Nyt on pakko vähän valittaa, kun ottaa päähän jotenkin kaikki.
Neljä vuotta olen odottanut tätä, että olisin raskaana ja kun nyt sitten olen, olo onkin koko ajan tympeä. Pahoinvointi vie kaikki voimat. Tänään jo huomasin ajattelevani lopen kyllästyneenä, että ihan sama, loppukoon vaikka koko roska, kunhan vain olo paranisi ja saisi edes jotakin ruokaa alas... Sen jälkeen oli kauhean syyllinen olo, että mitä ihmettä mä ajattelen. Olen ajatellut kauhulla viime päivinä myös sitä, että toden totta, nyt ei enää voi peruuttaa; nyt, jos kaikki käy hyvin, en enää koskaan ole yksin vaan minun on aina ajateltava tätä toista. Ne itsenäiset, itsekkäät, omien haaveiden ja unelmien toteuttamisvuodet ovat nyt takanapäin. Kasvuvuodet, aikuistumisvuodet, hurlumheivuodet, voimakkaasti ideologiset vuodet. Ohi...?
Sitten olen ajatellut sitä, että kuinka ihmeessä saamme tarjottua lapsellemme edes jonkinlaiset puitteet elää, siis henkisesti, tasapainoista elämää? Me, rääpäleet? Me, jotka olemme epäsosiaalisia, yksinäisiä susia. Ei ole ystäväverkostoa, ei sukulaisverkostoa, ei isovanhempia. Voi kun oma lapsi ei joutuisi kärsimään.
Murheellisella, väsyneellä mielellä.
Neljä vuotta olen odottanut tätä, että olisin raskaana ja kun nyt sitten olen, olo onkin koko ajan tympeä. Pahoinvointi vie kaikki voimat. Tänään jo huomasin ajattelevani lopen kyllästyneenä, että ihan sama, loppukoon vaikka koko roska, kunhan vain olo paranisi ja saisi edes jotakin ruokaa alas... Sen jälkeen oli kauhean syyllinen olo, että mitä ihmettä mä ajattelen. Olen ajatellut kauhulla viime päivinä myös sitä, että toden totta, nyt ei enää voi peruuttaa; nyt, jos kaikki käy hyvin, en enää koskaan ole yksin vaan minun on aina ajateltava tätä toista. Ne itsenäiset, itsekkäät, omien haaveiden ja unelmien toteuttamisvuodet ovat nyt takanapäin. Kasvuvuodet, aikuistumisvuodet, hurlumheivuodet, voimakkaasti ideologiset vuodet. Ohi...?
Sitten olen ajatellut sitä, että kuinka ihmeessä saamme tarjottua lapsellemme edes jonkinlaiset puitteet elää, siis henkisesti, tasapainoista elämää? Me, rääpäleet? Me, jotka olemme epäsosiaalisia, yksinäisiä susia. Ei ole ystäväverkostoa, ei sukulaisverkostoa, ei isovanhempia. Voi kun oma lapsi ei joutuisi kärsimään.
Murheellisella, väsyneellä mielellä.
Vastaukset 10
Vanhimmat
et ole ainoa jolla on tuommoisia ajatuksia päässä aina välillä! en tiedä missä vaiheessa raskautta olet, mutta yleensä se pahoinvointikin asettuu viimeistään siinä puolen välin jälkeen...
on ihan normaalia tuntea epävarmuutta omista kyvyistään hoitaa lasta, itsellekkin tulee semmoisia hetkiä välillä!
ja kyllä sen nyytinkin kanssa voi toteuttaa unelmia, ei se äidin oman elämän eläminen siihen syntymään lopu!
tsemppiä ja iloista mieltä :)
muistan alkuraskaudessa, ajatukset saattoi laukata ihan hallitsemattomilla teillä...pelästyin omia ajatuksia kovasti...pahoinvointi oli niin rajua ja vei kaikki voimat... ja todellakin, siitä ihanasta itsekkäästä elämästä luopuminen voi olla henkisesti yllättävän rankkaa..kuitenkin, nyt viikolla 39 huomenna 40, eli lasketulla ajalla ei tätä onne voi ylittää mikään..kriisi kannattaa elää ja yrittää jakaa miekkosen kanssa, vaikka tais tuntua vähän siltä ettei ne mitään ymmärrä.. loppupeleissä...lapsi on rakkauden hedelmä ja se kasvaa rakkaudesta, ihana..
ja jotenkin vinkkinä, älä lue liikaa vauvalehtiä yms niillä on kieroutunut tarjonta kauhutarinoita ja kaikki huonot asiat mitä saattaa käydä...
kaikki menee kuitenkin juuri niinkuin pitääkin..
olen kanssa samoja esikoistani odottaessa pähkäillyt..... välilä sitä oli onnellinen, että vihdoin tärppäsi. Välillä pelotti, että jos ei pärjää sittenkään. Monenlaisia ajatuksia kerkesi pyöritellä päässä raskauden aikana. Nyt jälkeenpäin olen ajatellut, että ehkäpä siksi odotusaika onkin niin pitkä, että äiti kerkiää henkisesti valmistautua ottamaan rakkaudella uutta tulokasta vastaan. Yhdeksässä kuukaudessa kerkiää kummasti kypsyä ja "itsekkäät" ajatukset jäävät pikkuhiljaa pois ja lasta todella aletaan odottaa....
Niiiiin tuttu tunne, älä oo yhtään huolissasi, et oo ajatuksiesi kanssa yksin! Ihan samoin mä täällä poden järkyttävän huonoa oloa aamupäivästä iltamyöhäiselle, oksentanut en ole mutta kun ei mikään syöminen oikein auta eikä tiedä miten päin olisi ja kun vielä pitäisi yritttää raskautta salata vähän aikaa.. Ja sitten nämä mun omat terveydelliset ongelmat joista ei vielä pariin viikkoon saa mitään tietoa.. Turhauttavaa, masentavaa ja ärsyttävää ja monta kertaa mietin että onko se vauva tämän kaiken itsensä kiduttamisen arvoista! Ja sitten kohta muistan oman siskoni samat sanat, ja nyt hän on ikionnellinen pikkuvauvan äiti ja hän kyllä on sanonut sata kertaa että ne alkuvaiheen pahat tunteet unohtuu kun raskaus etenee ja olo paranee ja vauva alkaa tulemaan "todelliseksi". Ja lopussa kiitos seisoo! :)
Itsellä muutenkin ollut viime vuodet yhtä kriisiä, takana yksi avioero jne ja nyt uuden miehen kanssa lapsi tulossa, pelkään että menneisyyden haamut vielä jossain vaiheessa kaatuu niskaan ja alan syyttämään itseäni yhdestä sun toisesta asiasta menneisyydessä jne jne, toisin sanoen paljon käsittelemättömiä asioita, joiden luulin olevan käsiteltyjä, nousee nyt pintaan kun tunteet on herkässä. Onneksi on oma rakas mies jonka kanssa voi maata sängyssä vieretysten ja puhua näistä ajatuksista ja tunteista.
Joten älä pelästy noita ajatuksia, ne kuuluu tähän äidiksi tulemisen prosessiin. Tietysti jos alat masentumaan ihan hirveästi niin kannattaa mainita siitä neuvolassa niin osaavat auttaa paremmin. Mutta yritä purkaa meille tänne ajatuksiasi, usko pois, me ymmärretään kyllä eikä syyllistetä eikä tuomita sun ajatuksia! Veikkaisin että ainakin puolta kaikista maailman äideistä masentaa raskausaikana välillä! :)
sanoistanne, kanssamatkaajat. Pienet itkut tuossa päivemmällä tirautin ja olo on pikkuisen helpottunut, joten eiköhän tämä tästä...
Voi kumpa mäkin voisin puhua mieheni kanssa... Hänelle puhuminen on vaikeaa. Jos sanon, etten jaksa, mies on heti ihan paineessa, että mikä nyt on ja älä viitti. Ja hermostuu.
Olen ollut siis saikulla 1,5 viikkoa pahoinvoinnnin vuoksi ja ajattelin nyt maanantaina yrittää palata normaaliin elämään...
Yritä kuitenkin puhua miehellesi noista tunteista. Tämä kaikki on hänellekin uutta eikä varmaan osaa oikein auttaa kun on varmaan todella vaikea asettua raskaana olevan naisen olotilaan ja yrittää kuvitella millainen tunteiden myllerrys siellä pään sisällä käy. Mutta kerro kuitenkin hänelle jatkuvasti rehellisesti, miltä tuntuu ja pyydä häntä ottamaan asiat rauhallisesti ja sano että tämä kaikki kuuluu asiaan ja nyt masentaa ja sillä hyvä. Se masennus ei luultavastikaan ole merkki mistään "syvästä traumasta tai ongelmasta" vaan se vain tuntuu isommalta nyt raskaana ollessa. Ja jos sun mies menee paniikkiin eikä tiedä mitä sanoa, niin älä siitä huoli. Hän varmasti välittää ja haluaisi olla tukena, ei vain tiedä miten. Kunhan on läsnä, se ehkä riittää ensi alkuun. :)
..muuten olet nyt? Oon kyllä lueskellut sun juttuja ennenkin mutta en nyt jaksanut alkaa selailemaan viestejä. :)
rv 7 5.
Entä sä?
En ole tarkasti perillä noista viikoista mutta kalenterin mukaan 7 viikkoa on jo täynnä, parhaassa tapauksessa jopa 8. Joten aika samoissa kuin sinä ja tuntemuksetkin on aika paljon samat kuin sulla! :) Taitaa nämä masentelut kuulua tähän alkuraskauteen kun kaikki on niin uutta ja uskomatonta ja melkeinpä järkyttävääkin, pahoinvointi ainakin... Mikä sun olotila on nyt, vieläkin yhtä kurja?
vaan mul on tullut ruskeaa vuotoa parina päivänä eikä pahoinvointi tänä päivänä ole ollut mielestäni niin voimakasta, olin koulussakin. Pelkään tietysti heti että joo kesken menee, kun rinnatkaan eivät ole niin pinkeät. Olen aivan hermona... Oli näin tai noin, aina väärinpäin!
Mutta en edes tiedä mihin pitää ottaa yhteyttä jos alkaa tulla menkkamaista vuotoa. Enkä tiedä muutenkaan mitään, en osaa ajatella mitään muuta kuin että nytkö se menee kesken?? Mitä järkeä tällaisessa oli? Ensin raotetaan vähän ovea ja sitten pam! kiinni nokan edestä... Voi anteeksi, olen vain ihan rikki kaikesta. Miks sitä pitääkin olla pelokas tyyppi??