itkettää

Lapseni oli neljän vanha kun oltiin samassa tilanteessa- vein pissanäytteen tk:n ja soitin tulosta niin hoitaja pani käden luurille ja sanoi lääkärille että "täällä on nyt SE äiti.." ja arvasin heti että joku hätä on ja siitä sitten suoraan sairaalaan.
Kahdeksan vuotta on kulunut mutta ei se päivä koskaan unohdu.

Lohdutuksena kenties on että hyvin taudin kanssa tulee toimeen ja toisilla on vielä pahempia juttuja mutta ei se tossa tilanteessa auta, sen muistan mutta näin se vaan on kun tässä päivä kerrallaan on sen Tyyppi 1:n kanssa eletty.
Ja mitä pienempi lapsi on niin ei tule edes muistamaan aikaa ennen diabetesta. Meidän oli neljä vuotta ja on monesti sanonut ettei hän osais elää ilman tätä! Lapset sopeutuu. Vanhemmilla vaan on itku herkässä kun miettii tulevaa ja suree pientä..lapsi elää vaan tätä hetkeä ja kun on taas pistetty niin kaikki on ihan ok seuraavaan pistokseen asti.

Hakeutukaa toisten diabeetikko-lasten perheitten seuraan- vertaistuki on kaikkein parasta.

Voimia teille ja eletään vaan hetkeä eikä tulevaa..!

Vertaistuki on varmasti ainakin alkuvaiheessa tarpeen.Sitä saa ensihätään vaikka www.diabetes.fi kohtauspaikalta osiosta lapset ja diabetes.
Toivotan todellakin voimia teille diabeteksen kanssa elämiseen.Kyllä tämän taudin kanssa oppii elämään ihan hyvin ja voi elää ihan normaalia elämää.Itse olen sairastanut 23 vuotta.ei mitään elinmuutoksia , olen naimisissa, saanut kolme tervettä ihanaa lasta,käyn töissä ts.ihan normaalia elämää..eikä tauti minua pahemmin haittaa.

Olen itse sairastanut 1-tyypin diabetesta pyöreät kymmenen vuotta ja hyvin on tultu taudin kanssa juttuun. Itselleni taudin alkuvaiheessa oli ensisijaisen tärkeää, että vanhempani eivät ruvenneet hössöttämään diabetekseni takia, vaan kohtelivat minua kuin tervettä. Sillä tavoin koin itsekin itseni terveeksi enkä tänäkään päivänä pidä itseäni sairaana. Minulla nyt vain sattuu olemaan tällainen ominaisuus kuin diabetes.

Lapsesi on vielä niin pieni, ettei hän tule isompana edes muistamaan elämää ilman diabetesta, mikä helpottaa sopeutumisessa. Ei kannata murehtia, että lapsen elämästä tulee vaikeaa tms. sillä diabetes ei hallitse elämää, kunhan sen vain hoitaa hyvin (mikä ei sekään ole kovin vaikeaa).

Olen nyt 22-vuotias ja mitään en ole kymmenen vuoden aikana jättänyt diabeteksen takia tekemättä. Olen patikoinut kymmeniä kilometrejä, polkenut pyörällä satoja... ei siis ainakaan liikunnallisuutta ole estänyt.

Pitkäaikaisverensokerini on ollut aina ihannelukemissa tai aivan niiden tuntumassa, joten mitään elinmuutoksia tms. ei ole tullut eikä tulossa. Ja voin sanoa, että hyvän hoitotasapainoni saavuttamiseen en ole tarvinnut mitään suunnatonta ponnistelua, vaan diabetes on pysytellyt itsestään aisoissa. Ei siis pidä pelätä diabeteksen hankaluutta, sillä suuri osa diabeetikoista kuitenkin selviää melko helpolla hoidostaan.

Toki diabetes on ensialkuun shokki, mutta hyvin pian se muuttuu osaksi arkea ja poistuu valokeilasta taustavaikuttajaksi. Itse en ole sitten diabetekseni toteamisen sairauttani itkenyt enkä itke. Diabetes on ihan siedettävä kaveri :)

Olen pian 6-vuotiaan diabeetikkotytön äiti, joka tyttö meillä sairastui tasan 2-vuotiaana. Alkuun kaikki voi tuntua kaoottiselta ja kamalalta, mutta voin vakuuttaa, että aikaa myötä siitä tulee ihan rutiinia ja se ei ole mitenkään rajoittava tekijä. Tänään eskarilaisemme oli tarhan kanssa uimassa, eilen jumppis-kerhossa ym. Arki kulkee ihan samaan malliin kuin muillakin.

Insuliinit, mittaamiset ja syömiset tietysti muistettava ajallaan, mutta eikös lapsiperheen arki ole muutenkin aika säännöllistä.
Tietysti joskus harmittaa ja tulevaisuus askarruttaa, mutta niinpä se on kyllä terveenkin lapsen kanssa.

Olen joskus miettinyt, kumpi on helpompi hoidettava; hyväluontoinen diabeetikkotytär tai terve säseräluonteinen pikkuveli. Kyllä kallistun siihen diabeetikkoon, ainakin meidän tapauksessa :)

Tsemppiä!