sairaudestaan muille? vai pitääkö ylensäkään kertoa? Tämä ei kuitenkaan vielä näy päällepäin, oireeni ovat tähän asti olleet vain hyvin lieviä puutumisia.
Olen muutama kuukausi sitten saanut diagnoosin ja tuntuu aivan mahdottomalta kertoa asiasta ystäville/sukulaisille.
Monesti on pitänyt asia kertoa vanhemmilleni, mutta jotenkin sitä vaan ei pysty. Tuntuu, että parempi pitää suunsa kiinni. Sairaudestani tietää minun lisäkseni vain mieheni.
Pelottaa, jos ystävät tietävät asiasta, he hylkäävät minut...
Miten te olette toimineet? Kiittäen, Rouva 29-vuotta
Olen muutama kuukausi sitten saanut diagnoosin ja tuntuu aivan mahdottomalta kertoa asiasta ystäville/sukulaisille.
Monesti on pitänyt asia kertoa vanhemmilleni, mutta jotenkin sitä vaan ei pysty. Tuntuu, että parempi pitää suunsa kiinni. Sairaudestani tietää minun lisäkseni vain mieheni.
Pelottaa, jos ystävät tietävät asiasta, he hylkäävät minut...
Miten te olette toimineet? Kiittäen, Rouva 29-vuotta
Vastaukset 5
Vanhimmat
mieheni oli mukana kun sain itse tuetää,mutsilta oli juuri leikatti aivokasvoin tai jokin aika sitten ja oli epäilty myös ms-tautia,joten sille oli helppo kertoa siitä ja se vuorostaan kertoi isälle. töihin ilmoitin lähimmälle esimiehelleni,että tälläinen on ja teen sen mukaan töitä mitä pystyn. muutamalle hyvälle työkaverille kerroin myös asiasta samalla reissulla. sitten ikävä puoli oli kun mun varsinainen esimies tuli kyseleen siitä,kun oli lukenut mun sairasloma lappuja niin siinä kuuli sitten suurin osa työkavereista,joiden en ehkä olisi halunu kuulemavan ja sana lähti liikkeelle.
miehen muutama kaveri saí tietää mieheni kautta,kun jouduin pyytää heiltä kyytiä sairaalaan.
En halua pelotella, mutta mulla sitten on mennyt kaikki just niin pieleen kuin mennä voi.
Diagnoosin saatuani kerroin ihmisille ihan reilusti - kopioin jopa erään ms-tiedotteen kaikille. Vanhemmat käyttäytyvät kuin ei mitään olisikaan, eivät kysele vointia tai tarjoa apuaan. "Ystävät" on pikkuhiljaa vetäytyneet takavasemmalle. Töissä pomo pelkää että olen paljon sairaslomilla ja yrittää nyt kaikin konstein päästä minusta eroon. Että tosi kannustavaa ja mieltäylentävää.
Mun tautikaan ei vielä juurikaan päällepäin näy.
meillä pomo epäilee että olen koko ajan sairaslomalla yms.. Ei kivaa...
kun sinunkin tautisi on lievenpää sorttia.itse heti diagnoosin saatua "hölötin" avoimesti, ja nyt olen vuosien varrella katunut sitä, koska päältäni ei huomaa sairauttani, en käytä vielä apuvälineitä,vaikka sairastanut jo 20 vuotta.
Vanhemmille kerroin ja ne sit kerto lähimmille sukulaisille ja tutuille, jotka ei varmaan mee möläytteleen. Kavereille en oo kertonu, vaikka tauti daiagnosoitu iät ajat sitten. Vähän kyllä hävettää..=/ Alkuun en halunnu kertoa niille kun ei sairautta itekään tajunnu (ei kunnon oireita) ja kun on alkanu tottuun ajatukseen, ei halua enää kertoa, etenkään kun ei oo mitään oireita ja elää normaalia elämää. Ehkä pelkään sitäkin, että kaverit hylkää. Ehkä kerron sit jos tilassani tapahtuu vakavampia muutoksia joskus..
En pitäis välttämättömyytenä edes pomolle tai opettajalle kertomista.. Ite en oo kertonu töissä kellekään ja hyvin oon selvinny.
Omalle perheelleen kannattaa kertoa ja painottaa ettei halua vielä muiden tietävän asiasta. Alkujärkytyksessä ainakin omien vanhempien olisi tehny mieli kertoo kaikille.. Hililitsivätpä onneksi itsensä! Kaikkee hyvää sulle!=)