...elää hyvä elämä".
No niin, siinä lause joka pitää 100 %:sesti paikkaansa, mutta jonka toteuttaminen käy vielä myöhemminkin hankalaksi.
Minua haukuttiin yläasteella kehitysvammaiseksi. Olin luokaltani AINOA, jonka älykkyys oli kuulemma "kehitysvammaisen tasolla". Se loukkasi, rasitti, ihan uuvutti minut. Muistan vieläkin esimerkiksi sen, kun luokkamme fiksuin ja kiltein tyttö luuli tosissaan minun olevan heikkoälyinen oppilas. Hän tuijotti itsekseen minua seiskalla aina tunnin lopussa, aivan kuin katsoen saanko nyt jonkin kohtauksen (katse oli todella omituinen). En uskaltanut pahemmin puhua koulussa muiden kuullen, koska ajattelin olevani puheiltani todella älytön. Jos bussivuoro oli jäänyt jonakin aamuna välistä ja tulin sen takia myöhässä tunnille, en uskaltanut mainita siitä luokan kuullen opettajalle, sillä luulin etten osaisi kertoa asiaani järkevästi. Yläaste oli ihan yhtä helvettiä koko ajan. Tunsin itseni typeräksi ja noloksi. Kun menin lukioon, minulla oli sama ongelma yhä tallella: en uskaltanut viitata tai puhua ollenkaan tunneilla. Olin ihan hiljainen kouluajan. Yläasteelta ja lukiosta sain molemmista itselleni muutaman kaverin, joten ihan yksin en onneksi jäänyt. Mutta ikävintä tässä on se, että en ole päässyt eroon tyhmyyden pelostani. En uskalla puhua uudessa opiskelupaikassani muiden kuullen. Kadehdin suuresti ihmisiä, jotka pystyvät luennoilla kommentoimaan täysin vapaasti. Tuntuu siltä kuin ihmiset eivät ollenkaan tajuaisi, että hyvin ja fiksusti puhuminen vaatii aina suurta keskittymiskykyä; jos ei puhu hyvin, se ei tarkoita että olisi tyhmä! Huonosti puhuminen voi johtua tyhmyyden sijaan jännityksestä, ahdistuksesta jne. Ei voi keskittyä kahteen asiaan samalla kertaa: suorittamiseen ja oman suorituksensa tarkkailuun. Jos on itsevarmuutta "heittäytyä" koko luentosalin kuullen, tulee varmasti puhuneeksi fiksusti ja osuvasti. Ihmiset eivät tunnu ymmärtäväm tätä. He luulevat, että henkilön älykkyys on sen mukainen, miten hyvin hän puhuu. Kukaan ei tajua, että tilanteessa voi olla häiriötekijöitä! (esim. jännitys tai vaikkapa senhetkinen unenpuute). Itse pidän siitä huolen, etten muodosta minkäänlaista käsitystä ihmisen älykkyydestä tai muutenkaan persoonasta muutaman puhekerran jälkeen. Olen maltillinen ja nöyrä enkä lyö toisesta saamaa vaikutelmaa heti lukkoon. Mutta moni näyttää tekevän niin. Ihan yliopistossakin! Kenelläkään ei ole aikaa (eikä mielenkiintoa) pysähtyä miettimään, onko toinen ihminen sittenkään sellainen miltä hän vaikuttaa. Pitäisi antaa itsestään normaali-fiksu ja mukava vaikutelma muille, mutta siihen ei kykene kun on kiusattu ties miten pahasti!! Sitä vain sanon, että kiusaaminen saattaa vaikuttaa joidenkin arkipäivässä taustalla vielä vuosien päähän.
No niin, siinä lause joka pitää 100 %:sesti paikkaansa, mutta jonka toteuttaminen käy vielä myöhemminkin hankalaksi.
Minua haukuttiin yläasteella kehitysvammaiseksi. Olin luokaltani AINOA, jonka älykkyys oli kuulemma "kehitysvammaisen tasolla". Se loukkasi, rasitti, ihan uuvutti minut. Muistan vieläkin esimerkiksi sen, kun luokkamme fiksuin ja kiltein tyttö luuli tosissaan minun olevan heikkoälyinen oppilas. Hän tuijotti itsekseen minua seiskalla aina tunnin lopussa, aivan kuin katsoen saanko nyt jonkin kohtauksen (katse oli todella omituinen). En uskaltanut pahemmin puhua koulussa muiden kuullen, koska ajattelin olevani puheiltani todella älytön. Jos bussivuoro oli jäänyt jonakin aamuna välistä ja tulin sen takia myöhässä tunnille, en uskaltanut mainita siitä luokan kuullen opettajalle, sillä luulin etten osaisi kertoa asiaani järkevästi. Yläaste oli ihan yhtä helvettiä koko ajan. Tunsin itseni typeräksi ja noloksi. Kun menin lukioon, minulla oli sama ongelma yhä tallella: en uskaltanut viitata tai puhua ollenkaan tunneilla. Olin ihan hiljainen kouluajan. Yläasteelta ja lukiosta sain molemmista itselleni muutaman kaverin, joten ihan yksin en onneksi jäänyt. Mutta ikävintä tässä on se, että en ole päässyt eroon tyhmyyden pelostani. En uskalla puhua uudessa opiskelupaikassani muiden kuullen. Kadehdin suuresti ihmisiä, jotka pystyvät luennoilla kommentoimaan täysin vapaasti. Tuntuu siltä kuin ihmiset eivät ollenkaan tajuaisi, että hyvin ja fiksusti puhuminen vaatii aina suurta keskittymiskykyä; jos ei puhu hyvin, se ei tarkoita että olisi tyhmä! Huonosti puhuminen voi johtua tyhmyyden sijaan jännityksestä, ahdistuksesta jne. Ei voi keskittyä kahteen asiaan samalla kertaa: suorittamiseen ja oman suorituksensa tarkkailuun. Jos on itsevarmuutta "heittäytyä" koko luentosalin kuullen, tulee varmasti puhuneeksi fiksusti ja osuvasti. Ihmiset eivät tunnu ymmärtäväm tätä. He luulevat, että henkilön älykkyys on sen mukainen, miten hyvin hän puhuu. Kukaan ei tajua, että tilanteessa voi olla häiriötekijöitä! (esim. jännitys tai vaikkapa senhetkinen unenpuute). Itse pidän siitä huolen, etten muodosta minkäänlaista käsitystä ihmisen älykkyydestä tai muutenkaan persoonasta muutaman puhekerran jälkeen. Olen maltillinen ja nöyrä enkä lyö toisesta saamaa vaikutelmaa heti lukkoon. Mutta moni näyttää tekevän niin. Ihan yliopistossakin! Kenelläkään ei ole aikaa (eikä mielenkiintoa) pysähtyä miettimään, onko toinen ihminen sittenkään sellainen miltä hän vaikuttaa. Pitäisi antaa itsestään normaali-fiksu ja mukava vaikutelma muille, mutta siihen ei kykene kun on kiusattu ties miten pahasti!! Sitä vain sanon, että kiusaaminen saattaa vaikuttaa joidenkin arkipäivässä taustalla vielä vuosien päähän.
Vastaukset 4
Vanhimmat
älä yleistä, en mä ainakaan noin ajattele.
Sun ei kannata välittää jos et saa asiaan ilmaistuu oikein, et oo yksin. Mullakin on se ongelma, mutta jos kukaan ei tajua mitään, niin toistan sanomani kylmänviileästi. Ja sitten korjailen sanomiani, eikä siinä mitään. Sun vaan pitää olla ylpee itestäs ja olla sellanen kun olet. Ei kannata välittää niistä idiooteista, jotka eivät tunnista normaalia ihmistä oikeasti jälkeenjääneistä.
No niitä idiootteja on aika paljon.
Minunkaan puheestani ei aina (läheskään aina) saada tolkkua. Mitäs sitten, newbieitä kun ovat.