Aion siivota kämpän ja laittaa kaiken valmiiksi sitä hetkeä varten, kun mut löydetään kotoa delanneena. Tämä ilta varmisti, että olen oikealla tiellä. Ja vaikka odottaisin 50 vuotta, mitään muutosta ei tapahtuisi. Tällä tavalla voin masennuksesta huolimatta olla edes jonkin verran aktiivinen ja vaikuttaa asioihin.
Lähipiirini tietää tilanteen, mutta vaikka yritän tavoitella heitä, ottavat he yhteyttä vain poikkeustapauksissa - ja silloinkin valittaen aiheuttamaani huolta. Olen yrittänyt kertoa tunteistani, mutta ne eivät kiinnosta. Ihmisillä on oma elämänsä, johon minä en kuulu.
Ainoat vaihtoehdot kotona kuolemiselle ovat matkustaminen johonkin kaukaiseen paikkaan ja delaaminen siellä tai kuoleminen "näyttävästi", että edes joku tajuaisi, miten epätoivoinen olin, kun ei kuulu mitään ja kun vain hetken mielijohteesta olen mielenkiintoinen joiden satunnaisten henkilöiden mielestä.
Lähipiirini tietää tilanteen, mutta vaikka yritän tavoitella heitä, ottavat he yhteyttä vain poikkeustapauksissa - ja silloinkin valittaen aiheuttamaani huolta. Olen yrittänyt kertoa tunteistani, mutta ne eivät kiinnosta. Ihmisillä on oma elämänsä, johon minä en kuulu.
Ainoat vaihtoehdot kotona kuolemiselle ovat matkustaminen johonkin kaukaiseen paikkaan ja delaaminen siellä tai kuoleminen "näyttävästi", että edes joku tajuaisi, miten epätoivoinen olin, kun ei kuulu mitään ja kun vain hetken mielijohteesta olen mielenkiintoinen joiden satunnaisten henkilöiden mielestä.
Vastaukset 53
Vanhimmat
moi, se on harmi, että et löydä nyt mitään apua masennukseesi, läheisten tuki oisi aika tärkeetä, mutta joskus ihmiset vaan ei aina osaa auttaa.
Et sitte luonnosta, metsä, meri, taivas, voisi ammentaa voimia. ....Toivottavasti jaksat odottaa, jos vaikka ihmisten vastauksista täältä löytyisi lohtua sinulle. .. Käy jollain palstalla jossa vaikka esirukoillaan puolestasi. Voimia::)
T;Ilona
onko sullä lääkitystä,siis oletko todettu masentuneeks.Itse masentuneena tiedän et läheiset on joskus aika ajattelemattomii ja aika inhottavii kun
olisin halunnu jutella olostani niin siskoni totesi et TASASEN VITTUMAISTA,TAIS OLLA ITTEKKII AIKA VÄSYNY TYÖSTÄÄN.
Tuli tosi pahaolo ja lopetin käymisen hänen luonaan.
Mene hakee apua lääkäriltä sillä nyt mullakii menee aika hyvin ja nautin olostani.
Sitä kun on alamaissa saa useimmiten samanlaista palautetta muilta koska ei he ymmärrä masentuneen olotilaa ennenkun itse kokee sen.
TSEMPPII SINULLE ,ÄLÄ HEITÄ TOIVOOS,,,,
T,PIKE
sopivia kavereita. Voih, saisitko muuten kerrottua meille, jotka tajuamme (muutoin emme täällä palstalla kävisi!), että mikä Sinulla on se ihan ensimmäinen asia, joka tekee Sinulle tuon umpikujamaisen olon ? Saisitko nimettyä sen, mikä on pahin juttu, joko Sinun tunteissasi tai sitten ihan käytännönkin elämässäsi ? Minä haluaisin tietää, millaisia asioita toivoisit elämältä. Siis, muitakin vielä kuin tuo läheisten ymmärtävä rakkaus. Olen itse kokenut, ettei lähisuvulle kannata yrittääkään kertoilla ja heille jakaa. Heillä on niin omatkin tunteensa siinä mukana, että reagoivat miten sattuu, eivät pahuuttaan. Sinä varmaan tarviisit vain hiljaista läsnäoloa, ja no comments! Muistan sinua aamu(päivä)rukouksessani, jotta jotain pientä hyvää Sinulle tänään tapahtuu.
Tässä jo onkin edellä asiallisia näkemyksiä. Please, etsi joku ihminen, jolle vielä jaat tuntojasi. Miltei parasta, mitä vieraampi. Olen itse kokenut, että mitä paremmassa kunnossa itse olen sitä paremmin menee lähisuvun kanssa!? Se on outo juttu. Kumpa nyt jaksaisit pahimman toivottomuuden ja synkkyyden yli, niin sitten voisit saada iloa ja lämmintä huomiota myös lähisuvulta, mikä taas auttaisi osaltaan eteenpäin. Kyllä he välittävät sinusta, mutta ovat niin avuttomia, kun eivät 'osaa sanoa mitään'!? Ihan kuin kuolemantapauksen sattuessa ihminen jää usein liian yksin, kun kaikki pelkäävät sitä, etteivät 'osaa sanoa mitään, eivät osaa auttaa'. Tulee niinkuin pakoreaktio.
- Ilmoitathan itsestäsi taas tänään perjantaina meille kaikille... jookos. Voisitko ajatella keskustella täällä vaikka nyt tämän viikonlopun yli? *Terv: yks' immeinen yksin yksiössään.
Ei sillä ole mitään merkitystä, millaisia asioita toivon. En saa niitä kuitenkaan. Parempi kun ei haaveile turhia. Lähisuvusta minun kohdallani ei kannata puhua yhtään mitään. Suurin osa niistä on täysiä roistoja. Heitä ajatellessakin vain ahdistuu lisää. Lääkkeet ja terapeutit eivät ole auttaneet.
Kunhan saan paikat kondikseen, niin voin häipyä.
uuden tv-sarjan lääkäri sanoo tosi osuvasti "kuolemassa ei ole mitään näyttävää tai arvokasta, elää voimme arvokkaasti" tai jotain sinnepäin. Tätä ohjenuoraa ajattelin koittaa noudattaa itsekin pikaista poistumista ajatelleena. En keksi täydellistä syytä itseni tappamiseen vaikka välillä se tuntuu varteen otettavalta vaihtoehdolta. Olen ajatellut asiaa niidenkin kannalta jotka jäävät jälkeeni ja en todellakaan haluaisi olla heidänkään housuissaan järjestelemässä sotkuisia asioitani ja murehtimassa turhaan ihmistä jonka älli ei riittänyt hoitaa hommiaan kuntoon. Älä sinäkään suotta lähde sillä olen huomannut että asiat tupaavat kuitenkin järjestymään tavalla tai toisella. Luotatpa sitten itseesi, uskontoon, ufoihin, lääkäriin, puujumalaan tai mihin vain on sekin parempi ratkaisu kuin antaa jollekin hetkellinen murhe kun sinut voidaan muistaa täyden elämän eläneenä muistakin asioista.
Jep, vastasitkin jo minulle. Vielä kysyn, josko haluaisit luonnehtia, mikä oli se asia, josta eka kappaleessasi kirjoitit:
"Tämä ilta varmisti, että olen oikealla tiellä. Ja vaikka odottaisin 50 vuotta, mitään muutosta ei tapahtuisi."
Kyllä tuo nyt vähäsen kiinnostais meitä muitakin, mikä se niin varmaan päälle varmisti ja mitä varmistikaan... Että sun tulee lähteä pois tästä ajasta. Siis tuota ?? Mitä 'huolta' olet aiheuttanut 'lähipiirille'; oikeasti vai omasta mielestäsi? Ai, mutta 'lähipiirillä' et tarkoitakaan lähisukua, vai?
Mua myös vähä kiinnostaisi, ootko nuori ja ootko poika vai tyttö? Vai ns. nuori aikuinen tai vieläkin vanhempi? - Sorry, "kuulustelu". Rauha Sinun iltayöhösi.
Varmistui, että mikään ei muutu, ei ainakaan parempaan. Lähipiiri on sekalainen kokoelma ihmisiä, joihin olen tutustunut vuosien varrella, ei siis mikään suku tai perhe. Tämä on varmaan yksi syy, ettei ole motivaatiota. Tässä iässä on vaikea enää luoda uutta elämää uusine ihmisineen. Olisin jo tavannut heidät, jos se olisi mahdollistakaan. Nyt olen jo niin kaukana kaikesta, että oikeastaan mikään ei voi enää auttaakkaan. Vähän kuin sukellustaudissa, tunnen mielihyvää vain siitä, että hukun. Sellaisesta ei kukaan vieressä voi iloita. Mutta minä en pysty antamaan ihmisille iloa - ja masentuneena olen liian vaikea.
Tässä kohtaa poistuessani jätän ehkä jollain lailla positiivisen muiston itsestäni, vaikka ihan liikaa olen jo nyt katkera känisijä.
Kirjoitin viimeisen tahtoni, mutta se oli niin pateettista roskaa, että revin koko kyhäelmän. Ikäänkuin sitä kukaan edes kaipaisi. Jos ei muisteta elävänä, niin ei varmasti erityisemmin kuolleenakaan.
Olen jo vuosia ajatellut että haluan pois ja yritinkin sitä pari vuotta sitten.
Sen jälkeen olo tuntui lääkkeiden avulla hiukan paremmalta, mutta nyt olen taas siinä pisteessä että haluan pois.
Nyt se tuntuu jopa jotenkin niin helpolta kun kaikki kuitenkin koko ajan vahtaavat mua että koska sen taas teen..
Äitini ryntää heti jos en vastaa puhelimeen niin tarkastamaan olenko jo tehnyt sen.
Tunnen olevani vain taakka hänelle ja ketään muita mulla ei enää ole jäljellä, kun ei kiinnosta hankkia uusia ystäviä menetettyjen tilalle..
Olisi äidillenikin helpompaa kun ei tarvitsisi enää pelätä puolestani.
Haluan vaan olla yksin, mutta sitten en kuitenkaan halua..
Erakkona eläminen on alkanut aiheuttaa minulle paniikkioireita sosiaalisissa tilanteissa.
Alkaa mennä vaikeaksi kun alan täristä heti kun joudun läheisiin tekemisiin jonkun kanssa.
Esimerkiksi työpaikalla jos joutuu opettamaan toista tai itse opettelemaan uutta hommaa, niin alan täristä kaikkialta ja melkein pyörryn.
Jos en pysty enää edes teeskentelemään vahvaa niin en halua olla olemassakaan.
Jo kuukausia jatkunut korvatulehduskin pitäisi hoitaa kun alan jo pyörtyillä, mutta en voi mennä lääkäriin kun tärisen heti jos minuun kosketaan.
Ei kun kuula kalloon vaan tällaiselle tapaukselle, alan varmaan tässä itsekin tehdä hiukan valmisteluja..
Töissä kuitenkin sinnittelet. Voisit mahdollisesti saada sairauslomaakin. Olet kai aika nuorikin. Älä ota ainakaan minusta esimerkkiä. Mutta ymmärrän, ettet jaksa. Se että ihmiset ovat vain vahtaamassa, ei oikein riitä ihmissuhteiksi.
Minullakin on ollut fyysisiä kipuja enkä jaksa hoitaa niitä pois. En jaksa mitään muutakaan. Vuosien pölyt ovat jo laskeutuneet ylleni - ihan kirjaimellisestikkin. Minulle olisi ulkopuolisen helppo luetella, mitä kaikkea pitäisi ja voisi tehdä, mutta kaikki jää aina tekemättä.
Voisipa vain nukahtaa pois.
"Olen ajatellut, että haluan pois". Tuo jotenkin pistää korvaan. Olet nyt sen lumoissa eli onko jäänytkö vaihde päälle 'pois lähdöstä'? Ja tätä ruokkinee se, kun ajattelet, että muutkin odottavat, jotta "koska sen taas teet". Voih, kun toivon, että saisit jotain muutaKIN ajateltavaa. Voihan tuska! Onko nyt jokin pakkomielle Sinulla, eli ollet juuttunut tuohon "ratkaisu"-uomaan ?! Kyllähän siihen nyt muitakin vaihtoehtoja ON. Olet semmoisia jo kokenutkin, välillä.
Tietysti nyt äitisi on herkkä reagoimaan Sinun asioihisi syystä tai syyttä. Olette varmaan kumpikin herkkinä nyt toistenne vaikutukselle, mikä on erittäin hyvin ymmärrettävä juttu. Teidän olisi hyvä saada poikki tuommoinen negatiivinen 'kissa-hiiri-leikki'. Teitin pitäisi elää tasavertaista elämää? Siis tarkoitan, voisitteko ottaa joitakin uusia yhteydenpitotapoja, siis myös Sinä häneen päin. Vaikka joskus jokin yhteinen ohjelmanumero, jolla olisi myönteiset kehykset. Kummallakin olisi yhtenä kaveri-vaihtoehtona toinen toisenne, mahdollisimman tasavertaisesti. Yrittäisitkö pois potilaan "roolista"? Se antaisi vapautta ihmissuhteisiisi. Nostaisi ainakin itsetuntoasi. Enpä tiedä, kune en tunne?
Erakoituminen eli mökkihöperyyden seuraukset ovatkin Sinulle jo bläkkiselvästi selvinneet. Jaksaisitko lähteä vastaiskuun, eli ihmistenilmoille pakottaituminen säännöllisesti itsellesi sopivalla tahdilla, kuinka jaksat ja kunka löydät tilanteita. Äitisi kanssa ylös synkkyydestä ja ulos jotain ihan muuta tekemään, näkemään, kokemaan. Siitä jo saisit yhden ohjelman ihmistenilmoilla, mikä tukisi jatkoa, 'oikeiden' kavereiden kanssa tapaamista. Tartupa pian tähän eristäytymisen vaikutukseen, jotta voisit pitää työsi ja sillei!? Ottaisit nyt nätisti ja kiltisti huolen itsestäsi (sitä joskus vastuuksi kutsutaan). Yksi askel muutokseen päivittäin? -Pidä kiinni, älä päästä huonompaan.
Miksi aina vahvana (mitähän sekin on?!) pysyminen on niin tavoiteltavaa Sinulle?!! Ei vahva ole kukaan, eivät miehetkään, häh? Ei ole mitään häpeämistä aitoudessa, vaikka se välillä 'heikkoutenakin' ilmenisi. Kuka on määritellyt, mikä on heikkoutta, ja miksi se olisi kielteistä ?!!!
"...en voi mennä lääkäriin kun tärisen heti jos minuun kosketaan." Menisitkö kuitenkin sinne niin, että: sanot lääkärille päivää, ilmoitat että sinulla ilmeisesti on korvatulehdus tai ainakin pahaa vaivaa korvassasi, mutta että 'on kauheaa tulla tänne, kun kun tärisen heti jos minuun kosketaan'. Anna sen jälkeen lääkärin miettiä, miten asia ratkaistaan. Hän taatusti on ihan turvallinen tyyppi ja on kyllä itsekin elämässään tärissyt. Ilmoitat siis tuon psyykenkin puolen tuskan ja jännityksen vaivanasi hänelle. On hän kuullut vaivasta ennenkin, taatusti.
- Tzemppiä. Terv. Yökyöpeli-seko@
tosiystävällisiä, empaattisia ihmisiä,
jotka sydämestään toivotamme
"Lopun alku" ja "Mun aika mennä on"
-ystäville, jotka suuresti kärsivät,
MAHDOLLISIMMAN HYVÄÄ LAUANTAI-AAMUA,
sitten, kunhan jaksatte taas kömpiä netin ääreen ?!?! Ihan mykäksi vetää, mutta ÄLKÄÄ, please, :-( .
Mikä siinä sitten on, ettei voisi olla yhtäkään ihmishahmoista olentoa maapallolla, jolle kertoa ja purkaa elämäsi umpikujamaista vyyhteä. ?Mielestäni pienikin yhteys sopivaan immeiseen auttaisi sua eteenpäin, ja siitä umpikujasta pois... Siis vaikka kuinka kamalia olisi tapahtunut taustoillasi, aina voit aloittaa alusta, ihan uusien ihmisten avulla ja kautta. Jos on jotain rikettä, niin, you know.
Et ole niin mahdoton, kuin luulet. Etkä ns. vastenmielinen, epämielenkiintoinen. Et taatusti. Meitä on monta, jotka ihan tahtois halata hiljaa, Teitä molempiakin, varmaan. Siis vaikkemme tiedä ketä olette, miehiä tai naisia, me kirjoittajat miehiä tai naisia. Ihmisiä kaikki tyynni ja tällä samalla pallolla räpiköimme.
- Halloo. Ilmoittaudu. Toivoo: virtuaaliystävä, kuitenkin lihaa ja nahkaa; ruumis, sielu ja henki ON.
Onhan tätä vyyhteä selvitelty, mutta se on vain paljastanut tilanteen toivottomuuden. Eräs hyvä ja empaattinen ihminen sanoi, että hän ei enää osaa sanoa mitään - tilanteeni on niin vaikea. Jos vaikka kuinka purkaisin sydäntäni, niin lopputulos on aina sama - olen yksin.
Ne ihmiset joita olen rakastanut ja rakastan, eivät halua olla kanssani tekemisissä. Varmistan, että he saavat, mitä haluavat eli lopullisen poissa oloni.
Se nyt vaan on niin että kaikille ei se auta että puhuu jollekin. Eikä lääkkeet.
Hetkellinen apu saattaa olla, mutta aina lopulta löytää itsensä samasta jamasta.
Kai sitä on muiden vaikea ymmärtää.
Enkä sitäpaitsi edes osaa enää puhua kenellekään. Olen ollut niin kauan yksin ja tottunut siihen ettei minulla ole ketään, jos yhtäkkiä saan jonkun "kuuntelijan" eteeni niin menen vaan lukkoon.
Näin on. Hetkellinen apu luo vain turhaa toivoa. Hetken kuluttua on auttaja mennyt ja kaikki on kuin ennen. Ja olo on jopa aiempaa pahempi. Juuri satunnaiset kiinnostuneet ihmiset satuttavat sillä, että he väittävät olevansa kiinnostuneita, mutta eivät ole. Heitä saattaa ahdistaa, kun joku kärsii, ja kun he eivät saa kärsimistä loppumaan, he poistuvat takaisin omaan elämäänsä. Olen kokenut tämän lukuisia kertoja.
Voin arvata, miten kuolemani jälkeen joku syyttää minua haudankin taakse siitä, etten hakenut apua ja puhunut tuskastani. Mutta se on väärä syytös. Joillakin on parantumaton sairaus - esimerkiksi syöpä - ja siihen he kuolevat eikä kukaan mahda mitään. Samallalailla minulla on parantumaton sairaus, jota ei voi parantaa kukaan, en minä itse, ei lääkärit, eikä kukaan muukaan.
On vain ajan kysymys, milloin sairauteni kaataa minut hautaan.
Haloo vaan, eipä sitten sinustakaan kuulunut enempiä. Taidan olla tyhmä, kun kirjoitan tänne itsekkään. Hei sit.
Siinäpä (edellä) on ollut asiaa ja selvennystäKIN 'ap kirjoittajalta' ja 'mun aika mennä on'. Tämä 'virtuaali-tyyppi' on ollut poissa netin ulottuvilta. Luettuani tätä koostetta taas, minulle tulee tuntuma (siis toistan, vain kumma tuntuma?), että Teillä, ehkä molemmillakin, on jotain, mitä ette kuitenkaan luovuta...; en ymmärrä, mutta tulee tunne, että onko jotain, minkä tahdotte pitää vain itsellänne?
Myös tulee mieleeni, että masennusko on se, mikä estää varsinaiseen muutosvaihtoehtoon tarttumisen yrittämisen, vielä vain? Siis kai niitä joitakin edes teoreettisia ratkaisuja on. (?) En ihan usko, että se on masennus, koska siihen ootte hakenut apua; ratkaisu jossakin muussa; onko masennus seurausta?
- Tämmöistä on tullut mieleeni näistä asioistanne (mutta mitä ne ovat?!), että eiväthän ne voi ihmistä tappaa ! Siis ihmisen voi tappaa paha sairaus, sairauskohtaus, vanhuuden heikkous, onnettomuudessa murskaantuminen, you know. Mikä ulkoa päin tuleva asiakokonaisuus ja ajan kuluessa syntynyt tapahtumaketju on sellainen, että voisi teitit ihan tappaa? Siis tällä en tarkoita itsaria, vaan ulkoa päin tulevaa...
Salaatko jotain kuitenkin, ja sitten siitä tulee ns. seinä, vaikkapa just noihin auttajasuhde-yrityksiin? Mikä voi olla asiavyyhti, ettei siihen tässä yhteiskunnassa saisi avaimia, ratkaisuun päin. Teetkö yhteistyötä? Eikö oma sitkeä muutoksenhaku, edelleen, auttaisi vähitellen, ettei nyt tarvitsis' itseään lopulliseen tuhoon pistää oman käden kautta?! Mun tulee mieleen esimerkiksi suuriakin suuremmissa veloissa elävät ihmiset (tai velkasaneerauksessa); henkeä, sielua ja ruumista heiltä ei mikään vie kuitenkaan. Tiedän, epätoivoisia tekoja ovat nämä tilanteet tuottaneet myös, mutta MONET ovat kestäneet. Nuo asiat taustoineen eivät ole onnistuneet tappamaan näitä ihmisiä, heidän ruumista, sielua, henkeä. Onko siinä paljon eroa, sillä kuoltuamme, siis ei-itse-määräämänämme ajankohtana, tänne jäävät sekä velat että rikkaudet. Tasapeli lopulta, häh? Myös ihmisten pitää tuolloin erota toisistaan, yksin mennään kuten on tultukin. Eli tasapeli. Ymmärrän elämämme vain janana, jolla on alku ja loppu ja se jana-aika on monillakin erittäin haasteellinen ja raskas, mutta iankaikkinen elämä, kaiken jälkeen, hmmm?! Helpotus. Kaikki jäi taakse.
Sorry, jos kaikki mietteet tässä ovat ihan pielessä. Sekaviakin ovat, väsyttää kauheasti. Hyvää yötä ja rakentavia ajatuksen poikasia, uusia ideoita, joita voisi vaikka suunnitella toteuttaa, kaikille toivon. - Aaamuuun.
Olen menettänyt liikaa asioita, joita mikään ei voi korvata. Ei ole motivaatiota jatkaa. En voi pakottaa ketään tyydyttämään perustarpeitani. Masennus ja "henkinen murskautuminen" tosiaan on vain seurausta, mutta syillekään en mahda mitään.
Maailma on täynnä ihmisiä - kaltaisianikin - jotka joutuvat jotenkin sinnittelemään eteenpäin, vaikka kaikki on täysin toivotonta. Mutta minua se ei lohduta, vaan päinvastoin: kaikkein todennäköisintä on, että kaikki menee koko ajan huonompaan suuntaan, kuten on tähän asti mennytkin.
Miksiköhän tämän päivän puolella tulleeseen vastaukseen ei aina tule punaista UUSI-merkkiä. ? Kuten nyt tässä ketjussa, pikkutunneilla kirjoitettu ei "anna" tuota merkkiä, muihin viesteihin on antanut.
-Tuliskohan nyt... ?!!
Olin itse samassa jamassa muutama kuukausi sitten kuin "Lopun alku" ja "Mun aika mennä on" tällä hetkellä. En voi muuta toivottaa teille kuin voimia. Kuulostatte aivan ihanille ihmisille ja olisi surullista jos ette löydä muuta vaihtoehtoa kuin lähteä täältä. Itselleni uutta ajattelemista antoi Paolo Coelhon kirja "Veronika tahtoo kuolla". Se kuvasi hyvin silloisia omia tuntojani. Suosittelen sitä teille kummallekin lämpimästi ja toivon että se antaa myös teille uuden lähestymistavan asiaan, niin kuin se minulle antoi.
Olisinkin ihana ihminen. Varmaan olisi ihmisiäkin ympärillä. Mutta kaikki ovat tulleet ja menneet sitten pois. Kun totuus minusta ja masennuksestani paljastuu, häipyy jok' ikinen. Ihmiset ovat hämmästyttävän päättäväisiä. Kun he sanovat, että he eivät enää koskaan halua kuulla minusta mitään, niin he todellakin poistuvat elämästäni lopullisesti. Näin on käynyt useita kertoja. En siis todellakaan ole mikään ihana ihminen.
Jos edes yksi heistä olisi tullut takaisin... Mutta ei kukaan ole tullut. Minun päätehtäväni näyttää olevan poissa olo. Parhaiten teen sen kuolemalla kokonaan pois.
Ihmiset kaikkoaa elämästä, se on arkipäivää, mutta ei se maailmanloppu ole. Heilläkin on oma elämänsä niinkuin minullakin. On varmaan raskasta seurata sivusta toisen vuosikausia kestävää kamppailua pohjamudissa, kun mitään merkkiä parempaan ei näy. Ei läheisiltä mahdottomuuksia voi vaatia, varsinkaan kun vain me itse voidaan tehdä asialle loppujen lopuksi jotain. Oma ongelmani on se että en arvosta itseäni ja sen takia en edes yritä muuttaa eläämääni toisenlaiseksi. On vaikeaa päästä jaloilleen jos on mennyt todella alas ja elämänhalu kadonnut. Kuolema kiehtoo, mutta en usko sen ratkaisevan mitään. Se on enemmänkin pakokeino. Ainakin minulle. Kunnon näpäytys se tottakai olisi läheisille, mutta auttaako se asiaa jos ei ole itse sitä edes näkemässä. Itse koetan elää päivä kerrallaan ja muokata siitä edes jotenkin itselle siedettävän. Luonto, matkustelu,luovuus ja hyvät kirjat antaa voimaa mulle jatkaa eteenpäin. Yksin ollaan. Nyt siihen alkaa jo tottumaan. Kuolema kiehtoo yhä, se tulee varmasti ajallaan. Tietyllä lailla kannustavaa tietää että ei kamppaile näiden asioiden kanssa yksin. Joskus kun luulin niin... Voimia!
Miksei ihminen saisi paeta? Pakeneminenhan on terve reaktio monessakin tilanteessa. Lukeminen ja matkat ovat ehkä sinun pakotiesi. Jos joku ahdistuu kuolemastani, niin paetkoon sitten vaikka lukemiseen ja matkoihin. Ihmiset ovat paenneet minua, en aio juosta heidän perässään - enää.
Anteeksi, jos kuulostan tylyltä, mutta niin kuulostit sinäkin tuolla "ei läheisiltä voi mahdottomuuksia vaatia". Tuollaisella saa nujerrettua masentuneen aika tehokkaasti.
Minua auttaa pahimpina hetkinä kirja "Keskusteluja Jumalan kanssa 1", Neale Donald Walsh (sininen kirja.) Itku tullut sitä lukiessa. Auttaa yksinäisimpinä hetkinä. Vakava masennus vaivaa yhä, mutta pieni toivo paremmasta heräsi sitä kirjaa lukiessa. Vähän hörhö kirja mutta täynnä aivan loistavia ajatuksia.
jos nujersin sua lisää. Olen siitä vilpittömästi pahoillani. Ei ollut tarkoitukseni. Tilanne ei ole helppo, mutta toivon silti että jaksat vielä yrittää. Voimia!
Koetan oman elämänkokemukseni kautta löytää sitä pointtia, että jotta minne ne ihmiset nyt niin kauhean pysyvästi häipyvät ja miksi, ne jotka ovat ikäänkuin tulleet kavereiksesi, myös tukeakseen Sinua... ? Ihmissuhteet ovat aina kahden kauppa. Hmmm, itsestään selvä asia Sinulle. Mutta mitähän voisit tehdä toisin?
Joskus on niin, että kuka tahansa ihminen voi olla niin fiksoitunut siihen uraan, mitä mieltä hän asioistaan on, siitä miten ne ovat, ovat olleet ja tulevat olemaan, että siihen ei voi sanoa mitään todella uutta. Turhauttavaa. Muutoksen pelko ja vastustaminen voi olla (sinulla) heti ilmassa? Tämä voi olla pitkän päälle raskasta, jos tarjolla olevalla ystävällä on ehkäpä selkeästi näkemystä, mutta jota toinen ei kuitenkaan yhtään pysähdy pohtimaankaan, ..kun on niin urautunut omaan ajatusrakennelmaansa ja asenteeseensa. Siinä on kuin suojakilpi, josta kaikki auttavaisen-suuntaiset asiat pomppaavat pois ja lopulta kai sitten se ystäväkin - pomppaa pois. Siis ei niinku Sinun persoonassasi varsinaisesti ole se vika ollenkaan, vaan jonkin siinä vyyhdessä olevan kohdan fiksaatiossa, juuttumisessa?! Häh?!
Asia voi olla yhteydessä siihenkin, että ihminen ei kerro ihan rehellisesti ihan kaikkea, vyyhtensä taustaa ja sisältöä!? Umpimielisyys estää vuorovaikutusta, on hieman karkoittavaa. Kun taas avoimuus herättää avoimuutta, rikastuttaa vuorovaikutusta ja edistää edelleen ihmisten kiintymistä toisiinsa. Sitäpä Sinäkin tarviit. Jollei riskeeraa kertomalla kaikkea, niin kanssakulkija kuit. voi vaistota, että siellä on vielä 'jotain', mutta toveri vain ns. jankuttaa entistä rataansa. - Ihan ystävällisesti laitan Sinut miettimään, olisiko jotain tällaista? Minulla on 'varaa' tätä kysyä, kun erikoislääkärikin on lausuntoon minusta kirjannut aikoinaan, että "kovasti fiksoitunut... siihen ja siihen". Tuo juuttuminen, johon henkilö ei toista ihmistä päästä sorkkimaan, on yksi vaivojen vaiva! Se pitää yllä muuta elämän vaikeutta!
-'Omaehtoisuus' on minulle myös kirjattu piirteeksi aikoinaan. Tarkoitti just sitä, että auttajanKIN pakeilla "vain Minä määrään miten asiat ovat ja ovat olleet; vain minä määrään rajat, mistä puhutaan, mistä ei." Kun näin tulin asiasta tietoiseksi, pystyin muuttumaan niin, että nyt olen nöyrempi ja kuuntelen tarkasti, mitä uutta toinen esittää. Myös osaan jo kysellä, mitä uutta toisella on sanottavana. Uskallan laittaa toisen omissakin asioissani välillä yläpuolelleni, näkeväksi; siis henkilö pitää valikoida, kenen kanssa tämmöistä asennetta harjoittelee. Mutta hyötyä siitä ON! Mä OLEN alkanut voida paremmin. Pahimmat ahjot on voitettu! Ellei, uusia tule, elämä ON.
Jos lähdetään tutkimaan psykiatrin lausuntoja, niin minäkin olen aika rankkojen asioiden asiantuntija. Mutta se että ymmärtää, ei välttämättä helpota, vaan päin vastoin pahentaa tilannetta.
Voin tehdä toisin ainakin sen, että en enää luota kehenkään ihmiseen ja ota muitakaan ihmissuhde riskejä. Minä olen nimittäin luottanut ja avautunut ja tullut katkerasti hylätyksi. Niin kauan kuin en ole kertonut "kaikkea", on mennyt ihan hyvin, mutta avoimuuden myötä kaikki on tuhoutunut.
Ja mitäs järkeä olisi avoimesti mennä esittäytymään ihmisille, että terve, minut muuten edellinen ihminen juuri tuossa hylkäsi, mitäs sinä aiot tehdä?
Masentunut on kuin ruttotautinen, jota kaikki karttavat.
kaikki mahdolliset aukot tukkinut, jotta voit väittää, että Sinä tilanteesi = mahdoton. Höh?!
Vieläkään en usko, että SinuSSA olisi jokin niin kauhea ja kummallinen asia, että se ei enää olisi inhimillinen ja ihmiseen yhtenä mahdollisuutena ns. kuuluva mahdollinen juttu. Äsch, ku vaikeeta pukea sanoiksi... - Viime kommentissasi tuli uutta tietoa, mutta.. ? Olet "luottanut ja avautunut ja tullut katkerasti hylätyksi". Mihin asiaan nuo ihmiset sitten oikein ovat törmänneet? Oletko kysynyt Heiltä? Tiedätkö itse mikä se on? Mikä toistuu samana? -Joo, viisaita kirjoitit siitä, että tarvii katsoa, mitä kertoo, kenelle ja milloin eli missä tahdissa! Entäs toisin päin? Miten toimii, jotta oppii tuntemaan ja tietämään toisesta mahdollisimman paljon, osoittaa olevansa kiinnostunut hänestä; jos suuntautuu siihen toiseen päin, niin joutuu unohtamaan itseään, mikä, wau, voikin avata ihan uutta vuorovaikutukseen!? Kaikki voisi mennä sitten omalla painollaan. - Ei voi olla noin toivotonta kuin kuvailet. Ei usko, ei. Väsyttää, maanantai tulee, moi!
Ei ole pakko uskoa. Teen aina samat virheet, joita en sitten saa anteeksi. Tiedän, mitä ne ovat, mutta ne ovat osa masennustani. Turha niitä on tässä kuitenkaan selittää. Sinun pitäisi kysyä niiltä ihmisiltä, miksi en heille kelpaa.
On ihan tyypillistä, että ihmiset sysivät aina eteen päin: oletko puhunut sen ja sen kanssa? voisitko hankkia ammattiapua? Ja ammattiauttaja sysii taas johonkin suuntaan. Totta puhuen, haluaisin ja tarvitsisin jatkuvaa ihmissuhdetta ihan arkipäiväiseen kanssa käymiseen. Sellaista en saa ja siihen tämä oikeastaan lopulta kaatuu. Jos olisin 25 vuotta sitten tiennyt, missä jamassa olen nyt, olisin jo silloin päättänyt päiväni. Kuvittelin silloin, että tottahan minäkin ystävän saan. Hiljainen on kylätie...
kuka sinun ppiirteitäsi on kirjannut ja analysoinut ? Itsekkö, vai oletko sinä onnallisessa asemessa että olet tavannut ihan oikean ihmisluonteen asiantuntijan tai jonkun terapeutin joka oikeasti on kanssasi puhunut ?
Minä aikoinani hain apua syvään vuosia kestäneeseen masennukseen ja saina puoli tuntia kahden viikon välein keskustelua jota itse johdin ja johdattelin ja ns. ammattiauttaja vain nyäkytteli tai mumi merkityksettömiä asioita.
En todellakaan jaksa uskoa että tuollainen voisi auttaa ketään joka on masentunut.
Lähes vaatimalla vaadin, että kertokaa kuka minä olen, mitä minä olen, mikä minulla on, miksi näin on, mitä minä tekisin......ja tuhansia kysymyksiä jotka huusivat sisälläni ja uloskinpäin vastauksia mutta aika loppui....seuraava potilas.
Ja nyt olen yksin ongelmineni, itseni kanssa hukassa ja odotan päivää ettei minua enää ole !
puolituntisia. Ymmärrän jotenkin, millaisilla käynneillä sinä olet ollut (sorry)...
- Mä jouduin aikoinaan sillai tutkittavaksi, josko sair.eläkkeelle jo joutaisin. Olisin sitä halunnut psyykenvaivojeni takia. Tuolloin siinä tutkimuksen yhteydessä (laajaa testausta) tuli noita lausuntoja, joista sitten elämäni varrella onkin ollut jotenkin hyötyä, kun olen päättänyt niihin asennoitua, jotta opettavat ja antavat vinkkiä! Ei, Jumalan Sanaa ne eivät ole, mutta niistä sain hyviä vinkkejä, jotka oli totta, kun rauhassa tutkailin. En niistä kenellekään sellaisenaan raportoinut. Opin vaan tuntemaan itseäni lisää. Sitä työkyvytt.eläkettä ei tuolloin katsottu aiheelliseksi.
Joo, olen paljon työskennellyt itsekin ja keskustellut paljon erilaisten tavall. ihmisten kanssa!. Tommosta vinkkiä kun edes saa, vaikka siis ystävien, artikkeleiden, kirjojenkin kautta, niin sitä sitten voi miettiä laajemmin ja voi ainakin yrittää, josko saisi muututtua jossakin kohden. Asenne on aikamoinen avain asioihin myös, eikö?! Varsinaisesi mua sitten myöhemmmin alkoi auttaa uskoon tulo; huom. tämä maininta ohimennen tässä, ei tarvi tarttua siihen.
Tekstini (josta kysyt) loppupuolella en enää tarkoita ns. ammattiauttajia, vaan yleensä kaikkia ihmisiä, siinä vähän epäselvää. Tarkoitin vissiin, että tulin 'vähän pienemmäksi' kuuntelemaan ja kuulemaan myös ympäristöä, ystäviä, tuttavia, kylänmiehiä! Ei toki ns. ammattiauttajat ja nuo erik.lääk. mua ahjosta ulos tuoneet, mutta yhtenä osatekijänä, you know! Kaikki yhdessä vaikuttaa meidän tähän tuskaisen elämämme prosessiin. Sehän se on, pelkkä prosessi, häh?! Kylläpä tässä lääkityskin menossa on. Pärjäillään, kokonainen viikko taas edessä (huokaus).
Kirjoitit: "Teen aina samat virheet, joita en sitten saa anteeksi. Tiedän, mitä ne ovat, mutta ne ovat osa masennustani. Turha niitä on tässä kuitenkaan selittää. Sinun pitäisi kysyä niiltä ihmisiltä, miksi en heille kelpaa." Nythän pääsit asioidesi ytimeen, olet selvillä aikas paljosta! Tästäpä eteenpäin Sinulla on toivoa. Hmmm, mulle tuli (yöllä) kirkkaasti jotain "suurta uutta" (??!) mieleeni, mutta nyt se on hajonnut, enkä saa siitä kiinni... Mutta noista lauseista onnittelen kuitenkin, että kakistit ne. Ota vielä ihan handuun se juttuvyyhti, johon sanojesi mukaan aina sekoat, ja kattele rauhassa sitä. Sehän voikin muuttua tai Sinä niksahdat erilaiseksi. ?
Jos meistä jokaisen tarvitsee muuttua jossakin kohdin, ei se tarkoita että se entinen olisi karmeen viallinen. Mä pidän muuttumatonta ja muuttunutta tasavertaisina tyyppeinä, mutta siinä on se toivo, että muuttuneena voikin nytkähtää eteenpäin. Ainakin niin paljon, ettei itteensä lähde tuhoamaan peruuttamattomasti. (Lopeta se 'kämpän siivoaminen'!)
Eiköhän meillä ihmisillä ole 'täällä' aika lailla samat läksyt... En tarkoita olla ankara, kuten me masis-tyypit luontevasti olemme, mutta kun itte itteensa sopivalla vauhdilla ja rakkaudella tönii, voi joskus sitten, tosin tuskan kautta, helpottaaKIN, hetkeksi ainakin. Eväät voivat meillä olla heikot ja on raskasta kivirekeä vedettävä, mut ku onhan se tähänKIN asti liikkunut!?
Toteat, että Sulle sanotaan: "oletko puhunut sen ja sen kanssa? voisitko hankkia ammattiapua? Ja ammattiauttaja sysii taas johonkin suuntaan." Hyvin kuvattu, mutta vastakos tuon nyt sanoit, että tämmöistä tietä oot toki yrittänyt... Kyllä siinäKIN varmaan jotakin itua on ollut, mutta ehkä nyt on muun aika?!
Sainkin kiinni nyt, että yöllä mulle tuli ahaa-elämys tästä textistäs: "Totta puhuen, haluaisin ja tarvitsisin jatkuvaa ihmissuhdetta ihan arkipäiväiseen kanssa käymiseen. Sellaista en saa ja siihen tämä oikeastaan lopulta kaatuu."
Näin on, mielestäni! Tämä on ollut minunkin nieltävä, että yksineläjänä tämän elämäni elän; olen sen asian jo vissiin nielaissut. Arkipäivän jakaminen ja kanssakäyminen olisi tosi tärkeä ihmisolennolle. Mun ajatus on, että kun eri syistä tuo ei toteudu yhden elämän aikana, niin se elo mennee sitten siipirikkoisesti. Tunnen kaltaisiani monia, itteni lisäksi. Myös tutkimus tukee (kuulemma!) sitä, että pelkkä yksistään eleleminen tässä nykymaailmassa pitää yllä sairaalloisuutta ja tekee ihmisen niin sairaaksi, että ilmän lääkitystä ei pysty elämään ja toimimaan yhtään. Sorry. Näin on monilla kaltaisillamme, eikö. Psyko-fyysiset vaivat tulevat kavereiksi, muun sisällön puuttuessa, ja varsinkin siis normaalin luontaisen vuorovaikutuksen, just tuon arjen jakamisen puuttuessa. Rakkauden vaihtamisen (!), antamisen-saamisen, puuttuessa. Myös tärkeä tekijä on, että meikään ei kukaan koskaan koske, ei koskettele, nahkaakaan. Miten niin voisi elää?! No voihan sitä, mutta ei ihan terveenä. - Ymmärrän...
Ei olla silti toivottomia, katsotaan uteliaana tämä elämä loppuun. Paha paikka, yes. Ei olla yksin näiden kysymysten kanssa, vaikka arjessa ollaankin yksin. Kyllä mä olen tarkoitusta ja korvausta sitten tietoisellakin sublimoinnilla löytänyt. En olisi koskaan pystynyt itselleni mitään (itsaria) tekemään. Koen, että just mun on katsottava tämä 'prosessi' loppuun asti. Niin Sinunkin. Sitä paitsi se 'kaveri arkeen' voi vielä löytyä. Yritetään taas ja jollei onnistu, niin pannaan jonon jatkoksi! - Huh-huijaa!
tilanteessa olen itse !
En usko että on olemassa mitään todellista muuta keinoa päästä tästä yksinäisyydestä ja masennuksesta.
Olen ajatellut aivan samaa, että laitan kaiken kuntoon ja häviän pois. Ja näyttävästi ! Jotta näkisivät kaikki että minulla todella oli paha olla ja kukaan ei halunnut auttaa.
Kun vain jaksiaisn edes sen että siivoisin nurkat ja laittasin paperiasiat kuntoon, mutta ylivoimaiselta se tuntuu.
Jos vain tekisi lopun kaikesta, siivotkoon toiset ja jääköön kaikki muukin heidän huolekseen !
Mitä millään onkaan enää väliä kun olen pois, huolet siirtyy sitten heille jotkajälkeeni jäävät !
Jokainen aamu ensimmäisenä mielessä on että joko tänään on se päivä. Joka ilta viimeisenä mielessä että huomenna se on !
Tästä loukusta ei ole muuta ulospääsyä.
eräs emäntä presidentti Kekkoselle !
:-( Toinen "Kämpän Siivooja". Sinulle onkin tässä kokonainen kauheen pitkä tekstiketju valmiina tutkittavaksi! Toivon, että löydät siitä 'ikäänkuin-kavereita' itsellesi.
Ihan hassu ajatus (sorry, älä pahastu!), mut eikös kaikki kämppien siivoojat voisi löytää toisensa ja käydä yhdessä siivoskelemassa toistensa kämpät 'ennen lähtöä'. Sitten ei enää haluaisikaan 'lähteä'?! Tai, virtuaali-ystävyysverkosto voisi syntyä tänne otsikon "Kämppäänsä ennen lähtöään siivoavat" alle. Se olisi peiteotsikko umpikuja-tuntoisille, voih!
- Tarttee miettiä. Mieti Sinäkin. Ei, tää ei ole se päivä, ei.
tuntuu että juuri tänään on se päivä....
vieläkö kokeilisi josko joku auttaisi vai ataisiko mennä nyt....
voisin laittaa tänne nimeni ja osoitteeni ja puhelinnumeroni ja kertoa että aikaa on yksi tunti, ottakaa yhteyttä nyt jos koskaan välititte minusta, auttakaa nyt jos koksaan halusitte auttaa
ei tarvitse kenekään jälkeenpäin sanoa että kun olisi tiennyt.....
kaikki tietävät mutta kukaan ei välitä
itsellä ei ole voimia välittää
Jos laitat tänne numerosi, niin soitan. Voit lähettää sen myös osoitteeseen etunimi.sukunimi(at)osoite.zzn.com. Aiemmista viesteistä näet jotain tilanteestani. Luulen, että ainakin ymmärtäisin sinua, vaikken muuta osaisikaan.
Minun masennustani lisää, ettei ole muita kuin virtuaali-ystäviä. Täältä kun lähtee, niin ei kukaan ainakaan huomaa tai välitä. Samanlaisia välinpitämättömiä ihmisiä ovat kaikki kaikkialla.
Kämpän siivoaminen on osa itsesuojelua. En halua jättää kaikkea välinpitämättömien ihmisten nähtäväksi kuolemani jälkeen. Vaikka toisaalta olisi ihan hyvä, että joku joutuisi näkemään tämän koko surkeuden sensuroimattomana.
ikäänkuin sillei ihmisiä ole, eivät ihmissuhteita korvaa. Heidän kanssaan voi vain ajatella, kunnes parempaa ratkaisua ja voimaa löytyy. Se oli (minulta) vähän typerää heittoa, sorry. Joskus kuitenkin on helpompi miettiä tuntemattomana, netti korvaa entisajan hätäpuhelimiin (SOS) yms. soittoja.
Tuo, joka sanoi, että tunti aikaa näyttää, josko joku välittää... Nasevasti olet kuvannut ikävän tilanteesi, mielestäni. Sitä kun vain ei oikein uskalla tämän kautta... You know!
-Huokaus, ja maanantai on kohta illassa!!??
Laitoin häntä varten e-mail-osoitteeni, mutta en usko, että hän jaksaa ottaa yhteyttä. Masentuneena ei jaksa - etenkään siinä vaiheessa, kun jo suunnittelee lopullista lähtemistä - paljon mitään. Jokin pieni toivonpilkahdus saattaa olla jopa kuolettava, koska ei pysty enää tarttumaan siihen.
ajattelin tuolla tunnin määräajalla nimenomaan niitä ihmisiä jotka tunnistaisivat minut yhteystiedoistani....
niin, edelleen olen täällä, kuten huomaatte ja tunti on mennyt...
eli mitään ei ole tapahtunut enkä ole uskaltanut niin repästäkkän että olisin täällä itseni paljastanut, siispä ei vanhat eikä uudetkaan ystävät ole rynnänneet minun ovelleni apua tarjoamaan eikä puhelin ole edelleenkään soinut
sain kuitenkin pyynnön ottaa yhteyttä alkuperäiseen kirjoittajaan, mutta vielä en ole sitä tehnyt
miten vaikeata se kuitenkin on sitten lopulta, tuoda tuntemattoman ihmisen eteen tämä kaikki oikeana ihmisenä eikä täältä nimimerkkien takaa
mutta toisaalta lohduttaa että jossain on joku joka kokee samanlaisia asioita ja jo se antaa vähän toivoa että jos sittenkin olisi jokin keino...
niin monista vaikeista tilanteista ja tunteistahan ihmiset ovat kautta aikain selvinneet, miksi en sitten minä jolla kuitenkin on terveys vielä muutoin tallella ja vuosien puolesta elämmäkin voisi olla jäljellä ja suku on suuri ja menneisyydessä paljon kaikenlaista muisteltavaa....mutta helvetti, miten selvitä tästä hetkestä kun kaikki kaatuu päälle ja pää hajoaa näistä epätoivoisista ajatuksista
ja tuo aurinko vain jaksaa tuolla ulkona paistaa, ihan kuin kiusallaan...
ennen se teki mielen iloiseksi ja aivot pulppusivat energiaa ja uusia ideoita, kädet kävi ja ajatukset lensivät vain kohti aurinkoa kosti onnellisuutta ja aina oli ihmisiä kenen kanssa jakaa se kaikki
että elämä heittelee...
että me kaksi ja enemmänkin olemme tässä jo lähes kuin käsikädessä, yhtä aikaa linjoilla, lähellä mutta silti hiton kaukana
lohdullista tämäkin, kumpa tietäisin ketä te olette, missä te olette ja mitä voitaisiin tehdä että päästäisiin jakamaan tämä musta epätoivo niin että siitä tulisi kirkas ilo ja saataisiin elää huominen päivä auringon paisteisessa risukasassa
mutta entä jos taas kokee vain pettymyksen, entä jos emem oikeasti jaksakkaan välittää toistemme murheista omiemme painaessa niin hemmetin paljon enemmän, niinhän me kuitenkin tunnemme
onko meillä empatiaa toisillemme ja riittäisikö tässä enää pelkkä empatia
en tiedä, mutta älkää nyt helvetissä kukaan häipykö minnekkään vaan tulkaa kaikki tänne....mennään vaikka Äimäraution raveihin...tai jotain...
jo nyt tunnen jotenkin sinut läheiseksi tai en tai kyllä tai en tiedä, mutta jotenkin olen pääsemässä jaloilleni tai sitten tulossa vain hysteeriseksi tai mitä lie mutta minusta tuntuu että meidän kahden ajatukset taitaa kulkea juuri näillä hetkillä samoja ratoja ja toivottavasti molemmin puolin pieni valopilkku väijyy tuolla jossain...jospa sittenkin siirtäisi kaiken huomiseen, onhan se huominen kuitenkin vielä olemassa, onhan...
tahtoisin niin olla iloinen entinen oma itseni ja olla se joka auttaa toista enkä se joka kerjää mötätuntoa ja huomiota....hävettää olla heikko
joka (vahingossa) nimesi Sinut noin. Mutta otitpa nimen käyttöön. Minä olen myös - toheli.
Kyllä siis minäkin olen aikoinaan ollut tommoisissa ajatuksissa, jotta 'mun on kuoltava' kun ei muutakaan ole eikä tule. Siihen asti mä tajuan, siis ton karmeen tuskan. Sen keskellä ei näe eikä kuule oikein. Mulle tuolloin joskus tuli kamala tunne siitäkin, että kuin olisi pilvet pudonneet pilvisenä päivänä päälle.
- Tämä tervehdys nyt tällä erää Teille toheloille "siivoajille" sekä kaikille meille, tasavertaisesti. Tartis munkin kämppä siivota, mua hirvittää, jos kuolen kohtaukseen ja toiset näkee... Apua! Ymmärrän.
Tiedätkö, että tunnen tuon tapauksen "toisesta tohelosta", se nimittäin sattui Kekkoselle kotipaikkakunnallani silloin joskus oisko ollut 60-luvulla.
Tarinahan oli se kun Kekkonen läikytti kahvia pöytäliinalle eikä emäntä sitä tietenkään uskaltanut torua vaan hienotunteisena siisti jäljen ja kun talon isännälle sattui sama vahinko niin kainuulaisemäntä kivahti nuo kuuluisat sanat "siinä toinen tohelo".
Se on hauska juttu joka on jäänyt elämään ja hauskaa siinä on sekin kun Kekkonen laittoi emännälle uuden pöytäliinan "toiselta tohelolta".
ja tämä tarina on tosi...tai niinkuin minä sen muistan vaikka aolin siihen aikaan hyvin hyvin pieni tyttönen...ja olenhan luntannut sen ko. pitäjän historiatiedoista
näin iltaa kohti olokin kevenee ja näin mukavassa seurassa....kiitos
Hyvä että joku täällä vähän piristyykin. Itse en usko, että huominen olisi pätkääkään parempi kuin tämä päivä. Olen liian monta kertaa pettynyt.
Eräs naapurini teki itsemurhan. Hänellä oli saman tapainen elämäntilanne kuin minulla. Kärsi kovasti. Luulin tosin, että hän oli "vain" vihainen ja katkera, mutta myöhemmin tajusin, että hän oli myös surullinen ja masentunut, kun puoliso oli jättänyt. Oikeudenmukaisempaa olisi ollut, että se jättäjä olisi tapettu eli väärä ihminen kuoli. Mutta hän tiesi, ettei oikeus tapahtuisi ja että hylkääjät ja pettäjät mellastavat tässä maailmassa. Juuri luin netti-Iltasanomista, että naisen pitää uskaltaa erota huonosta liitosta. Kukapa siitä välittää, että seurauksena on masennusta, työkyvyttömyyttä ja itsemurhia?
aloitit itse tämän viestiketjun ja minä sen löytäessäni olin aivan puhki mutta nyt tämän päivän kuluessa jotenkin olo on tullut paremmaksi
minulla on mieletön halu saada se paremmaksi vaikka välillä en kertakaikkiaan jaksa muuta kuin itkeä ja hautoa kuoleman ajatusta
nyt meidän on tehtävä jotain sinun olosi kohentamiseksi
kerro mikä olisi se asia joka saisi sinuun toivoa
mitä sinä tarvitseisit kaikkein kipeimmin
mikä on ollut se asia joka on sanut sinut tähän tilanteeseen, jos sitä nyt voi yleensä nimetä yhtä asiaa, eipä niin, mutta jokin asia mikä pitäisi olla toisin, mikä auttaisi
anna tulla tuutin täydeltä, pura tuskasi jos vähänkään koet että se voisi auttaa
minä kuuntelen täällä ja teen parhaani....
samalla minä yritän saada itselleni sähköpostiosoitetta jossa ei näy oma nimeni ja päästä kirjoittamaan sinulle henk.koht.
menikin tarkalleen noin. Kiitos, kun kerroit sen uudelleen ! Mua tiätsä nauratti se tässä nyt kuin olisi uusikin asia ollut. Muistan kuulleeni tuon aikoinaan just noin mutten enää olisi pystynyt palauttamaan noin tarkasti mieleeni. - Tsaukki hetkeksi kaikki kämppiään siivoavat tohelot...
että ei kai välttämättä tavoitteeksi tarvitse laittaa, että ne kaikki ongelmat ja tuskaiset tunteet aletaan jakaa ja niitä on yritettävä ratkoa?! Tarkoitan tässä oikeaa tutustumista samassa tilanteessa elävien ihmisten kesken. Mun tulisi mieleeni seuraavasta (edellä):
"...mutta entä jos taas kokee vain pettymyksen, entä jos emme oikeasti jaksakkaan välittää toistemme murheista omiemme painaessa niin hemmetin paljon enemmän, niinhän me kuitenkin tunnemme. Onko meillä empatiaa toisillemme ja riittäisikö tässä enää pelkkä empatia.
En tiedä, mutta älkää nyt helvetissä kukaan häipykö minnekkään vaan tulkaa kaikki tänne....mennään vaikka."
Wau, Sinulla on hienoa näkemystä. -Voisiko ajatella tehdä ja toimia ihan rauhallisesti jotain yhdessä tai mikä minusta on hirveän hyväksi ihmiselle: olla hiljaa yhdessä!! Ei tarvitsisi laittaa päämääräksi niiden vaikeimpien asioiden vaihtoa, ei pitkään aikaan. Riittää, kun kumpikin (tai me monet) tietää, että sellaisia raskaita asioita ON. Sitten voisi olla, muuten vain, sepä voisi tuntua yhteydeltä, jota totta vie jokainen kaipaa ja tarvitsee.
Sinä mun mielestä olet piristynyt ajattelemaan hienosti tätä kuviota tuossa (edellä):
"...ja mitä voitaisiin tehdä että päästäisiin jakamaan tämä musta epätoivo niin että siitä tulisi kirkas ilo ja saataisiin elää huominen päivä auringon paisteisessa risukasassa."
Edellä hienosti ja positiivisesti sanottu. Siis tämä on tervettä ajattelua ja toivetta, eikös vain!!? Emme me ole 'sairaita' mitenkään, vaan tämä maailmanmeno on tehnyt meitit tämmöisiksi; reaktiomme ovat oikeita ja ilmentävät, miten terveitä sisäisiltä pyrkimyksiltämme olemmekaan! - Hyvää yötä. Taitaa syksy vihdoin tulla, se helpottaa minua! Tässäpä ihmiset myös ovat erilaisia, mutta minulle tämä kesä on ollut raskas.
tilastotieto. Ei meitin täällä välttämättä kauan tarvitsekaan palloilla. Kuulin hiljattain uutisista, että on tutkimuksin todettu, jotta ne ihmiset, jotka ovat jääneet elämässään työkyvyttömyyseläkkeelle, kuolevat huomattavasti aiemmin verrattuna niihin, jotka eivät ole tuollai sairastuneet. Tähän mielestäni voisi hahmottaa, että jos mikäli työ on muistakin syistä jäänyt pois elämästä, niin vaikutukset samat: kuolee pikemmin! Tilastoitu on myös, että sama vaikutus yksinään elämisellä.
Siinä uutisessa selitettiin tämä varhaisempi kuolema sillä, että työkyvyttömäksi jääminen heikentää aikaa myöten itsetuntoa, minkä seurauksena tulee sairautta ja kuolemakin pikemmin.
"Lohdutus" on siinä, ettei meitin siipirikkojen tarvitse murehtia niinkään tulevasta, jotta me täällä 9-kymppisiksi tuskaillaan ! Edelleen, tarkoitan Teille, joita oma käsi nyt houkuttelee ja joilla umpikujamainen musta tunneli ilman tunnelin aukon valonvärvettä, että yrittäkää jaksella vähän aikaa! Se olisi niin selkeämpi ja kaikille osapuolille kuitenkin hyväksi, jotta luojamme itse hoitaa ajan ja hetken, jolloin lopullinen lähtö on. Hän on meidät pannut alkuun, niinpä pankoot loppuunkin!
- Jaksamista Kaikille tähän ketjuun osallistuneille taas yön yli. (Mihin olet "mun aika mennä on" kadonnut, muuten?) - Tiistaihin. Ja eipäs hättäillä!
Ei lohduta yhtään! Mitä lohdullista on siinä on, että kurjan elämän jälkeen kuolee yksinäisyyteen? Ei mitään! Ihan sama kuin "lohduttaisit" meitä sillä, että joka neljäs ihminen sairastuu syöpään, joka sekin voi tappaa. Tilastotiedot pitäisi todellakin unohtaa, kun on kyse yksilöistä ellet nyt haluakin nujertaa kaltaisiani ihmisiä. Ymmärrät kai, että juuri nuorena itsensä tappaneiden osuus vaikuttaa tuohonkin tilastotietoon, että yksin elävät kuolevat varhain.
Yritän jaksaa siivota kämppäni, vaikka voisin kyllä kuolla saman tienkin.
tarkoittanut heilutella! Mä itseni kautta vissiin vain toin esiin tunnetta ja ideaa, jonka ao. uutinen herätti, ettei missäänkään tapauksessa täällä kauhean kauaa tarvii taistella...
Mua niinkuin helpotti. Niin, asia riippuu tosi kovasti ihmisen iästä myös! Just joo. Siis mulla kai oli semmoinen ajatus, kun kirjoitin, että jos kuka haluaa itse määrätä delaamisensa, niin ei kai se ole kauhea kuulla, että tuommoisetkin tutkitut jutut ehkä voisivat pitää paikkansa. Saakin kuolla sitten, aika pian. Sorry näin raaka puhe nyt.
Mä nyt meinaan, ettei tämä kärsimys nyt enää niin kauhean pitkä voi (just minulla) olla.
- Anteeksi, jos vaikutin synkistävästi. Sinussa kuitenkin vaikutti tulevan esiin halua elää ja löytää uusia ratkaisuja itsellesi mieluummin kuin että 'noudattaisit tuollaista tilastoa'.
Jaksamista taas toivoen, 'huh-huija'.
Olen valitettavasti sitä ihmistyyppiä, joka jäisi eloon, vaikka hortoilisi kuukausikaupalla ympäri Bagdadia jenkkilippua heilutellen. Mutta eihän elämä tietenkään loputtomiin jatku, ja sen tietää ilman tilastojakin. Kuolema on geeneissä.
Sinuakaan ei varmaan lohduta, jos tilastojen mukaan olet juuri sopiva itsemurhakandidaatiksi.
riittävästi ! Kyllä, tosi raskaan asian kanssa painit! - Mahdollisimman hyvää yötä.
panna kasaan paasilinnalta tuttu hurmaava joukkoitsemurha, meitähän lienee jo linja-autolastillinen koossa monenkirjavaa väkeä
jolla saataisiin varmasti aikaan yhtä hauska ja rakentava matka