonna 1977 painos ei Keltainen kirjasto, ja vuonna 1982 Keltaisen kirjaston toinen painos. (Alkuteos Ragtime ilmestyi 1975).
Danielin kirja. Tammi 1978, Keltainen kirjasto. (Alkuteos The Book of Daniel ilmestyi 1971).
Kuikkajärvi. Tammi 1982, Keltainen kirjasto. (Alkuteos Loon Lake ilmestyi 1980).
Maailmannäyttely. Tammi 1987, Keltainen kirjasto. (Alkuteos World's Fair ilmestyi 1985).
Kynämies. Tammi 1989, Keltainen kirjasto. (Alkuteos Lives of the Poets. Six Stories and a Novella ilmestyi 1984).
Gansterin oppipoika. Tammi 1990, Keltainen kirjasto. (Alkuteos Billy Bathgate ilmestyi 1989).
Vesilaitos. Tammi 1995, Keltainen kirjasto. (Alkuteos Waterworks ilmestyi 1994).
On päivänselvää että Doctorowin Ragtime valittiin mukaan kun Times-lehden kirjallisuuskriitikot vuonna 2005 äänestivät sata parasta vuosina 1925-2005 ilmestynyttä englanninkielistä romaania.
Seitsemänkymmenenviiden vuoden aikana ilmestyneitä parhaita teoksia Ragtimen lisäksi olivat Times-lehden kriitikoiden mukaan mm.:
Kingsley AMIS: Lucky Jim (1954), Anthony BURGESS: A Clockwork Orange (1963), John CHEEVER: Falconer (1977), William FAULKNER: Light in August (1932), F.S.FITZGERALD: The Great Gatsby (1925), William GOLDING: Lord of the Flies (1955), Ernest HEMINGWAY: The Sun Also Rises (1926), Christopher ISHERWOOD: Berlin Stories (1946), Malcom LOWRY: Under the Volcano (1947), Bernard MALAMUD: The Assistant (1957), George ORWELL: 1984 (1948), J.D.SALINGER: The Catcher in the Rye (1951), John STEINBECK: The Grapes of Wrath (1939), J.R.R.TOLKIEN: The Lord of the Rings (1954).

JOHN UPDIKE.
PARIT. Otava 1969. 541 sivua.
AMERIKKALAINEN TARINA. Otava 1973. 378 sivua. John Updike sai romaanin valmiiksi 1971 ja englanninkielinen alkuteos ilmestyi 1972.
Updike on kotimaassaan ollut tuottelias kirjailija julkaisten romaanien ja kertomusten lisäksi mm. runoja, kansainvälisesti hänen tunnettavuutensa perustuu Harry ”Rabbit” Angstromin elämää kuvaavaan romaanisarjaan: Rabbit, Run (1960, suomeksi 1963 Juokse, jänis), Rabbit Redux (1971, suomeksi 1973 Amerikkalainen tarina), Rabbit is Rich (1981, suomeksi 1983 Autokauppiaan unelmat), Rabbit at Rest (1990, suomeksi 1992 Jänis ei juokse).
Myös romaani The Witches of Eastwick (1984, suomeksi 1987 Noidat) on ollut kansainvälinen menestys. Witches of Eastwickin populaarinen suosio kasvoi entisestään ja Updike sai lisää lukijoita 1987 tehdyn elokuvan myötä jossa pääosia esittävät Jack Nicholson, Cher, Susan Sarandon, Michelle Pfeiffer ja Veronica Cartwright. Aiemmin Updikelta tehty yksi filmatisointi, romaaniin Rabbit, Run pohjautuva elokuva (1970) jossa pääosia näyttelivät James Caan, Jack Albertson ja Melodie Johnson.
Pulitzer-palkinnon Updike on saanut kaksi kertaa, teoksista Rabbit is Rich ja Rabbit at Rest. Pulitzerin lisäksi hänet on palkittu useilla kirjallisuuspalkinnoilla, mm. National Book Award in Fiction 1964, American Book Award 1982, National Book Critics Circle Award, for fiction vuosina 1982 ja 1990.

ANDRE BRINK. Onko tuttu? Laaja tuotanto, käsittelee kaikissa kirjoissaan pääosin samoja teemoja, tuotanto täydentää itseään. Helppolukuista: samalla viihteellistä ja syvällistäkin. Ihmisyydestä, välittämisestä ja sorrosta, opetetusta itsepetoksesta, omantunnon ja ympäristön paineen suhteista, naisen ja miehen emootioista, isänmaasta ja ihmisestä.

JOHN CHEEVER.
Ei maailmankirjallisuuden suuria mestarikirjailijailijoita, mutta esimerkiksi Pikkukaupunki Bullet Park ihan kivasti luettava romaani.
Yhdysvalloissa tunnettu ja tunnustettu kirjailija, yhteiskunnallisia rakenteita omanlaisella tavallaan peilaava satiirikko. Suomessa jäänyt jokseenkin tuntemattomaksi.
Kaunokirjallisissa teoksissaan John Cheever ottaa kantaa amerikkalaisen kulttuurin ilmiöihin usein allegorioiden kautta. Vuonna 1964 The New Yorker lehdessä julkaistun Cheeverin novellin The Swimmer (Uimari) pohjalta Frank Perry ohjasi 1960-lukulaisen, taiteellista kikkailua käyttävän elokuvan Heijastus, joka valmistui 1968 pääosissa Burt Lancaster, Janice Rule, Janet Landgard. Elokuva kertoo keski-ikäisen, raharikkaan miehen seikkailusta: eräänä kesäisenä päivänä hän lähtee uimaan kotiinsa naapureiden uima-altaiden kautta, matkaa kertyy noin kymmenen kilometriä, mutta onneksi hänellä on ikäisekseen melko hyvä kunto.
Cheeverin toisinaan vinksahtaneelta tuntuvan ja vinosti hymyilevän huumorin takana on älykäs tarkkailija, joka analysoi yhteiskunnan ilmiöitä, kulissimaisuutta ja sisäistä vieraantuneisuutta.
Pikkukaupunki Bullet Park on aiheen käsittelyltä tyypillistä Cheeveriä, romaanina yksi hänen parhaita teoksiaan. Nailles on kemisti ja miehuullisuuden esikuva, ehdottoman esimerkillinen isä teini-ikäiselle pojalleen Tonylle. Hammer on kleptomaanin avioton poika, joka pakoilee synkkämielisyyttään ja suunnittelee ristiinnaulitsemista. Tavatessaan sattumalta Bullet Parkin kirkon portailla Hammer ja Nailles joutuvat kokemaan miten nimien salaperäinen voima liittää heitä toisiinsa. Tutustuminen johtaa väistämättä traagiseen loppunäytökseen.
Jos tarinaa ajatellaan vertauskuvana, jossa Hammer ja Nailles ilmentävät amerikkalaista yhteiskuntaa, voimme nähdä heidät hektisen ja onnistumista korostavan yhteiskunnan kärjistyksinä, ylikuormitetun amerikkalaisen psyyken puolikkaina. Kertomus on mustan huumorin sävyttämä murhenäytelmä, jossa kansallisen psykoosin uhriksi valikoituu yhteiskunnan nuori, kokematon jäsen: Naillesin poika Tony.
John Cheeverin romaani Falconer valittiin sadan parhaan vuosina 1925-2005 ilmestyneen englanninkielisen teoksen joukkoon Times-lehden kirjallisuusarvostelijoiden äänestyksessä 2005.

Nämä nyt äkkiseltään tuli mieleen. Ja kun löytyi mulla myytävien kirjojen listoihin kuuluvana myyntilistoilta ja omista tiedostoista tietoja niin laitoin.

Ainakin yksi hassu virhe tuli kirjoitukseen. Pushkin ei ole venäläisestä kirjallisuudesta suosikkejani. Piti sanoa Tsehov. Erityisesti hänen novellituotanto. En tiedä kuinka siihen Pushkin lipsahti. Ehkä edellisestä Tsehovin lukukerrasta on liikaa aikaa, lienee noin 15 vuotta kuitenkin.

TSEHOVIN novellit ja miksei muukin tuotanto. Jos hyvän proosan joka on sekä viihdyttävää että ilmaisukykyistä, kuvaten leppoisasti ja kirpeästikin elämää ja sen kiemuroita myös historiallista arkirealismia, lukeminen kiinnostaa. Siinä olisi yksi.

Vielä tuotannoltaan laajoja kirjailijoita - sellaisia jotka pääosin kaikissa teoksissaan käsittelevät samoja teemoja täydentäen itseään ilman että kirjat silti on toistensa kopioita tai liiaksi toistaa itseään - maailmankirjallisuuden tunnetuista mestareista, joiden kirjoja varmasti löytyy sekä kirjastoista että divareista, tulee mieleen ainakin
Knut Hamsun ja Gabriel Garcia Marquez.

Jos vähän toisentyyppinen kiinnostaa MARCEL PROUST.
Kadonnutta aikaa etsimässä.
Siinä ainakin on lukemista hetkeksi aikaa...
Ei mikään huono valinta.

Ranskalaista vielä tulee mieleen CLAUDE SIMON.
Ranskalaisen 'uuden romaanin' edustajia. Erittäin hyvä kirjoittaja. Varmaan suomennettua tuotantoa kyllin laajalti.
Ajoittain tajunnanvirtaa muistuttavaa ja silti tiukasti hallittua, modernia mutta ei kikkailevaa tekstiä. Ihmisen muistikuvia, elämän tapahtumia ja mielen liikkeitä eurooppalaisen lähihistorian puitteissa. Ei hallitsematonta haahuilua.
Esimerkiksi Flanderin tie.

Amerikkalaisista vielä (sorry) ainakin WILLIAM FAULKNER. Jos amerikkalainen kirjallisuus sattuisi kiinnostamaan edes jonkin verran...

Myös
BERNARD MALAMUD.
Olen lukenut Dubinin elämät, sekä Jumalan armo. Romaani Muukalainen ei sitten jaksanut innostaa niin kovasti ja en muista luinko loppuun asti.
JUMALAN ARMO oli mielenkiintoinen. "Tulevaisuuskuvitelma" mutta ei silti varsinaisesti Scifi, enemmänkin modernin ihmisen psykologian ja kummallisuuksien pohdintaa kuvitelman puitteissa. Kokonaisuutena hyvä ja toimiva romaani.
En tiedä onko Malamudilla kylliksi suomennettua tuotantoa että täyttää hakukriteerisi.

JERZY KOSINSKI. Ei mikään huippu mutta ei huonokaan. Kannattaa tsekata jos vaikka kiinnostaisi muiden, ehkä syvällisempien välissä myös Jerzyn tuotanto.
Kirjava lintu. Askelia (muistaakseni Pentti Saarikosken suomentama). Flipperi. Sitten oli se yksi jonka nimeä en muista mutta jonka pohjalta ohjattiin elokuva Mr.Chance.

Ettei naiset kokonaan unohdu...
Ainakin KAREN BLIXEN. Tuotantoa luettavaksi asti.

NATHANAEL HAWTHORNE.
1800-luvulla elänyt kirjailija, joka romaaneissaan kuvaa vanhahtavaan tyyliin mutta kirpeästi, paikoitellen melko ironisestikin, ihmisen petoksellisuutta ja itsepetoksellisuutta, teoksissa myös mystisiä sävyjä. Jotkut kertomukset lähes fantasiaa.
Tunnetuimpia teoksia aiheeltaan historiallinen romaani Tulipunainen kirjain sekä omalaatuinen Seitsenpäätyinen talo. Viimeksi mainittu lienee ainoa mitä olen Hawthornelta lukenut, lisäksi kyllä taisin lukaista Tulipunaisen kirjaimen selailemalla läpi mutta siihen en jaksanut keskittyä. SEITSENPÄÄTYINEN TALO omalla tavallaan tehokas.
Likeltä ilmestyi runsas kymmenen vuotta sitten Hawthornen "kauhunovellien" kokoelma.
Hawthorne ei tuotannoltaan hirveän runsas mutta vaihteleva ja ainakin muutamia suomennettuja.

Kristmann GUDMUNDSSON voisi olla mukava kun tykkäät ei niin uudesta kirjallisuudesta.
MYRSKYN MENTYÄ. Wsoy 1934. 319 sivua.
MAAN LAPSET. Wsoy 1937. 282 sivua. Suomentanut Mika Waltari.
PYHÄ TUNTURI. Wsoy 1938. 464 sivua.
Kerronta paikoitellen alkuvoimaisen väkevää, tuntureiden, lumisen luonnon ja voimakkaiden tunteiden puristuksessa elävien ihmisten kohtalot käsinkosketeltavia.
Kristmann Gudmundsson (1902-1983) islantilainen kirjailija, joka kirjoitti tunnetuimmat teoksensa Norjassa. Hän muutti Norjaan 1920-luvun alussa ja palasi Islantiin vuonna 1938.
Gudmundsson kirjoitti yli 30 teosta, joista on suomennettu ainakin Morsiuspuku (alkuteos 1927, Lauri Hirvensalon suomennos 1933), Myrskyn mentyä (alkuteos 1928, Anna Talaskiven suomennos 1934), Kaukainen ranta (alkuteos 1931, Mika Waltarin suomennos 1935), Maan lapset (alkuteos 1935, Mika Waltarin suomennos 1937), Pyhä tunturi (alkuteos 1932, Anna Talaskiven suomennos 1938).

Ehdotan siis ainakin
Gabriel Garcia Marquez.
Knut Hamsun.
Claude Simon.

Itse en 15 vuoden sisällä juurikaan ole romaanikirjallisuutta lukenut.
Sillä alalla viime vuosien omia suosikkejani on Ayako Miura, erittäinkin romaani jonka nimeä en nyt jaksa muistaa ja jatkoteos Aurinko sulattaa jään.
Frank Perettin romaanit.

Sekä ehdottomasti THOENE.
Eurooppa-kronikka.
Israel-kronikka.
Siion-kronikka.
Irlanti-kronikka.
Siion-kronikka (5 osaa) tuli luettua keväällä. Israel-kronikasta oon lukenut ensimmäisen osan. Eurooppa-kronikka (6 osaa) on juuri lukemisen alla, kunhan ehdin taas lueskelemaan, ehkä muutaman viikon kuluttua. Siitä on kolme ensimmäistä osaa luettuna.

Semmosta.

äitiparta kirjoitti:

vanhempaa esimerkiksi nämä:

ANATOLE FRANCE.

Esimerkkejä tuotannosta:
SYLVESTRE BONNARDIN, INSTITUTIN JÄSENEN, RIKOS. Wsoy 1907. 218 sivua. Suomentanut Samuli S. Anatole Francen varsinainen esikoisteos, ilmestyi 1881. Ironinen romaani kunnioitetusta filologista, jonka tiedot elämästä perustuvat pelkästään kirjoihin. Tätä ennen Francelta ilmestyi kaksi runoteosta, vuosina 1873 ja 1874. Kirjasta ilmestyi uusi suomennos 1937, suomentanut Rakel Kansanen.
JUMALAT JANOAVAT. Pori 1913. 226 sivua.
YSTÄVÄNI KIRJA. Otava 1921. 220 sivua.
PIERRE NOZIÈRE. Otava 1925. 257 sivua.
PYHÄN KLAARAN KAIVOLLA. Kansanvalta 1925. 208 sivua.
PAISTINKÄÄNTÄJÄN PAKINOITA. Otava 1928 sivua.
JUMALAT JANOAVAT. Karisto 1979. 493 sivua. Kariston Kotien suurromaanit -sarja. Laitoksessa kaksi Francen myöhäistuotannon teosta: Jumalat janoavat (1912), jossa kirjailija rinnastaa irvokkaasti vallankumouksen vapaudenaatteet ja niiden kannattajien suvaitsemattomuuden, osoittaen että fanaattisuus voi johtaa vain tuhoon, ja Enkelten kapina (1914) joka noudattelee samoja teemoja. Enkelten kapinasta on sanottu että se oli Francen viimeinen kirjallinen vastalause väkivaltaa ja tyranniaa vastaan. Anatole France (1844-1924) valittiin Ranskan akatemian jäseneksi 1896 ja kirjallisuuden Nobel-palkinto hänelle myönnettiin 1921.
Lisäksi mm. Kuningatar Hanhenjalan ravintola, Pingviinien saari, Jean Servienin intohimot.

HONORE BALZAC.

Honoré de BALZACin (1799-1850) nimi yhdistetään sekä romantiikkaan että realismiin. Hänen tuotantonsa oli erittäin laaja. Vaikka kirjailija yleensä oli pikkutarkka ja kiinnitti tyyliin suurta huomiota mahtuu laajaan tuotantoon epätasaisuutta. Suurin osa Balzacin tuotannosta on kuitenkin ranskalaisen kaunokirjallisuuden huippua ja yleisesti ottaenkin maailmankirjallisuuden kiintoisia teoksia.

Balzac oli mitä ilmeisemmin työnarkomaani, kirjallisuuden riivaama mies, joka eli ideoidensa ja luomiensa ihmishahmojen innostamana. Osittain kyllä välttämättömyyden pakosta. Balzacin taloudellinen tilanne antoi hänelle vain harvoin mahdollisuutta kirjoittaa vapaasti ja vailla huolta leivästä. Taloudellinen ahdinko oli hänelle erityisen vastenmielinen tila, koska nautinnonhaluisena herkuttelijana hän ei tahtonut ainoastaan ravita itseään, vaan ravita itsensä yltäkylläisesti.
Balzac kirjoitti öisin. Usein hän sitten aamuisin kiiruhti herättämään unisia ystäviään ja vaati näitä kuuntelemaan yön aikana kirjoittamaansa tekstiä.
Ihmiskuvaajana Honoré de Balzac oli kiihkeä realisti, jopa inhoon saakka, korostaen ihmisen ilkeitä ja petoksellisia piirteitä toisinaan karikatyyreiksi asti. Tämä ei kuitenkaan olennaisesti kavenna hänen ihmiskuvaustensa aitoutta. Balzacin teoksissa tulee kyllä näkyviin myös ihmisen lempeys ja hyvyys, joskaan hän ei realismissaan kiinnitä siihen kovin suurta huomiota paitsi huvittuneessa mielessä, ihmisen taipumuksena kuin jotakin hyvittääkseen langeta hempeään ja usein itsepetokselliseen naiivisuuteen.
Ihmiskuvauksessaan Balzacin voidaan siis sanoa olleen pessimisti - hänellä ei ollut kuvitelmia ihmisen moraalisesta hyvyydestä - mutta ei ryppyotsaisen ankara vaan pikemminkin huvittunut pessimisti. Tekopyhyyttä kohtaan, varsinkaan valtaa pitävien ja heikompiosaisia sortavien tekopyhyyttä kohtaan häneltä ei riittänyt ymmärtämystä.
Dantea mukaillen ja vastakohtana Jumalaiselle näytelmälle Balzac alkoi muodostaa Inhimillistä näytelmää: Inhimillinen komedia (La Comédie humaine) käsittää noin sata toisiinsa nivoutuvaa romaania ja novellia. Balzac näki La Comédie humainen suurtyönä jonka tarkoitus oli esittää koko hänen aikakautensa Ranska inhimillisten pyyteiden ja intohimojen kaikissa eri vivahteissa. Massiivisesta tuotannosta huolimatta Balzacin suurtyö jäi häneltä kesken.
Vaikka Balzac oli ennen kaikkea ihmiskuvauksesta ja tämän maailman valtarakenteista kiinnostunut realisti, hänessä oli myös yliluonnollisesta kiinnostunut puoli.
Balzacin kiinnostus yliluonnolliseen ei ollut kiinnostusta Jumalaan tai ainakaan siihen Jumalaan jota katolinen kirkko hänen aikanaan esitti ja edusti. Eräät Balzacin teokset antavat aihetta olettaa että hän hengellisiltä näkemyksiltään edusti lähinnä teosofiaa - todennäköisesti Balzac uskoi jonkinlaiseen ylimaalliseen henkimaailmaan, vaikka ei määritellyt uskomuksiaan tarkasti.
Vuonna 1827 ilmestynyt Ukko Goriot on Honoré de Balzacin keskeisimpiä teoksia.
Tavoitelluimpia ja keräilykohteena suosituimpia hänen suomennetussa tuotannossaan on ollut Taikatalja. Yliluonnollisten sävyjensä vuoksi kirja on usein luokiteltu fantasia- tai jopa kauhukirjallisuuteen. Tyyliltään kirja on kuitenkin taattua Balzacia normaalia mystisemmin sävyin. Satumainen talja toteuttaa ihmisten toiveet mutta johtaa heidät perikatoon.

Honore de Balzacin teoksia:
KAUNIS IMPERIA. Te-vi 1947. 191 sivua. Piirroskuvitus. Lyhyitä, sävyltään eroottisia ja kirpeän ironisia tarinoita ihmisen halusta, luonteenheikkouksista ja niiden kätkemisestä. Kertomukset kuin pilaillen esitettyjä, mutta asioissa on vakava puolensa. Ironian ja huumorin keinoin Balzac ottaa kantaa erityisesti katolisen kirkon ja sen luostarilaitoksen tekopyhyyteen. - Ei suinkaan parasta Balzacin tuotantoa, mutta tulipa mainittua.
Muita:
Ukko Goriot, Taikatalja, Eugenie Grandet, Kurtisaanien loisto ja kurjuus, Saiturin tytär, Kunniallisen miehen tarina, Laakson Lilja, Bette-serkku.

SELMA LAGERLÖF.
Laaja tuotanto. Ihan luettava...

Joseph CONRAD 1857 - 1924. Englanti.
Josef Teodor Konrad Korzeniowski syntyi Puolassa vuonna 1857 alueella joka nykyisin kuuluu Ukrainaan. Puola oli tuolloin Venäjän miehittämä. Josefin ollessa muutaman vuoden ikäinen hänen isänsä, kirjallisuutta harrastava maaton aristokraatti, vangittiin patriotismista syytettynä ja lähetettiin Siperiaan. Josefin vanhemmat kuolivat tuberkuloosiin vuonna 1869.
Vanhempien kuoltua Josef Korzeniowski joutui enonsa luo Sveitsiin. Vuonna 1870 hän oli 13-vuotias ja liittyi Ranskan kauppakomppaniaan. Nuorukainen pääsi merille ja siitä alkoivat seikkailurikkaat vuodet eri yhtiöiden kuljettaessa tavaraa 1800-luvun loppupuolen siirtomaakaupan intensiivisinä vuosina. Teini-iässä Josef sekaantui mm. laittomaan asekauppaan.
20-vuotiaana Josef yritti itsemurhaa, mutta epäonnistui. Pian sen jälkeen hän pestautui englantilaislaivaan. Josef Korzeniowskin elämässä kääntyi uusi sivu. Saatuaan 1880-luvulla britannian kansalaisuuden ja komennettavakseen oman laivan puolalaissyntyinen Josef vaihtoi nimensä uuteen kotimaahan paremmin sopivaksi.

Joseph Conrad oli jo aikuinen opetellessaan uuden kielen, jonka erilaiset vivahteet hän myöhemmin osoitti hallitsevansa mestarillisesti. Yli kaksikymmentä vuotta kestänyt merimiehen ura antoi tuleville romaaneille ja novelleille runsaasti aineistoa, kun Conrad viimein 36-vuotiaana vuonna 1894 asettui maihin, avioitui ja alkoi kirjoittamisen. Esikoisteos Almayer's Folly ilmestyi 1895.
Aviopari sai kaksi lasta. Joseph Conrad matkusteli edelleen satunnaisesti, mutta enimmän osan aikaa hän kirjoitti teoksiaan.

Conradin tärkeimpänä teoksena pidetään vuonna 1899 ilmestynyttä pienoisromaania Heart of Darkness, jonka suomennos ilmestyi vuonna 1968 nimellä Pimeyden sydän.
Romaanissa käytetään useita sanoja jotka on helppo ymmärtää symboleiksi. Tällaisia ovat varsinkin pimeys ja hämäryys. Ne eivät tarkoita ainostaan valon määrän vaihtelua vaan myöskin arvojen hämärtymistä ja sielun pimeyttä.
Pimeyden sydän kertoo miehestä joka tunkeutuu jokilaivalla yhä syvemmälle Afrikan - ja samalla ihmismielen - ytimeen: tutkimattomiin syvyyksiin, joista ei ole paluuta. Hänen kohteenaan on lähes mystisiä mittasuhteita saava, alkuasukasten jumaloima häikäilemätön norsunluukauppias Kurz. Romaanissa on alusta asti peitellyn pahaenteinen tunnelma - tarinan kertoja Marlow ei sano sitä suoraan, mutta antaa käyttämiensä sanavalintojen kautta ymmärtää, ettei tarinassa tule olemaan onnellista loppua. Conradin kieli on kuvailevaa ja runollista, ja jännitys tihenee väistämätöntä loppua kohti.
Teoksen psykologinen ote, päähenkilöiden mielenliikkeiden kuvaaminen sekä suorasanaisesti että välillisesti ja luotujen tunnelmien kautta tekee romaanista yhden modernin kirjallisuuden edelläkävijöistä. Conradia on sanottu ensimmäiseksi moderniksi kirjailijaksi.
Pimeyden sydämen taustana ovat kirjailijan omat kokemukset ja vaikutelmat. Conrad oli jokihöyrylaivan kapteenina Kongossa vuosina 1890-91, jolloin elettiin imperialismin kukoistuskautta ja monilla Euroopan valtioilla oli siirtomaitaan ympäri maailmaa.
Hän koki matkallaan järkytystä ja mielipahaa havaitessaan miten häikäilemättömästi alkuasukkaita riistettiin ja miten julmaa heidän kohtelunsa oli. Kolonialistinen maailmankuva ja siirtomaapolitiikan häikäilemättömyys ei ole ainoastaan tausta ja viitekehys ihmismielen liikkeiden kuvaukselle vaan romaani on samalla kannanotto suurvaltojen häikäilemättömyyteen. Tältä osin teos on nähty osana imperialistisen valtapolitiikan kritiikkiä, joka oli vuosisadan vaihteessa lisääntymässä.
Siirtomaavallan alaiset kaukomaat olivat tavalliselle eurooppalaiselle eksoottinen ja epärealistisesti värittynyt kohde, ja oli aivan luonnollista että näitä eksoottisia kohteita tarkasteltiin ylhäältä käsin. Myös Conrad kuvaa kaukokaipuun kohteita ja eksoottisia ympäristöjä, mutta siirtää polttopisteeseen sen eurooppalaisen ihmisen, joka eksoottisia maita tarkastelee. Hän tahtoo ikäänkuin sanoa, että jos ennen olemme nähneet nuo kansat vain omassa valossamme, nyt meidän olisi syytä nähdä itsemme heidän valossaan, siinä valossa jonka tekojemme häikäilemättömyys meille paljastaa. Näin eurooppalainen kolonialistinen ylemmyydentunto paljastuu uudessa valossa eikä se enää olekaan itsestäänselvä välttämättömyys vaan kyseenalainen piirre.

Elinaikanaan Joseph Conradia verrattiin Rudyar Kiplingiin ja tietysti Kiplingin eduksi. Kiplingin tarinat olivat paitsi hyvin kirjoitettuja seikkailukertomuksia myös kritiikittömiä kuvaamiaan siirtomaaherroja kohtaan. Joseph Conradin kertomukset olivat lukijoiden mielestä ikäänkuin kömpelömpiä. Ne eivät olleet seikkailukertomuksina yhtä puhdaslinjaisia ja valloittavia. Suurelta osalta lukijakuntaa jäi siis huomaamatta että Conradin kertomuksissa oli kyse paljosta muustakin kuin vain ulkonaisten tapahtumien kuvauksesta.
Seikat joiden tähden Conradin aikainen lukijakunta piti häntä Kiplingiin verrattuna huonompana ovat samoja jotka nykyään nostavat hänet kirjailijana kauas Kiplingin yläpuolelle.
Oikeastaan Kiplingin ja Conradin vertaaminen toisiinsa oli ja on typerää ja turhaa. Kumpikin oli etevä omassa lajissaan, mutta he kuuluvat eri kategorioihin. Kipling kirjoitti aikalaistensa suosimia seikkailukertomuksia, mutta Conrad vei kertomukset uusille urille, subjektiiviseen ja yksilölliseen kokemukseen.

Pimeyden sydämellä on kiistattomasti ollut merkittävä vaikutus 1900-luvun kirjallisuuteen ja taiteeseen. Francis Ford Coppola sai kirjasta aiheen vuonna 1979 valmistuneelle menestyselokuvalle Apocalypse Now (Ilmestyskirja. Nyt). Coppola vaihtoi Kongon viidakon ja afrikkalaisen jokimaiseman Vietnamiin ja Mekong-joelle, mutta teema - matka pelottavaan toiseuteen ja sitä kautta itseemme - on sama.
Jo ennen Coppolaa Conradin tarinat olivat toimineet innoittajana ainakin yhdelle elokuvahistorian suurista ohjaajista. Vuonna 1907 ilmestynyt romaani The Secret Agent (suomeksi Anarkistit) oli pohjana Alfred Hitchcockin elokuvalle Sabotage (1936).
Anarkistit on ironisen ihmiskuvauksen sävyttämä kertomus 1800-luvun Lontoosta. Salainen asiamies Verloc saa tehtäväkseen pommi-iskun Greenwichin observatorioon ja pinteestä päästäkseen tekee omasta mielestään ovelan suunnitelman. Lähes kahdenkymmenen vuoden ajan Amerikkaa terrorisoinut Unabomber, jonka kirjepommit tappoivat 3 ihmistä ja haavoittivat 29, kertoi lukeneensa kirjan useita kertoja.

Seuraavana vuonna Pimeyden sydämen jälkeen (vuonna 1900) ilmestyi toinen Conradin merkittävä teos, Lord Jim. Ensimmäinen suomenkielinen painos vuonna 1930. Romaanissa kertojahenkilönä on merimies Marlow kuten Pimeyden sydämessäkin.
Lordi Jim on kertomus merimiehestä joka yrittää elää ihanteidensa mukaan. Vaikeassa tilanteessa Jim päätyy pettämään ihanteensa ja joutuu moraaliseen vararikkoon. Marlow ystävystyy merimiesoikeutensa menettäneen Jimin kanssa ja ymmärtäessään Jimin ihanteellisen maailmankuvan haluaa auttaa häntä voittamaan itsekunnioituksensa takaisin. Uusissa olosuhteissa Jim joutuu jälleen vaikeaan tilanteeseen ja hänen tekemänsä virhearvion vuoksi hänen paras ystävänsä, kuninkaan poika Dain Waris kuolee.
Lordi Jimin olisi mahdollista paeta, mutta ihanteellisen kunniakäsityksensä mukaisesti hän lähtee kuninkaan luokse, toteuttaen väistämättömän kohtalonsa. Pojan kuolemasta järkyttynyt kuningas surmaa lordi Jimin.
Arvostellessaan Conradin vuonna 2004 suomeksi ilmestynyttä teosta Liekaköyden pää, Matti Lundberg kirjoittaa 3.6.2004: "Liekaköyden pää on merikertomuksen asuun puettu mestarillinen tutkielma ihmisluonnon raadollisista ominaisuuksista - ahneudesta, typeryydestä ja petoksesta."
Enemmän kuin tietoista petosta Liekaköyden pää kuvaa petoksista kavalinta, ihmisen itsepetosta. Aihe joka monella tavalla tulee esiin Conradin muissakin teoksissa.
Ajatellessani esimerkiksi romaanin Lordi Jim päätöstä, mieleen nousee epämiellyttävä ja kuitenkin huomiota vaativa kysymys, joka pakottaa arvioimaan kunniakäsitystä ja pelkuruutta toisestakin näkökulmasta. Kuoliko lordi Jim sittenkään ihanteensa ja kunniakäsityksensä vuoksi, vai oliko juuri se pelkuruutta? Pelkoa joutua jälleen pettymään itseensä? Pelkoa joutua elämään vailla illuusiota omasta hyvyydestään?
Ehkä kuninkaan kohtaaminen ei sittenkään ollut osoitus tahdonlujuudesta ja selkärankaisuudesta, vaan todellisuuden pakenemisesta.
Ehkä todellista selkärankaisuutta olisi ollut kohdata oman ihanteellisuutensa pinnallisuus ja sitten, elämän raadollisuuden myöntämisen kautta, kasvaa elämään mahdollisimman hyvää elämää ilman illuusioita?

Lundberg viittaa kirjoituksessaan Joseph Conradin omakohtaisiin kokemuksiin merillä ja kaukomaissa, ja toteaa, että "tietynlainen autenttisuus välittyykin hänen teoksissaan voimakkaana ja antaa kertomuksille vahvaa uskottavuutta. Toisaalta hän pehmensi kertomuksiaan seikkailullisella elementillä ja otti niihin vaikutteita James Cooperilta ja R.L.Stevensonilta. Tämä tietäen ei liene aivan tuulesta temmattua, jos pitää Conradia Jack Londonin kirjallisena sukulaissieluna, aika etäisenä tosin."
Vuodet 1895 - 1924 Conrad oli ahkera kirjoittaja. Viimeinen romaani The Nature of Crime ilmestyi 1924. Joseph Conrad kuoli sydänkohtaukseen samana vuonna.
Jo Conradin eläessä hänen hyvä ystävänsä Richard Curle julkaisi tutkimuksen Conradin tuotannosta. Tutkimus ilmestyi vuonna 1914. Sen jälkeen Conradia ja hänen kirjallista tuotantoaan on eri vuosikymmeninä arvioitu useista eri lähtökohdista ja erilaisten tulkintamallien mukaan.
Kirjallisuuden tutkijat ja kriitikot tunnustavat yleisesti että Conradin kertomukset tarjoavat psykologisessa ihmiskuvauksessaan ja vuosisadan alun eurooppalaisuuden esityksessään monikerroksisen näköalan länsimaiseen sivilisaatioon, aatteiden ja todellisuuden ristiriitaan, ihanteisiin, henkisten arvojen ja materialismin kamppailuun ihmismielessä.
Joseph Conradin suomeksi julkaistua tuotantoa:
Narkissoksen neekeri (Wsoy 1933)
Hopealaiva (Gummerus 1959)
Pyörremyrsky (Karisto 1961)
Anarkistit (Otava 1961)
Lordi Jim (Wsoy 1967)
Pimeyden sydän (Otava 1968)
Nostromo, kertomus rannikolta (Like 1991)
Nuoruus ja muita kertomuksia (Like 1991)
Liekaköyden pää (Pequod 2004).

HENRY BORDEAUX.
Risteileviä teitä. Setrien alla. Lumen peittämät jäljet. Kuutamosonaatti. Elämän pelko.
Ym.

HERMAN BANG.
Ei valtavan laaja tuotanto, mutta vanhemmista, lähes unohdetuista kirjailijoista yksi mielenkiintoisia, jonka teoksia vielä löytyy kirjastoista ja divareista niin, että suomennettu tuotanto luettavissa. Esimerkiksi:
Tien vieressä. Gummerus 1918. 186 sivua. Tanskankielinen alkuteos Ved Vejen ilmestyi 1886.
Valkea talo. Ahjo 1919. 163 sivua.
Isänmaattomat. Otava 1927. 422 sivua.

Herman Bang 1857 – 1912, Tanska.
BANG oli tanskalainen journalisti, kirjailija ja kirjallisuuskriitikko. Hänen tuotannossaan on nähtävissä voimakas kiinnostus niin realismiin kuin pinnan alla oleviin, näkymättömiin ja arvoituksellisiin asioihin.
Erityisen kiinnostunut Bang oli ihmismielen sisäisistä liikkeistä. Psykologisena havainnoitsijana hän kuvaa pienimuotoisissa teoksissaan tunne-elämän ailahduksia ja niiden vaikutuksia ulkonaisiin tapahtumiin, sisäisten tarpeiden ja tapahtuvien tekojen suhdetta toisiinsa. Keskeistä Herman Bangin kirjallisessa ilmaisussa ovat vaikutelmat joita hän luo herkän hienovaraisesti, lauseet ovat ilmeikkäitä mutta eivät yleensä pitkiä eivätkä liian rönsyileviä.
Kirjalliselta tyyliltään Bang on usein määritelty impressionistiksi ja hänen nimensä on liitetty 1800-luvun loppupuolen naturalismiin.

He ajoivat ulos portista, pitkin tietä, pimeässä, täyttä ravia, niin että aitauksen
piilipuut suhahtivat ohi kuin tanssivat aaveet.
Lars kiinnitti ohjaksia.
”Eläimet pelkäävät kun ajetaan kuolleen luo”, sanoi hän.
Muuta eivät he puhuneet. Vaununlyhtyjen valo lankesi levottomina läikkinä yli
piilipuitten.
( Tien vieressä, sivu 162 ).

Bangin kertomuksissa on usein melankolinen sävy. Romanttinen pienoisromaani Ved Vejen on melankolian huippu. Bang maalaa kuvan rakkaudesta ja täyttymättömästä kaipauksesta keskipisteenä kuolemaa lähestyvä Katinka, pienen maalaiskylän asemamestarin vaimo. Teoksen romantiikka on pakahduttavassa surumielisyydessään paikoitellen miltei ahdistavaa.
Katinka tietää olevansa miehensä Bain rakastama mutta kokee sisimmässään kiihkeän, lähes fantasianomaisen rakastumisen kylään saapuneeseen tilanhoitaja Huusiin.

He tulivat ulos: ”Nyt menemme kotiin kirkkotarhan kautta”, sanoi Bai.
”Kirkkotarhan?” sanoi Katinka.
”Niin – se on sopivin tie – ja siellä on kaunista.”
Katinka tarttui Huusin käsivarteen, ja he seurasivat Baita. He tulivat ulos met-
sästä ja kulkivat puistokujaa pitkin. Melu ja soitto häipyi heidän taakseen.
”Niin”, sanoi Bai, ”tapahtumarikas päivä, – hyvin käytetty päivä”. Hän jatkoi
puheitaan – tanssista – ja kuinka ne painaltuvat kiinni, maalaislapset – ja
”laulajattarista” – ”Neiti Julie”, reipas neito tupsukengissä, mukava tyttö – ja
Mari – ”no niin, saammepas nähdä, missä hän on ollut mukana... kyllä hänet
tunnen!”
Toiset kaksi eivät puhuneet. He eivät edes kuunnelleet. Oli niin hiljaista, että he
kuulivat omat askeleensa. Puistikkotien päässä kohosi kirkkotarhan rautainen
veräjä suurine risteineen.
”Mutta Bai”, sanoi Katinka.
”Luuletko että täällä on aaveita?” sanoi Bai. Hän avasi sivuveräjän.
He kävivät sisään. Veräjällä tarttui Katinka Huusin käsipuoleen. Kirkkotarha
oli hämärissä kuin suuri puutarha. Ruusut ja puksipuuaitaukset ja jasmiinit ja
lehmukset lemusivat raskaasti, ja harmaat ja valkeat kivet paljastuivat pensas-
tojen välissä.
Katinka tarttui niin lujasti Huusin käsivarteen, heidän kulkeissaan.
Bai kulki edellä. Hän tölmäsi eteenpäin pensaikkojen välissä ja viittoili käsivar-
sillaan, aivan kuin hän olisi tahtonut ajaa kanoja.
Katinka pysähtyi: ”Katsokaa”.
Puita oli harvennettu, niin että niiden välistä näkyi aina lahdelmalle asti. Hämä-
rä kietoi harsoonsa tummankiiltävän vesipeilin, hiljaa ja unelmoiden.
Oli hiljaista, aivan kuin elämä olisi kuollut pois tässä tuoksuvassa ilmassa... He
seisoivat liikkumattomina, aivan lähellä toisiaan.
Hitaasti kulkivat he edelleen. Katinka pysähtyi silloin tällöin ja luki hiljaa hauta-
kirjoituksia, jotka loistivat esiin hämärästä. Hän luki ne, nimet ja vuosiluvut, hil-
jaisella ja värähtelevällä äänellä:
”Rakastettu ja kaivattu”.
”Rakastettu tuollepuolen haudan”.
”Rakkaus on lain täyttymys”.
Hän astui lähemmäs ja nosti piilipuun oksia: hän tahtoi lukea nimen kivellä.
Piilipuun takana risahti.
”Huus”, sanoi hän ja puristi suonenvetoisesti hänen käsivarttaan.
Jotain lehahti pakoon aidan yli...
”Pari ihmistä”, sanoi Huus.
”Kuinka minä pelästyin”, sanoi Katinka, painaen kättä rintaansa vasten.
Hän kulki nojaten Huusiin, ja hänen sydämensä löi.
He eivät puhuneet mitään. Silloin tällöin rasahteli pensaikossa, ja Katinka hätkäh-
ti.
”Pieni ystäväni, pieni ystäväni”, kuiskasi Huus aivan kuin lapselle. Katinkan käsi
värähteli hänen käsivarrellaan.
Bai seisoi käytävän päässä.
”Oletteko siellä?” sanoi hän.
Hän avasi veräjän. Rautaketjut rashtelivat kun se jälleen sulkeutui.
Ulkona käytävällä otti Bai Huusin syrjään:
– ”Sehä on jumal'auta häpeä”, sanoi hän, ”että sellaista saadaan harjoittaa – se
on pyhän paikan häpäisemistä... Kiär on kertonut siitä... Millaista se on – ryövä-
rit...”
”Mutta minä, jumal'auta, en luullut sitä mahdolliseksi...”
”Ettei edes kunnioitusta kuolemaa kohtaan - - - kuoleman yrttitarhaa – hyi saake-
li...”
”Sitähän ei voi, piru vieköön, olla rauhassa edes penkeillä...”
Huus olisi voinut lyödä häntä.

Ved Vejen ilmestyi 1886. Maininnan arvoisia ovat myös Faedra (1883) ja Tine (1889). Kaikki kolme kuuluvat 1800-luvun loppupuolen pohjoismaisen kirjallisuuden tyylillisesti parhaisiin kertomuksiin.
Homoseksuaalisuus lienee voimakkain eristävistä tekijöistä joiden vaikutuksesta Bang jäi syrjään tanskalaisten kulttuuripiirien seuraelämästä. 1880-luvun puolivälissä hän seurusteli jonkin aikaa unkarilaisen näyttelijän Max Eisfeldin kanssa ja asui tämän kanssa Prahassa vuodet 1885-86.
Bang oli tuotteliaampi lehtikirjoittajana kuin varsinaisesti prosaistina. Hänen lehtiartikkeliaan Christiansborgin linnan palosta Kööpenhaminassa 1884 pidetään merkittävänä kirjoituksena tanskalaisen journalismin historiassa.
Suomessa Herman Bang on jäänyt melko tuntemattomaksi kirjailijaksi vaikka suuri osa hänen kaunokirjallisista teoksistaan on suomennettu.
Useita kertomuksia ja pienoisromaaneja on filmattu, esim. kolmoisdraama Mikael (VINGARNE, Mauritz Stiller, Ruotsi 1916 ja MICHAEL, Carl Theodor Dryer, USA 1924) sekä pienoisromaani Ved Vejen (VID VÄGEN, Max von Sydow, Ruotsi 1988).
Yleisesti ottaen Herman Bangia on pidetty monisärmäisenä, vaikeasti tulkittavana kirjailijana ja vaikuttajana.

Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon myöntäminen Dorrit Willumsenille vuonna 1997 edellisenä vuonna ilmestyneestä elämäkerrallisesta romaanista ”Bang, en roman om Herman Bang” nostatti pienoisen skandaalin. Kirjaa arvosteltiin toteutukseltaan mielenkiintoiseksi ja hyvin kirjoitetuksi mutta useat kirjallisuuskriitikot ja erityisesti Bangin henkilöön perehtyneet kritisoivat Willumsenin tapaa käyttää faktoja oman mielensä mukaan.

ROMAIN ROLLAND.
Nobel-kirjailija. Pääteos massiivinen Jean-Cristophe ilmestyi suomeksi kymmenessä osassa vuosina 1917 - 1919. Oma suosikkini Rollandin tuotannosta pienoisromaani Kaksi rakastavaista.
Myös romaani MESTARI BREUGNON omalla tavallaan mielenkiintoinen.
Rolland: Mestari Breugnon. Kansankulttuuri 1979. 211 sivua. ”Rolland kirjoitti kertomuksensa Colas Breugnonista vuosina 1913-14 elämäniloisen innostuksen puuskassa vapauduttuaan 10 vuotta kestäneestä Jean-Christophen kirjoittamisen vaatimasta ankarasta keskittymisestä. Tapahtumapaikkana on Rollandin syntymäkaupunki Clamecy ympäristöineen 1500- ja 1600-lukujen taitteessa, ja tapahtumat ja kieli pohjautuvat Clamecyn paikallishistoriaan, ranskalaisiin kansantaruihin ja Rollandin hoitajan, vanhan kansannaisen meheviin ja sumeilemattomiin juttuihin... Ranskassa ei teosta alkuun tohdittu julkaista, koska sitä pidettiin karkeana ja kirkon vastaisena. Teos julkaistiin vasta vuonna 1919. Tämä romaani jota Maksim Gorki piti Rollandin parhaimpana teoksena, oli kuin sodanvastainen uhmanhuuto, itsepäinen elämänleiskaus kuoleman ja hävityksen raunioista.”

C. S. FORESTER?
Erityisesti meriromaaneistaan tunnettu brittiläinen kirjailija Cecil Scott Forester (oikealta nimeltään Cecil Louis Troughton Smith, 1899 – 1966) oli tuottelias. Hän syntyi Kairossa, vietti suurimman osan lapsuutta ja nuoruuttaan Englannissa missä myös kävi koulunsa, ja muutti toisen maailmansodan syttyessä Amerikkaan, missä kirjoitti natsisaksaa vastustavaa sotaprogandaa auttaen yleistä mielipidettä kääntymään liittoutuneiden puolelle ja yhtymään sotaan yhteistä vihollista vastaan. Cecil Louis Troughton Smith avioitui 1926, erosi 1945 ja solmi uuden avioliiton vuonna 1947.
Foresterin esikoisteos A Pawn Among Kings ilmestyi 1924, ja vielä samana vuonna kirjat The Paid Piper ja Napoleon and His Court.
Historiallisiin merisotaseikkailuihin keskittyvä Hornblower -sarja teki C. S. Foresterista maailmankuulun. Forester kirjoitti sarjansa vuosina 1937 – 1962, yhteensä 10 arvostettua merisotaan liittyvää seikkailuteosta. Vielä vuonna 1967 ilmestyi sarjan yhdestoista, ennenjulkaisemattomia kertomuksia sisältävä Hornblower and the Crisis (suomeksi: Hornblower ja hänen omatuntonsa, keskeneräiseksi jäänyt romaani ja kaksi novellia, Otava 1968).
Faktaa ja seikkailullista fiktiota yhdistävät Hornblower-kirjat perustuvat historiallisiin tositapahtumiin. Päähenkilö Horatio Hornblowerin esikuvana pidetään 1775 – 1860 elänyttä Lordi Cochranea. Tosin eräiden mielestä Hornblowerin todellinen esikuva olisi amiraali Sir James Gordon (1782 – 1869). Bryan Perret kirjoitti vuonna 1998 kirjan The Real Hornblower: Life of Admiral Sir James Gordon.
Hornblower -sarjan lisäksi C. S. Forester kirjoitti muitakin meriseikkailuja, mm. African Queen (1935, suomeksi vuonna 1949 Afrikan kuningatar, John Hustonin ohjaama elokuva 1951), The Captain from Connecticut (1941, suomeksi 1950 Saarronmurtaja), The Good Shepherd (1955, suomeksi 1957 Saattuehävittäjä) ja Hunting the Bismarck (1959, Lewis Gilbertin ohjaama elokuva Sink the Bismarck! 1960).
Forester kirjoitti myös joitain murhatarinoita: Payment Deferred on kertomus epätoivoisesta rahattomasta miehestä ja hänen tekemästään rikoksesta ensimmäisen maailmansodan aikaan (1926, ilmestynyt suomeksi vuonna 1987 Jalavan kustantamana Jännityksen mestarit -sarjassa) ja thrilleri Plain Murder (1930).
Muuta tuotantoa mm. lastenkirjallisuuteen luokiteltava fantasia-aiheinen Poo-Poo and the Dragons (1942) ja Keski-Afrikan olosuhteisiin 1800-luvun puolivälissä perustuva romaani The Sky and the Forest (1948, suomeksi 1958 nimellä Taivas ja metsä).
Myös suomessa on filmattu yksi C. S. Foresterin romaani. 1940-luvulla valmistuneen komedian Synnitön lankeemus käsikirjoitti ja ohjasi Hannu Leminen, elokuva perustuu teokseen The Wonderful Week (19 , ilmestynyt suomeksi vuonna 1928 nimellä Ihmeellinen viikko).
C. S. Foresterin ehdottomasti ominta aluetta sekä meriseikkailuissa että muissa teoksissa oli historiallisiin aiheisiin pohjautuva fakta ja fiktio sekä näiden sekoitus.
Alkupään tuotannon tietopuolisista kirjoista mainittakoon Josephine, Napoleon's Empress (1925), Victor Emmanuel II and the Union of Italy (1927) ja Louis XIV, King of Franche and Navarre (1927).

Tietysti Leo Tolstoi. Dostojevski. Heidän tuotannossa riittää kyllä luettavaa ja kirjallisesti taattua tavaraa. Venäläisistä yksi suosikkejani myös Pushkin.

Lue lisää

Huh huh, miten pitkä teksti! Suomi24 saisi laittaa tänne sellaiset estot, ettei yksi ihminen voi kopioida ja lähettää Raamatun pituista tekstiseinää.