...kun ihmiset, jotka asuvat poika/tyttöystävänsä kanssa tai joilla yleensäkin on vakavampi/jonkinlainen suhde tulevat tänne valittamaan yksinäisyyttään?
Minua se ärsyttää. Itse olen niin pirun yksin, että olisin varmaan taivaissa, jos joku edes osoittaisi kiinnostusta mua kohtaan.
Älkää nyt suuttuko. Totta kai yksinäinen voi olla vaikka olisi miljoona ystävää ympärillä. En tarkoita sitä, että olisi "väärin" olla yksinäinen vaikka onkin parisuhteessa. Olen vain kateellinen kun minulla ei ole ketään. Olkaa onnellisia kumppaneistanne.
Minua se ärsyttää. Itse olen niin pirun yksin, että olisin varmaan taivaissa, jos joku edes osoittaisi kiinnostusta mua kohtaan.
Älkää nyt suuttuko. Totta kai yksinäinen voi olla vaikka olisi miljoona ystävää ympärillä. En tarkoita sitä, että olisi "väärin" olla yksinäinen vaikka onkin parisuhteessa. Olen vain kateellinen kun minulla ei ole ketään. Olkaa onnellisia kumppaneistanne.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Muakin ärsyttää semmoiset ihmiset jotka seurustelevat ja valittavat että ovat yksinäisiä. Itse haluaisin löytää tyttöystävän ennen kuin on liian myöhäistä, mutta kun kolmenkymmenen raja lähestyy pelottavasti. Entisillä juoppokavereilla ja panopukeilla on kyllä kaikilla tyttöystävät, mutta kumma ettei minulla. Entisiä siksi etten halua olla yhteydessä semmoisiin ihmisiin jotka eivät välitä mistään mitään ja dokaavat joka viikonloppu.
...kunnon ystäviä, saati sitten seurustelukumppania,jonka kanssa olisi hyvä olla. Kavereita voi olla, mutta oikea, todellinen ystävyys on harvinaista! Olen siitäonnellisessa asemassa, että minulla on yksi tosiystävä ja aviomies,jonka kanssa voi jutella lähes kaikesta. Tsemppiä teillekin,toivottavasti etsivä löytää...
Vaikea sanoa, kumpi on säälittävämpää: Hirveä parisuhde vai täysi yksinäisyys... Aika tasoihin menee, luulisin. Sinulle tulee sellainen harhakäsitys, että voisit kadehtia heitä, mutta se ei pidä paikkaansa. Itse en ole seurustellut kertaakaan enkä kadehdi ihmisiä, jotka elävät surkeassa, rakoilevassa parisuhteessa.
Ole rauhassa kade, mutta se on vähän sama asia kuin kadehtisit pyörätuolilaista siitä, ettei hänen tarvitse koskaan rasittaa jalkojaan. Onhan huonossa parisuhteessakin pienenpientä "tukea", mutta se ei ihmistä oikeasti auta mihinkään suuntaan, vaan ainoa apu olisi huonon parisuhteen lopettaminen.
Huono parisuhde on vapaavalintainen asia, toisin kuin yksinäisyys eli siitä pääsee halutessa pois ja ei parisuhteen tarvitse olla huonom, että valitettaisiin yksinäisyydestä.
Onhan tuo yleisestikin ottaen varsin ärsyttävää. Varsinkin aiemmin kun näytti siltä, ettei tässä tule ketään koskaan tavattuaakaan. Tilanne on muuttunut omalla kohdallani, mutta edelleen ymmärrän hyvin sen, että miten vaikeaa on saada edes se ensitapaaminen käyntiin, jos ei ole koskaan ollut kenenkään kanssa.
ei ole huonossa parisuhteessa helppoa, kun siitä on tullut kuitenkin jo tapa olla toisen kanssa. Siitä pääsee pois vasta sitten, kun on tahdonvoimaa riittävästi.
"ymmärrän hyvin sen, että miten vaikeaa on saada edes se ensitapaaminen käyntiin, jos ei ole koskaan ollut kenenkään kanssa"
Jaahas, eivätkö ensitreffit ole mielenkiintoisen ihmisen kanssa aina jännittävät, vaikka treffeille meneminen olisi jo sadas kerta? ;)
ehkä kumminkin hieman eriluokkaa olevaa jännitystä... luulisin.
"ei ole huonossa parisuhteessa helppoa, kun siitä on tullut kuitenkin jo tapa olla toisen kanssa. Siitä pääsee pois vasta sitten, kun on tahdonvoimaa riittävästi."
Saattaa olla niin, mutta kysymys on silloin enemmänkin omasta tahdonvoimasta/halusta. Yksinäisyyden suhteen noin ei voida ajatella. Se että haluaa olla jonkun kanssa ei tarkoita sitä, että se toinen haluaisi olla minun kanssani.
Taitaa se olla hyvinkin eri luokkaa olevaa jännitystä. Jos on tavannut aikaisemminkin useita henkilöitä, niin siihen on jollakin tavalla tottunut ja ei ole myöskään pelkoa yksin jäämisestä, koska pystyy tapaamaan aina uuden tyypin. Jos taas ei ole koskaan tavannut ketään, niin paineet ystävän/kumppanin löytämiseen kasvavat todella merkittävästi.
Itse olen "ärsyttävä seurusteleva", mutta poikaystäväni lisäksi minulla ei ole yhtään kaveria tai edes tuttavaa, jonka kanssa juttelisin tai olisin yhteydessä (paitsi lähisukulaisia, mutta en heidänkään kanssa soittele tai tapaa kovin usein), enkä osaa tutustua ihmisiin noin yleensä, joten pidän itseäni yksinäisenä ja yksinäisyyteen tuomittuna.
(Jos poikaystäväni tai minä olisi ollut varattu, hänestäkään ei varmasti olisi tullut edes kaveriani, koska en vain onnistu tutustumaan tai varsinkaan ystävystymään keneenkään, ellei tällä ole erityistä syytä olla kiinnostunut, koska en osaa olla aktiivinen, tai sellainen johon joku haluaisi tutustua.)
Itseäni ärsyttää vähän, kun ihmiset, joilla on useampia kavereita tai jopa ystäviä, ja jotka osaavat ihan hyvin tutustua ihmisiin ja olla niiden kanssa valittavat yksinäisyyttään, sillä tuntuu, että he ovat "normaaleja ihmisiä", ettei heidän tilanteensa ole toivoton.
Viime yönä tuli taas huomattua, miten iloinen ja onnellinen sitä voi olla silloin jos ei tarvitse olla kotona täysin yksin. Eli sain lopultakin baarista yhden tytön lähtemään kämpälle yön yli nukkumaan. Ko. tyttö halusi nukkua tiukasti erillään omalla patjalla eikä antanut edes iltapusua, aamulla tosin halauksen ennen kuin lähti junalla pohjois-suomeen takaisin. Vaikka siinä ei mitään kummempaa tapahtunut, silti on hyväntuulinen olo ja herätyskellon soitua kävin heti suihkussa ja hampaat harjaamassa ja olin n. 15 minuutissa lähtövalmis töihin. Yksin ollessa tyypillisesti aamulla herääminen venyy useita tunteja ja olo on ahdistunut ja itkuinen.
Parisuhteessa elävät eivät todellakaan ole yksinäisiä. Vaikka olisikin jotain ongelmia joiden takia toinen nukkuu esim. sohvalla, silti ei ole yksinäinen eikä joudu viettämään aikaansa yksin. Parisuhteessa elävät ruikuttajat eivät vain osaa arvostaa yhdessä olemista. Minä olisin vastaavassa tilanteessa varmaankin maailman onnellisin ihminen. Siitä voi vain haaveilla että pystyisi joka yö nukkumaan toisen kanssa.
Moi!
Mistähän tuo aamuitkuisuus muuten johtuu? Itellä tuntuu olevan sitä jatkuvasti.
Vaikka heräis kivassa seurassakin, vituttaa aamuisin tosi paljon eikä huvittais lähtee töihin tai mihinkään muuallekaan. Aamuyöstä jos vahingossa herää ennen kellon soittoa, alkaa ahdistaa ihan jumalattoman paljon se parin tunnin päästä oleva herätys. En tiedä, tuntuu että olen muutenkin jotenkin aikaisessa kaamosmasennuksessa. Vaikka taidan olla vuoden ympäri melko masennusherkässä tilassa. Välillä itkuisuus jatkuu koko päivän, ja loppuu hetkellisesti kun pääsee töistä. Sitten pari tuntia kotona koneen ääressä, ei sosiaalisia kontakteja ja illalla ehkä joku hikinen leffa tai jotain. On tosi vaikeea olla asikaspalvelutyössä, kun tuntuu että pää on jatkuvasti palasina.
Miten muut ovat päässeet eroon/vähentäneet tällaista jatkuvaa itkuhommaa?
Alkaa pikkuhiljaa ärsyttää, eikä tätä voi enää mitenkään laittaa edes kuukautisjuttujen piikkiin. Välillä ahdistaa niin paljon että tuntuu ettei hengittäminenkään enää onnistu.
On niin erilaista. Itse olen ollut 8v ilman minkäänlaista suhdetta edes yhenyön juttuja. Ja siksi en ole juurikaan aikuiseen ihmiseen koskenut tai keskustellut. Minulla on kuitenkin 2 poikaa joita olen vienyt eteenpäin ajattelet ehkä, että en ole silloin yksin, mutta se on taas yksi yksinäisyyden muoto. Pojille ei voi aikuisten murheista puhua ja aina on näytettävä pirteeltä ja iloiselta vaikka sisältä tuntuisi pahalta tai haluisi vaan painua nukkumaan:)